Viimeinen kokonainen päivä Improtaivaassa on perinteisesti vähän erilainen, kuin muut päivät, koska se sisältää normaalin päiväohjelman lisäksi myös illalla pidettävän improgaalan. Siksi tämä neljännen päivän teksti nyt jakautuu kahtia, koska haluan erikseen puhua tuosta gaalasta. Ryhmä jaettiin päivän alkupuolella 3-4 hengen pienryhmiin, jotka määräytyivät sattuman ja mielivallan mukaan. Kaikki pienryhmät saivat itse valita tekniikat, joita halusivat illan esityksessä kokeilla. Esiintymisaikaa per ryhmä olisi noin 10 minuuttia, joten käytännössä se tarkoittaa 2-3 lyhyttä tekniikkaa tai yhden pidemmän kokonaisuuden. Torstain aikana ohjaajat esittelivätkin aika paljon tekniikoita sillä mielellä, että näitä ryhmät voisivat käyttää esityksessään. Pienryhmien omalle suunnittelulle oli aina koko ryhmällä tehtyjen harjoitteiden välissä vähän aikaa, jolloin voitiin kokeilla yhdessä juuri opittua tekniikkaa, muistella aiemmin opittuja tai kehitellä omia tekniikoita niiden pohjalta. Yritän aika usein välttää tekniikoilla pätemistä eli en välttämättä paljasta tietojani, koska haluan mieluummin että valitaan niistä kaikille tutuista tällä leirillä opituista tekniikoista, enkä tuo kontekstin ulkopuolisia harjoitteita. Nyt toki jaoin kyllä tietojani, kun keskusteltiin yleisesti esimerkiksi musaimprosta ja siitä, että mitä voisi treenata ilman säestäjää, jos ei ryhmässä ole muusikkoa. Mainitsin niitä tekniikoita, mitkä perustuvat esimerkiksi äänimaisemiin ja improtaivaassakin oltiin tehty kuoroina äänimaisemia kohtauksiin.

Yksi lauluimprotekniikka, mitä omassa improryhmässäni on tehty ihan ilman säestystä, on Virsikirja niminen rivilaulutekniikka. Siinä kaikki vaan omaksuvat semmoisen puhelaulullisen virsikirjalaulutyylin, jossa ei välttämättä tarvita säestystä, koska ne melodiat ovat niin sisäänrakennettuna monissa meistä. Toisaalta se vakavuus ja hartaus riittävät luomaan tunnistettavan laulutyylin. Eihän kirkossa virsiä laulettaessa kysytä mitään koulun lauluarvosanaa, vaan saa laulaa korkealta ja kovaa muiden mukana. Se riittää, että improvisoidut sanat tulevat puhelauluna, että ei edes tarvitse pyrkiä mihinkään nuottiin, kunhan omaksuu sen asenteen, että nyt tässä lauletaan virsiä. Se oli aika hauska hetki, kun siinä sitten kokeiltiin sitä pienryhmässä ja muut olivat jo lopettelemassa omaa suunnitteluaan ja palaamassa yhteiseen osioon. Huomasin kyllä, että nyt muut jo hiljenevät, mutta kun kerran oli aloitettu, niin vedettiin se improvirsi loppuun asti. Toinen aika helppo sovellus olisi myös ryhmän luoman rytmin päälle räppääminen eli ei aina tarvitse olla soittimia. Pelkkä rytmikin jo auttaa pitkälle ja voi riittää laulamisen ja musikaalisuuden mahdollistamiseen. Kun nyt sanoin tämän ääneen, niin ehkä minun on pikkuhiljaa aika hyväksyä se, että musaimpro alkaa olemaan mukavuusalueellani. Vaikka äänen ja itseluottamuksen kanssa on välillä hetkittäisiä haasteita, niin pystyn laulamaan improvisoituja biisejä ja aika usein nautinkin siitä. En ehkä edelleenkään mitään sooloesitystä halua improbiiseillä lähteä vetämään, mutta toisaalta improvisointi on muutenkin minulle ryhmäkokemus, eikä yksilöelämys. En kaipaa sitä kohdevaloa itseeni, vaan mieluummin jaan sen jonkun muun kanssa.

