Improtaivas 2019 – 3. päivä

Aamupäivän improilut, jotka vietettiin suurelta osin statusten, tai tarkemmin ottaen statusilmaisun, maailmassa, olivat yksi älyllisesti ja käytännön tasolla kiinnostavimmista yksittäisistä aiheista tähän mennessä. Ihan jo siksi, että statukset ja niiden vaikutuksen ymmärtäminen vuorovaikutuksessa kiinnostaa minua sekä impron että arkielämän osalta. Oman kiinnostuksen lisäksi aiheen mielenkiintoa lisää se, että kurssin ohjaajista toinen, Simo, on aiheen parissa työskennellyt jo vuosia. Siinä on jotain aivan hienoa arjen magiaa, miten ihminen syttyy, kun päästään sinne hänen omimmalle osaamisalueelleen. Se sama voima vetää myös ryhmän mukaansa reflektoimaan asioita ja peilaamaan omia kokemuksiaan opittavaan asiaan. Statukset tarjoavatkin hienon mahdollisuuden tähän, koska ne liittyvät niin olennaisesti kaikkeen vuorovaikutukseen ja kaikilta varmasti löytyy elämästään tilanteita, joita voi ymmärtää paremmin, kun tietoisuus statuksista lisääntyy. Toisaalta tuli tajuttua, miten riippuvainen statusilmaisu voi olla näköaistista.

Tietenkin ääni ja vaikkapa puheen rytmi ovat myös merkittävä osa statusilmaisua, mutta se miten paljon tilaa fyysisesti viet vaatii näköhavainnon tai jos se puuttuu, niin kosketuspohjaisen tiedon. Sitä ei arjessa tule aina ajatelleeksi, miten paljon oma kyky ylipäätään lukea ihmisen ilmaisua pohjautuu nimenomaan näköaistiin. Paljon vähemmän tulee huomioitua äänenkäyttöä, vaikka toki senkin havaitsee. Joskys myös sanoista tulee sivuseikka, kun fyysinen ilmaisu on kovin sulkeutunutta ja tyrmäävää. Mitäpä, jos ei näkisikään toisen ristittyjä käsiä tai pois hakeutuvaa katsetta, vaan havainnot perustuisivat ääneen ja sanoihin? Aika monesti on nimittäin itse tullut tehtyä tulkinta toisen ilmaisusta, että häntä ei kiinnosta olla seurassani tai keskustella kanssani, koska fyysinen ilmaisu on ollut turmäävä. Sitten myöhemmin on selvinnyt, että ei se ilmaisu ollutkaan sanaton toive ”mene nyt jo pois siitä”, vaan vaikkapa totutun statusilmaisun tason ilmiasu siinä hetkessä tai tiedostamaton tyrmäys. Sitä olen paljon itseni osalta treenannut, että miten voi olla fyysisesti auki ja hyväksyvä, koska oma ilmaisu oli pitkään pääosin sulkeutuvaa ja itseä suojaavaa. Heräsi kyllä taas paljon uusia ajatuksia aiheesta tämän päivän aikana.

En lähde tässä nyt tämän syvemmällä statusilmaisun teoreettisempaan puoleen, koska tämä on aihe, mistä olen kirjoittanut erikseenkin ja jossa minulla on vielä paljon opittavaa, vaan fokus on tämän kertaisissa havainnoissa. Teimme mm. statusparty ja -kohtaamisharjoitteita sekä statuskorteilla että ilman, jotka ovat jo entuudestaan tuttuja. Se mitä tapahtuu riippuu aina monesta tekijästä, joten toisto on näissä tosi hyvä asia. Kiintoisaa oli se, että nyt oikeastaan ei tapahtunut sitä, mitä minulle on monesti matalan statuksen pelon kanssa aiemmilla kerroilla käynyt eli että joku syvän tason tunnemuisto aktivoituu ja on vaikea ravistaa se tunne pois kehosta harjoitteen jälkeen. Oli minulla ristikakkonen kädessäni yhdessä harjoitteessa, joka oli uusi variaatio tai oikeammin yhteensulauma parista tutusta harjoitteesta. Tunsin kyllä fyysisen ilmaisun vaikutuksen tunnetilaan harjoitteen aikana, mutta kun harjoitus päättyi, olin taas täysin rento ja tunnetilalta neutraali. Siihen varmasti vaikuttaa paljon se, miten hyvässä tasapainossa itse on tunteidensa ja itsensä suhteen. Itse olin hyvin maadoitettu ja jos jotain, niin itsenäni iloinen, joten silloin kun ”esitys” päättyy normaali tila palaa. Joskus, kun en ole ollut niin hyvässä paikassa itseni kanssa ovat synkät ja sinisemmät tunnesävyt tarttuneet tosi lujasti vahvistamaan omaa kurjaa oloa. Siitä kannattaa olla tietoinen, miten omalla kohdalla esim. kehon asento vaikuttaa.

