Improtaivas 2019 – 2. päivä

Toinen päivä taivaassa oli vähän kahtiajakoinen kokemus. Osin raskas ja suurimmalta osin hirveän miellyttävä päivä. Siihen ensimmäiseen raskaampaan puoleen vaikutti ennenkaikkea oma olotila. En oikeastaan edes tiedä miksi, mutta olin suuren osan aamupäivästä ihan lukossa. Todella hämmentävä kokemus, koska tavallaan ei ole mitään vialla, mutta jotenkin kaikki on vialla. Oli joku outo ahdistus- tai jännitysmöykky rintakehän alueella, mikä henkisesti tai fyysisesti puristi keuhkoja kasaan. Se ei ollut kovin hyvä lähtökohta sen aamupäivän lauluimprolle tai innostumiselle ylipäätään. Huomasin, kun tehtiin ”joo, ja” harjoitteista versiota, missä piti tosissaan innostua toisen ideasta, niin jouduin pakottamalla pakottamaan itseni innostumaan. Se onnistui kyllä, kun oli hyvä kontakti pariin hetkittäin, mutta huomasin, että innostuminen vaati aivan liikaa voimia siihen nähden, mitä se rennossa tilassa tarvitsee. Kun pidimme pienen tauon harjoitetta vaihtaessa tajusin olevani hengästynyt ja se ei ole ihan normaalia noin vähän liikettä sisältäneen harjoitteen jälkeen. Toki esim. miimisissä jutuissa saattaa näennäisen vähällä liikkeellä saada itsensä väsyksiin, koska on jännitettävä ja aktivoitava lihaksia eri tavalla aidon illuusion luomiseksi. Painavan miimisen laatikon nostaminen on nimittäin vähintään yhtä rankkaa kuin aidonkin, kun sen tekee tosissaan. Tuon omasta olotilastani tekemäni havainnon vuoksi jättäydyin aamupäivällä parista viimeisestä laulusta pois, koska tuntui siltä, että en vain saa henkeä.

Mukavaa kuitenkin oli aamupäivälläkin ja olin ihan normaalisti suurimman osan jutuista mukana. Improssa ja esiintymisessä ylipäätään on vähän semmonen hyvä tai huono puoli, että tehdessä sitä omaa oloa ei huomaa. Vasta sitten, kun tulee tauko, tajuaa, että nyt on pakko istua tai jalat pettävät alta. Lounastauko tuli tosissaan tarpeeseen, sillä kum sain hetken levätä omassa rauhassa ennen iltapäivän improja olin kuin toinen ihminen. Se ahdistava tunne jäi siihen aamuun, mutta toki jos se olisi jatkunut vielä tauollakin, niin en olisi edes mennyt enää iltapäivällä improamaan. Sen verran kuitenkin kunnioitan omaa hyvinvointia, että väkisin en rupea pusertamaan, jos keho tai mieli ei anna myöden. Jotain vähän samanlaista olen kokenut, kun on huomaamattaan ollut vähän kuumeinen ennen harkkoja ja tuntee oman heikkouden vasta harkkojen alettua. Ehkä olin vain nukkunut todella huonosti ja siksi keho huusi taukoa. En tiedä, mutta sellaista elämä välillä on, että ei voi vetää täysillä, vaikka haluaisi. Välillä pitää levätä ja ladata akkuja.

Aamupäivän setissä tykkäsin kovasti yhteen ääneen puhumisen harjoitteista, joita teimme pareittain ja kolmen hengen ryhmissä. Niiden tarinoiden höhlyys tarjosi todella helpottavan yhteisen naurun hetken. Samoin aamupäivällä ja koko leirillä yksi ihana bonus oli päästä kokeilemaan improilua myös Hannun kanssa. Kun meitä oli kurssilla pariton määrä, niin toinen ohjaaja oli yleensä tasaparittamassa ryhmää, mikä on mielestäni tosi kivaa sekä osallistujille että ohjaajille. Ihan jo sen vuoksi, että siinä pääsee kokemaan myös totutusti ohjaajan roolissa kohtaamansa ihmisen improajana ja ihmisenä. Toisaalta ohjaana pääsee myös ryhmään eri tavalla yksilönä mukaan, kuin jos vain tarkkailisi harjoitteita, mikä on myös tosi valaisevaa, mutta hieman eri tavalla. Se joskus ehkä unohtuu, että ohjaajana on aina tietyllä tapaa roolissa, missä on joitain valmiita oletuksia. Impron kautta se, kuvitteellinen tai todellinen, auktoriteettiaseman luoma näkymätön raja ohjattavien ja ohjaajien välillä on muuttunut näkyväksi. Tajuan paremmin sitä, miksi itse käyttäydyn kuten käyttäydyn. Kuitenkin olen oppinut tajuamaan sen, että suurinkin guru on lopulta ihan vaan ihminen, eikä mikään myyttinen olento. Toisaalta ne joita itse pidän oikeasti guruina ovat yleensä jotain ihan muuta kuin ne, jotka ovat itse tai toisten toimesta siihen asemaan ylentäneet. Kunnioitus ansaitaan teoilla ei suurilla sanoilla. Huomaan, että minulta on tippunut aika monta kerrosta sellaista turhaa kohteliaisuutta ja etäisyyden pitämistä pois vuosien varrella. Nöyryys on tallella, mutta itsensä vähättely on vähentynyt ja siksi on helpompi kohdata toinen. Sitäpaitsi itseään etevämpien ja positiivisempien improajien kanssa improaminen on vaan niin rentouttavaa, että omat jännitykset siirtyvät siinä täysin taka-alalla. Tosin nyt vain hetkeksi, koska aamuinen paniikin rytmi kumpusi sisältänk, eikä suostunut rauhoittumaan ennen kuin sen aika oli. Kuitenkin kuten sanoin, ei se paniikki ole siinä harjoitteessa ja improvisointitilanteessa mukana, vaan tauolla sen jälkeen.