Vaikka ei pitäisi vertailla…

Viime vuonna en erityisemmin nauttinut gaalassa esiintymisestä. Huomasin, päätyneeni niin epämukavalle alueelle esityksen aikana, että käytännössä tyrmäsin koko ajan ja yritin keksiä minkä tahansa keinon päästä pois lavalta. Taisin ainakin kerran kuolla, mutta ei sekään tuonut kovin pitkää helpotusta. Kun ryhmässä toimitaan, niin se mitä esitetään on aina jonkin tason kompromissi. Viime vuonna se oli kivulias kompromissi itselleni siinä mielessä, että päästin irti monesta asiasta, mitkä tiesin ja tunsin hyväksi impron parissa. Hyväksyin, että tehdään näin, vaikka se tuntui minusta ahdistavalta. Tänä vuonna kokemus oli huomattavasti positiivisempi, koska pienryhmä, jossa olin, oli hyvin erilainen dynamiikaltaan. Tuli tunne, että kaikki saavat äänensä kuuluviin, eikä ketään tyrmätä tahattomasti tai tahallaan, vaan ideoita kehitellään yhdessä. Yksi tekniikka, minkä lopulta esitykseemme valitsimme, oli hybridi parista tekniikasta, mitä olimme kokeilleet viikon aikana ja se ei olisi syntynyt ilman yhteiskehittelyä. Se oli mahtavaa, että sellainen yhteisen tekemisen ilmapiiri löytyi. Ehkä juontovastuu tekniikoistamme gaalassa tuli puoliksi saneltuna minulle, mutta toisaalta se oli aivan ok minulle. Tiedän pystyväni siihen, joten miksipä ei. Siinä ehkä tunnistaa oman ajattelun muutoksen, koska olisin todennäköisesti viime vuonna kieltäytynyt, jos joku olisi tuollaista juontoroolia ehdottanut minulle. Se olisi johtanut siitä, etten olisi halunnut  kohdevaloa itseeni edes juonnon ajaksi. Vaatimattomuus kaunistaa, mutta joskus sitä voi ihan reteesti myös olla oma itsensä ja todeta pystyvänsä asioihin, eikä miettiä ”mitä jos joku muu kuitenkin haluaisi”. Joku muu voi sanoa tahtonsa ääneen, jos kokee palavaa halua asiaan. Epäilykseni oli, että kukaan ei tällaista halua kokenut, vaan he olivat enemmänkin helpottuneita, kun ei tarvitse huolehtia asiasta.

Kun mietin, mikä erottaa tämänkertaista ja viimevuotista ryhmäkokemusta, niin ehkäpä suurin selittävä tekijä näidenkin kahden kokemuksen välillä liittyy statuksiin. Sanoisin tämän ryhmän kaikkien jäsenten olleen hyvin lähellä omaa statusilmaisuni perustasoa, jolloin yhteistyö mahdollistuu, koska kukaan ei yritä nousta toisten yli. Sen sijaan viime vuonna ristiriita tuli ainakin kahden statuksiin liittyvän osa-alueen kautta. Ensinnäkin statusilmaisun taso, sillä ryhmässä oli selkeästi sekaisin ihmisiä, joilla on korkea statusilmaisun taso ja niitä, joilla oli matala. Toinen osa-alue, jossa ristiriitoja liittyi siihen alueeseen, jota Simo kutsui sosiaalisiksi valuutoiksi. Siinä tapauksessa tieto ja kokemus jakautuivat epätasaisesti. Ryhmässä korkein statusilmaisun taso oli niillä, joilla oli impron suhteen vähiten kokemusta ja tietoakin. Tämä ei ole moite kenellekään, tämä on havainto siitä, milloin minulla henkilökohtaisesti yleensä on lavalla tukalaa. Se on yleensä luontaisesti korkeaa statusta käyttävän improvisoijan kanssa. Usein tilanne eskaloituu aika nopeasti aloittelevan improajan kanssa, koska kun itse tunnen tulevani täysin jyrätyksi tai että ääneni ei kuulu, opittu suojamekanismini ja tottumukseni ohjaavat passiivisaggressiivisuuteen ja tyrmäämiseen. Se näkyi siinä viimevuotisessa esityksessä ja tunsin sen itsessäni. En ollut siitä esiintymisestäni erityisen ylpeä, koska tosiaan tyrmäsin ihan täysillä jatkuvasti. Se on tunnistamani defenssi, sillä reagoin todella voimakkaan negatiivisesti yrityksiin manipuloida tai pakottaa minua tekemään jotain. Käskyttäminen silloin, kun se ei jotenkin tule leikin ja fiktion kautta, vaan koska se on toiselle luontevaa painaa minua vielä alemmalle statusilmaisun tasolle aiheuttaa minussa aika rajun tarpeen kapinoida. Koska minulle tutuin tapa ilmaista vihamielisyyttäni ja suuttumustani on sarkastinen kommentointi ja passiivinen vastarinta, niin sitähän siellä tapahtui.