Se ilmaisun ketjuuntuminen, mitä tapahtuu lopulta, vaikka muuttaisi vain jotain ihan pientä fyysisessä ilmaisussaan on jännää. Purimme statukset pieniin osa-alueisiin, joita tutkittiin kahden vastakkaisten ääripäiden ilmaisua käyttäneiden ryhmien jäsenten kohtaamisissa. Huomasin monessa kohtaa sen, miten automaattisesti vaikka katseen tai äänen muuttaminen aiheutti muutoksia myös käsiin ja koko kroppaan sekä sisäiseen tunteeseen. On vaikea olla puolittain paljon tai vähän tilaa vieden.  Jos vaikka puhui korostetun rauhallisesti ja vieden paljon tilaa keskustelussa, niin aika automaattisesti myös raajat olivat kauempana omasta kehosta ja liikkuivat hitaan hallitusti. Yksi ääripään ilmaisun osa-alue houkutti muutkin esiin ja alkoi jopa vaikuttaa puheen sisältöihin sekä ajatteluun. Ei sitä missään oltu sanottu, että matalan statuksen hahmolma pitäisi olla tietyntyyppistä sisältöä puheessa, mutta aika usein sinne hiipi tiedollisesti keveämpää puhetta ja oletus siitä, et korkean statuksen hahmot tietävät enemmän. Siinä paljastuu helposti se, millaisia oletuksia statusilmaisuun voi sisältyä.

Oletamme helposti, että rauhallisella rytmillä puhuva ja paljon tilaa vievä ihminen on itsevarma, mikä voi olla totta, muttei välttämättä ole. Sehän on yksi keino huijata muita ja itseään asian suhteen. Toisaalta turhan usein matala status tulkitaan epävarmuudeksi, vaikka tietoisesti käytettynä oman statuksen madaltaminen on strategia, jota olisi vaikea käyttää, jos oma itsevarmuus on heikko. Kummassakin statuksessa on potentiaali eri tilanteissa tulla tulkituksi positiiviseksi tai negatiiviseksi. Silloin puhutaan nimenomaan tulkinnoista, jotka statusilmaisun suhteen ovat vähän haastava työkalu, mutta niitähän ihmiset automaattisesti tekevät koko ajan. Statusten suhteen on kuitenkin hyvä pudottaa tulkinnat pois ja keskittyä siihen, mitä toisen ilmaisusta voi aistein havaita.

Assosiaatioita ja lauluja

Iltapäivällä siirryttiin sanojen ja suunnittelusta luopumisen sekä oman (ensimmäisen) idean hyväksymisen pariin. Nänänää-harjoite, jossa luodaan uusia yhdyssanoja yhteiseen rytmiin, siten että piirissä yksi antaa ensimmäisen sanan ja hänen vasemmalla puolellaan oleva antaa toisen sanan, joista syntyy yhdessä toistettava yhdyssana. Olen tästä harjoitteesta kohdannut monta huomattavasti sekavampaa versiota, joten oli rentouttavaa palata perusmuotoisen harjoitteen pariin. Kun tätä on tehnyt jo monta kertaa alkaa huomata omia strategioitaan, mitä yleensä käyttää. Aika usein assosioin vaan vapaasti edeltävästä sanasta, mutta jos se ei tuota tulosta on myös muita vaihtoehtoja, kuten toisto. Saatan sanoa saman sanan uudelleen tai toistaa jonkun aiemmin kuulemani tai sanomani sanan. Aina ei nimittäin ole pakko keksiä uutta sanaa, jo sanonut sanat ovat edelleen käyttökelpoisia. Usein toimiva tekniikka on myös vaan antaa ilman virrata ulos ja tuottaa jotain äännettä toivoen että sen saa täydennettyä sanaksi. Aina niin ei käy ja se epämääräinen äännähdyskin on käyttökelpoista materiaalia eli antaa mennä vaan, kaikki äänet käyvät. Sanaa toiselle tarjotessa toisto on edelleen toomiva strategia. Toinen, mitä huomaan käyttäväni on ympäristön havainnointi. Siinä hetkessä, kun siirrän fokuksen uuden sanan tarjoamiseen vasemmalla puolella olevalle henkilölle annan aistieni havaita asioita. Silloin yleensä tulee sanottua asioita, joita näen edessäni, kuten seinä, kenkä tai vaikka ruoho. Mitä ikinä siinä sattuukaan olemaan, jonka voi ennen seuraavaa iskua havaita. On ihan sallittua helpottaa tehtävää itselleen. Tietysti kannattaa kuitenkin olla avoin, että tunnistaa omia strategioitaan ja on myös avoin varastamaan toisilta uusia toimivia strategioita ja kokeilemaan niitä. Ei kannata jumiutua vain johonkin moodiin ja pyrkiä selviämään, vaan olla avoin oppimaan ja havaitsemaan uutta.