Impropäivän toisella puoliskolla oltiinkin sitten sateen vuoksi sisätiloissa ja sinne ei paniikkini seurannut mukana. Mikä oli todella tervetullut muutos aiempaan olotilaan. Oli taas helppo heittäytyä ja laulaakin, kun päässä ei pyöri ja henki kulkee. Nyt päästiin sitten jo kokeilemaan kohtauksia laululla ja ilman. Jos joskus, niin nyt sitä positiivista röyhkeyttä, alkoi löytyä myös minusta. En ollut kohtelias liian kauaa, vaan jos halusin harjoitteeseen mukaan, niin todellakin myös menin. Oli ihanan helpottavaa olla taas aktiivinen ja toisaalta oli ihan järkyttävän hienoa myös seurata toisten tekemistä. Jestas miten upeaa runoutta ja lauluja sekä kohtauksia pääsinkään todistamaan. Improssa yksi plus yksi voi todellakin olla paljon enemmän kuin kaksi.

Tee tarjous josta et voi kieltäytyä

Toisena kurssipäivänä nähtiin tosi hieno kohti vaaraa hetki, jossa ”joo, ja”-tekniikalla tehtyä tarinankerrontaa ja äänimaisemaa yhdistäneessä harjoitteessa yksi pari päätyi määrittämään tarinaansa laulun. Sen sijaan, että olisi käynyt, kuten monesti käy ja lähdetään välttelemään sitä haastavaa tarjousta, tässä mentiin suoraan syvään päähän ”Bambiäiti lauloi bambien tunnuslaulun ja näin se menee”. Tosi hieno ratkaisu, mitä toivoisi itsekin hoksaavansa tehdä kohtauksissa, eikä lähtisi välttelemään, koska se on paljon palkitsevampaa tekijälle ja yleisöllekin. Kun tulee se normaaliajattelun ”tuonne en ainakaan lähde”, niin silloin juuri pitäisi mennä fiktiossa kohti sitä vaarallisen tuntuista tilannetta. Antautua uhriksi, ruveta laulamaan tai mitä ikinä se sitten onkaan. Ettei ainakaan tiedostamattaan tai pelosta rupea tanssimaan välttelelytanssia. Jos tekee itselleen hankalan tarjouksen, niin hyväksyy sen ja toimii sen mukaan. Sieltä se jännitys ja komiikkakin yleensä löytyvät. Ylipäätään pidin kovasti tästä äänimaailmaa ja hyväksyvää tarinankerrontaa yhdistävästä tekniikasta, koska siinä oli hienoa molemmin puolista inspiroitumista. Musiikki ja ääni inspiroi tarinaa ja tarina ääniä, joko isommin tai pienemmin.

Kiinnostava oli myös kohtaustekniikka, missä aloitetaan puhuen ja sitten yllättävällä hetkellä musiikki alkaa soimaan ja seuraava repliikki /repliikit lauletaan. Se oli mystistä, miten siitä lähtee tulemaan biisejä, vaikka ei olisi tarvinnut tehdä mitään puhelaulua kummempaan. Ehkä ainakin itsellä se vaikuttaa, että on tehnyt useampaa tuon tyyppistä tekniikkaa, missä se väliosa on improvisoitu laulu, joten olisi ehkä jo haastavampaa olla laulamatta lauluksi tunnistettavissa olevalla tavalla. Mielestäni Simo sanallisti tämän tekniikan lomassa hyvin sen, mitä monesti on tullut itsekin pohdittua eli paineiden nouseminen sen myötä, kun näkee toisten tekevän. Omakohtaisesti olen hyvin tietoinen siitä tunteesta, kun toiset tekevät upean suorituksen harjoitteessa ja sitten ei oikein kehtaa enää itse edes mennä vapaaehtoisena sen suorituksen jälkeen tekemään samaa tekniikkaa kaikkien eteen. Sitä vertailua, vaikka se ihan turhaa onkin, tulee usein tehtyä ihan automaattisesti. Pidänkin sitä tärkeänä, että tällaiset asiat sanotaan välillä ääneen, koska moni varmasti ajattelee asiaa. Itse tosin huomasin, että nyt en ollut tehnyt sitä pohdintaa kertaakaan. Olin toki ajatellut, että ”voi vitsi miten makee biisi / kohtaus”, mutta en kertaakaan sitä etten voisi mennä itse sen jälkeen lavalle. Ehkä se ymmärrys siitä, että ei tarvitse verrata, koska jokainen uusi kohtaus on oma kokonaisuutensa, eikä alisteinen edeltävälle, alkaa upota tajuntaan. Siksi myös oli hyvä, että se sanottiin ääneen, koska tajusin etten tehnyt niin. Olen nimittäin aiemmin ajatellut juuri noin todella usein.

Lopuksi toisesta päivästä on vielä mainittava se, että tämä oli varsinainen korvamatopäivä. Hannun opettama aamupalalaulu ja monien gibberishbiisien kertosäkeet soivat iloisesti ja pakottamatta päässä pitkään leiriltä poistumisen jälkeenkin. Kiitos ja kirous näistä musiikillista matkamuistoista. Kiitokset myös talon draamantajuiselle kissalle, joka tassutteli juuri oikealla hetkellä avoimesta ovesta keskelle synkeää tarinaa ja jätti ikimuistoisen jäljen sen kudokseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