Tänä vuonna vastaava defenssi ei aktivoitunut ja toisaalta uskon vähän paremmin nykyään ymmärtäväni tuota mekanismia, joten olisin toivottavasti kyennyt vastaavassa tilanteessa toimimaan rakentavammin. Minähän se olin, joka siellä kirosanoja hoin ja olin negatiivinen. Joten ainoa, mitä siinä pitäisi varmuudella muuttaa, on oma asenteeni ja toimintani. Joko opettelen keinoja saada ääneni kuuluviin tai hyväksyn sen, että joskus sillä mitä tuon yhteiseen pöytään ei ole merkitystä ja voin silti löytää keinot nauttia tekemisestä muiden asettamissa raameissa. Totta on myös se, että viime vuonna en ollut henkisesti kovinkaan hyvässä ja positiivisessa tilassa itseni kanssa ja tänä vuonna olin huomattavasti tasapainoisempi. Se ei kuitenkaan ole lieventävä asianhaara tai oikeuta oman turhautumisen purkamista lavalla toisiin improvisoijiin. Eli siitä olen pahoillani, että muut joutuivat altistumaan sille negatiivisuudelle, jonka minä tilanteeseen toin mukanani. En hae tässä mitään synninpäästöä tai kerro tätä siksi, että jotenkin yhä syyllistäisin itseäni tuolla asialla. En myöskään varsinaisesti kerro asiaa siksi, että vertailisin kokemuksia miettien kumpi on parempi, koska kumpikin kokemus on itsessään merkittävä. Se mikä tapahtui, tapahtui ja siitä olen pyrkinyt ottamaan opikseni ja työskennellyt oman asenteeni ja suojamekanismieni parissa. Matka on edelleen kesken, mutta etenee pienin askelin kohti valoa.

Valintojen maailma

Se viime vuodesta, palataan tähän vuoteen ja gaalaesitykseen. Oli vaan jostain syystä saatava tuo sanottua. Tänä vuonna gaalassa esiintyi viisi ryhmää, joista jokainen oli valinnut hyvin erilaisen ja omannäköisensä tavan esiintyä. Yksi ryhmä teki pidemmän improvisoidun tarinan ja muut lyhyempiä tekniikoita. Täytyy myöntää, että enpä ihan arvannut mihin kaikkeen sitä pääseekään tutustumaan esityksen aikana. Se, että ryhmässä oli näiden muutaman päivän aikana päästy aika syvälle jo erilaisten tabuksi koettujen aiheiden pariin näkyi kyllä esityksissäkin vapautuneisuutena. Esimerkiksi se ryhmä, missä itse olin päätyi viimeiseksi numeroksi laulamaan iloisen kertsilaulun ehdotuksesta ”kimppakiva”. Itse tein tuohon biisiin kertsin, joten sinänsä oma homma oli aika kevyt. Voi vitsit, että siitä tuli törkeän hauska ja hyvä kertsibiisi. Kun kukaan ei varo, vaan menee jotenkin täysillä siihen aihepiiriin, niin siitä tulee yleensä jotain kiinnostavaa. Sen sijaan, jos ruvetaan hirveästi sensuroimaan ja varomaan, niin sitten siitä tulee vähän vaivaannuttavaa.

Nyt sellaista ei tapahtunut, vaan syntyi ihan törkeän hienoja riimejäkin säkeistöihin, joten sitä biisiä oli vaan hauska laulaa. Samalla, vaikka tunnistan, että tuossa oli parasta mennä juuri sinne navan alle ja pysyä siellä, niin joskus on hyvä, kun ei mennä. Kurssin aikana oli vähän ollut monissa kohtauksissa ja lauluissakin sitä, että kaikki, mikä vaan voi, päätyy lopulta perseeseen. Ei siinä mitään pahaa ole siinäkään, mutta joskus on vaan todella virkistävää, kun on pedattu kaikki siihen suuntaan ja sitten tehdäänkin toinen valinta. Tämä tapahtui pitkää improa tehneen ryhmän tarinassa, missä yleisössä oli itse silleen: ”no niin kohta joku sanoo sen” ja toivoi, että ei sanoisi. No ei sanonut, vaan asiat päätyivät biojäteastiaan, mikä ei varmaan ajatuksena tai lauseena ole ilahduttanut minua koskaan enempää, kuin tuossa hetkessä. Siinä missä alapääjutut voivat olla vapauttavia ja hauskoja, niin yleensä silti kaikkein hauskinta on silloin, kun saa yllättyä. Siitä yllättymisestä tulee usein se suurin ilo impron parissa. ”Ajattelin, että tämä menee siihen ennalta arvattavaan suuntaa, mutta eipä mennytkään, miten ihanaa.”