Sana-ammunta on yksi harjoite, jossa aika selkeästi voi itsessään huomata sen pitääkö kontrollista kiinni vai onko avoin vaikuttumaan. Siinä siis muut pienryhmästä syöttävät sanoja yhdelle, joka saa assioida vapaasti, kunhan reagoi jotenkin sanallisesti saamaansa sanaan. Itse olen huomannut, että helposti silloin, kun ei oikein pääse rentoon tilaan omat reaktiot alkavat urautua. Tulee tyrkättyä samoja sanoja vastauksena kaikkiin sanoihin, joten voi olla että ei oikein edes malttanut kuunnella, mitä toinen on sanonut, vaan on jo ennakkoon päättänyt mitä vastaa. Ei reagoi ympäristöönsä, vaan sanoo vain valmiin, ehkä jollain tapaa turvallisen, sanan. Eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää, sillä itsensä suojaaminen on inhimillistä, mutta se on vaan tosi rentouttavaa, kun pääsee siitä irti ja vaan antaa itselleen luvan reagoida ja yllättää itsensäkin. Eikä se haittaa, vaikka ei aina pystykään, kunhan vaan tunnistaa sen ja ehkä pohtii vähän myös miksi koki juuri sillä hetkellä tarvetta suojata itseään. Aika usein siellä ainakin itsellä on asioita, kuten tyrmäyksen pelko, väsymys ja turvattomuus, jotka jonain hetkenä estävät rennon tekemisen. Nyt ei niin ollut, vaan aika vapautuneesti sanoin sen, mitä suusta ulos sattui tulemaan. Ei ollut se suurempaa sensuuria, mutta ehkä tahti oli sen verran verkkainen sanojen syötössä, että ehdin tietoista pohdintaa välillä tekemään.