Täytyy myöntää, että minun on vaikea välillä valita seuratako impulssejani vai ei. Olimme sopineet, että yksi kaksi henkilöä tekee kohtauksen yleisön ehdotuksen pohjalta ja siinä sitten päädyttiin ratsastustunnille. Sivusta kohtausta seuratessani huomasin vastustamattoman halun käydä lavalla kääntämässä esiintyjät jollain tekosyyllä ympäri, koska tehdystä valinnasta johtuen toinen improaja oli käytännössä koko ajan selin yleisöön päin. Tämä on tekninen juttu, mutta sinänsä esiintyessä tärkeä, koska mieluiten esiintyessä asioita tapahtuisi mahdollisimman paljon yleisöön päin. Päädyin olemaan puuttumatta, vaikka teki mieli, sillä pelkäsin hämmentäväni ainakin toista lavalla ollutta improajaa entisestään. Eikä siinä nyt sen ihmeempää hämminkiä ollut, joten sinänsä sama teinkö tuota säätöä vai en. Tunnistin impulssin ja tein arvion, että todennäköisesti puuttumalla asiaan sotken enemmän, kuin autan, joten jätin tekemättä. Siinä kohtaa tuli vain selväksi, mihin hyväksyntä ja tyrmäys voivat johtaa. Toinen improaja oli päättänyt, että hevosen suitset ovat tässä, minkä toinen myöhemmin hyväksyi. Alun perin kuitenkin se ratsastajan roolissa ollut asettui hevosen selkään siten, että hänellä oli kasvot yleisön suuntaan. Vasta, kun toinen vaati tekemään korjauksen, koska hänen pitelemänsä suitset olivat lavan takaosassa ja hevonen siis hänen mielestään toisin päin, tilanne meni siihen, että oltiin selin yleisöön. Kumpikin on ihan ok valintoja ja jos lavalla ollaan eri mieltä jostain todellisuuden perusfaktasta (esim. kummin päin hevonen seisoo), niin yleensä toisen on suostuttava tai muuten päädytään konfliktiin. Silloin kohtaus kertoo ratsastustunnin sijaan kahdesta tyypistä, jotka eivät tunnista mikä pää hevosesta on ”pääpää” ja sekin voi olla riemastuttavaa. Ei siinä siis ole mitään pahaa, eikä väärää. Pistin vain sivustaseuraajana merkille sen, miten tilanteeseen päädyttiin. Ulkopuolelta on todella helppo neuvoa ja nähdä sellaisia asioita, mitä ei lavalla itsekään huomaisi, koska keskittyy siihen mitä tekee.

Olen itse vähän kahden vaiheilla sen suhteen painotunko omassa toiminnassani enemmän esittävään vai soveltavaan improvisaatioon. Se näkyi jo ensimmäisenä päivänä siinä, että kun tätä kysyttiin ja piti asettua noiden ääripäiden väliin janalla, niin olin itse keskellä. Se on tilannekohtaista. Kursseilla esiintymisestä nautin yleensä todella paljon, eikä yleisön edessäkään oleminen ole vierasta tai vastenmielistä. Ei se kuitenkaan ole se suunta mihin minulla on pakottava draivi. Soveltava improvisaatio on lähellä sydäntäni, koska näen itsessäni ja muissa ihmisissä sen vaikutuksen, mitä sillä voi olla, kun se on osallistujien improa, eikä ole mitään tarkoitustakaan esittää mitään lavalla. Se on sellainen asia, minkä tunnistin heti ekalla improkurssilla ja kirjallisuuden kautta, että tässä metodissa ja sen menetelmissä on paljon hyvää tekevää potentiaalia. Se toteutuuko se kaikilla kursseilla tai koulutuksissa, on toinen kysymys. Itsessäni tunnistan kuitenkin sen, että kun itse ohjaan tai teen improa, niin siellä on jatkuvasti kumpikin puoli läsnä: sovellus arkeen ja lavalle. Ehkä tämä keskelle asettuminen kuvaa muutenkin itseäni siinä mielessä, että en ole ääripäiden ihminen oikein missään asiassa. Haluan tietää vähän kaikesta kaiken ja kaikessa on useampia puolia, joten miksi rajoittua vain yhteen.