Vähän samaan liittyvä toinen juttu, mistä Hannu aina välillä muistutti sana kerrallaan -lauluja tehtäessä, oli ”naama-anteeksipyyntö”. Sitä tulee itse tehtyä välillä tosi paljon. Sanoo kyllä vuorollaan sanan, mutta kasvojen ilme on sellainen ”voi apua anteeksi, miksi mä nyt tämmösen rupusen sanan sanoin..?”. Itse tuomaroi ja arvioi omaa sanaansa, vaikka se on aivan yhtä oikea sana kuin mikä tahansa muukin olisi ollut, koska tämä on improvisoitua laulua. Se sana minkä lisäät, on juuri se sana, mikä tässä laulussa on siinä kohtaa. Ei sitä ole tarpeen ilmein ja elein pyytää anreeksi. Joskus niin kuitenkin tulee tehtyä huomaamattaankin ja hyvä kiinnittää siihen hieman huomiota, jotta voi muuttaa sitä asennetta. Mikä ikinä se sana on, niin siitä voi olla ylpeä ja laulaa sen selkeästi ja itsevarmasti. Sillä helpottaa myös kavereita, koska sana kerrallaan tekniikoissa kuuntelu ja kuuleminen on tärkeää. Joskus anteeksipyydelleen puoliksi nielaistut sanat voivat aiheuttaa lumipalloefektin, jossa ryhmä jää vähän jumiin, kun kenellekään ei ole selvää mistä tässä oikein lauletaan. Emme jääneet jumiin, mutta pientä epävarmaa heilahtelua aiheutti esimerkiksi se kun ei ollut selvää oliko laulun hahmo kukko vai ukko. Siitä tuli hienoista heilahtelua sanoihin, koska osa lauloi kukosta ja toisesta ukosta ja osa oli ihan pihalla siitä, kummasta lauletaan. Eikä siinäkään ole mitään pahaa ja laulu saatiin laulettua. Sen jälkeen asiasta keskusteltiin ryhmässä ja päästiin siihen ytimeen, miksi on tärkeää olla selkeä. Senhän näkee improlavallakin, että jos ollaan epävarmoja jostain määrittelystä, niin se saattaa johtaa välttelyyn ja jumiutumiseen johonkin juttuun. Kuuntelu on tärkeää ja jokainen voi myös auttaa toisia kuuntelemaan tarjoamalla oman sanansa, niin selkeästi, kuin on sillä hetkellä mahdollista. Ei tarvitse huutaa tai korottaa ääntä, vaan kunhan laulaa varmasti sen sanan, minkä laulaa. Taisi tulla Simon suusta se pohjalaisittain ilmaistu mielikuva siitä, että sen minkä laulaa, niin laulaa sen komeasti. Päätä pystyyn ja ääntä ulos maailmalle.

”Impro on hauskaa”

Lopuksi nostan vielä tekemästämme lahjananto-harjoitteesta sen havainnon, että impro voi herättää monenlaisia tunteita, eikä se aina ole hauskaa.  Teimme neljän hengen ryhmissä lahjanantoa parikohtauksina, jolloin toinen pari tekee ja toinen katsoo. Voin kertoa, että vaikka toinen pari teki koomista kohtausta, jossa oli huumoria mukana, niin katsojana minua ei naurattanut tippaakaan. Kun puhutaan miimisistä asioista ja esineistä, niin ollaan vahvasti kiinni myös katsojan mielikuvamaailmassa. On katsojana itse nähtävä eli kuviteltava se miimattu esine tai tila tai mikä ikinä. No nyt todellakin kuvittelin. Se kuvitus, jonka mieleni tuotti, tekijöiden sanallisen ja sanattoman ilmaisun pohjalta, oli niin ällöttävä ja limainen, että minua alkoi fyysisesti inhottaa. Tunsin ja näin kuvatun maailman ja hyvin äänekkäästi sekä fyysisesti sen myös katsojana paljastin. Seisoimme siis nurmikkoalueella improamassa, joten sen lyhyen kohtauksen aikana käänsin selän tilanteelle ja myös kävelin pois päin, koska en halunnut ”nähdä”. Tosin näkemistä oli mahdotonta estää, koska mielikuva päässäni oli niin voimakas. En tosiaankaan aina ole vilkkaan ja graafisen yksityiskohtaisen mielikuvitukseni ystävä.

Jos siis on se mielikuva, että impro on aina hauskaa, niin ei ole. Siinä on tietty yllättävyyden komiikka aina läsnä ja usein siinä on koomista kepeyttä. Sen ei kuitenkaan ole pakko olla tippaakaan hauskaa. Se voi olla hyvin draamaattista, traagista tai inhottavaakin eli koko tunnekirjo on mahdollista tavoittaa improten. Sitä vaan aika usein välttelee vaaraa kohti menemistä improvisoidessa. Tahallaan tai tahattomasti keventää koskettavaa ja painavan surullista tilannetta, sen sijaan että tutkisi sitä asiaa kaikessa rauhassa. Kyllä se kevennysten hakeminen itsellenikin on todella tuttua ja se taipumus ”suojella elämää” kannattaa tunnistaa, koska sitten voi joskus tehdä tietoisen päätöksen mennä kohti vaaraa. Sukeltaa sinne ällön limaiseen maailmaan täysillä ja antaa yleisön kiemurrella inhosta. Naurattamisen pakosta voi luopua ja antaa asioiden tapahtua. Ei sattuman takia, vaan koska sinne suuntaan ne koko ajan olivat menossa. Tosin sitä ei voinut tietää ennen kuin päästiin perille.

Aistit avoinna havaitsemaan – mieli vapaana tulkitsemaan

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