Gaalan iloja

Loppuun haluan nostaa sen huomion, että ihan aidosti ja vilpittömästi olen sitä mieltä, että improkursseilla pääsee näkemään aivan huikeaa improvisaatiota. Kaikki reaktiot ovat niin aitoja ja impron leikkisyys on niin selkeästi läsnä. Joskus esiintyessä jännityksen ja muiden syiden takia jotain tosi olennaista voi kadota improsta. Nyt vaikka gaalassa on selkeästi yleisö ja esiintyvä ryhmä, niin ollaan kuitenkin edelleen sitä samaa ryhmää, jossa on koko aiempi viikko improttu. Se on erilainen ja usein tosi turvalliseksi koettu ympäristö ja siksi se ehkä ruokkiikin tosi yllättäviä ratkaisuja sekä heittäytymistä. En ole varmaan koskaan nauttinut monipäisestä asiantuntijasta tekniikka, niin paljon kuin tällä kurssilla nautin. Miten voi olla yhden sanan vastaus niin hauska? Suuri osa siitä hauskuudesta tuli siitä absurdillekin tasolle menevästä itsevarmasta itsepäisyydestä asiantuntijan päiden välillä. Yleensähän tämä menee siihen, että joku myöntyy ja antaa periksi tai joku pää sanoo jotain epävarmasti. Nyt kaikilta tuli se oma ehdotus sellaisella itsevarmuudella, että ei kenelläkään ollut mitään epävarmuutta siitä, etteivätkö kaikki olisi ehdottaneet jotain. Sitten kun taas toistetaan uudestaan, niin kaikki ovat valinneet sieltä ehdotuksista jonkun erin ja siinä kestää tosi kauan saada se yhteinen ääni löytymään. Sen prosessin seuraaminen oli ihan tajuttoman hauskaa. Sanoisinkin, että se on juuri se itsevarmuus ja selkeästi oman asiansa ääneen ilmaiseminen, mikä tukee sitä hauskuutta. Kun ei häpeillä tai arkailla sitä omaa ideaa, niin se jotenkin rentouttaa yleisöäkin. Ei ole mitään myötähäpeän tarvetta, vaan saa nauttia ja nauraa sille, mitä tapahtuu.

Toinen tosi ilahduttava asia oli se, että niin moni ryhmä lauloi jotain, koska improvisoitu laulaminen oli jotain mitä monet ilmoittivat hieman arkailevansa ensimmäisenä päivänä. Viikon aikana oli löytynyt sellaista varmuutta ja laulun iloa, että miksipä ei laulettaisi. Vaikka jossain kertsibiisissäkin lauletaan se oma osuus yksin, niin siinä tilanteessa ei olla yksin laulamassa. Aina saa tukea muulta ryhmältä ja on lupa laulaa juuri niin pitkästi tai lyhyesti kuin haluaa. Tekniikkana se että lauletaan monipäisenä asiantuntijana / laulajana oli todella virkistävä uusi tuttavuus. Jotenkin ajattelee, että eihän se voi toimia ja sitten näkee, kun yksi ryhmä tekee sen. Tietysti laulun sanoitus on tosi yksinkertainen ja sehän siinä onkin niin hienoa, kun tajuaa, että se yksinkertaisuus riittää. Siinäkin se itsevarmuus, että mennään johonkin suuntaan yhdessä. Tuotetaan vaikka sitä ässän suhinaa, kunnes on löydetty yhteinen suunta. Se on todella palkitsevaa yleisöllekin, kun ryhmä löytää sen yhteisen sanan ja äänen lopulta. Paras suonenvetoaiheinen biisi, mitä olen kuullut.

Ihanaa on se, että pääsee näkemään, miten paljon ihmiset kehittyvät ihan muutaman päivän aikana taidollisesti ja itsevarmuuden osalta. Muutos on nähtävissä sekä yksilö- että ryhmätasolla ja se tuntuu tekijänä ja kokijana. Siitä kiitän sekä ryhmää että ohjaajia, koska kaikki ovat omalla toiminnallaan osana luomassa sitä turvallista ja positiivista ilmapiiriä, mikä mahdollistaa sen kehittymisen vailla pelkoa tai huolia. Sellaista ihanan rakkaudellisen toisten loistamaan saamisen ilmapiiriä ei juuri oman kokemuksen mukaan koe impron ulkopuolella, mutta miten ihanaa olisi jos kokisi. Vaikka lavalla saattaa välillä unohtua hyväksymisen periaate, niin aina löytyy joku tapa päästä rakentavasti yhdessä eteenpäin. Joskus se vaatii ongelmanratkaisukeijun taikasauvan heilautuksen ja sekin on ok. Harjoittelemassa täällä ollaan ja yhdessä löytyy joku keino mennä yli ”huolestuneen sillan”. Kaikki yhdessä ja erikseen luovat sellaisen oman pienen palan taivasta, jossa jokainen saa loistaa. Se on ihan tosi mahtava juttu.