Samppalinnan Kesäteatterissa nähtävä Perjantai on pahin -musikaali on itselleni pieni pala nuoruusnostalgiaa, sillä Freaky Friday on leffana tullut nähtyä aika moneen kertaan. Selvennykseksi mainittakoon, että olen siis nähnyt vuoden 2003 version, missä on mm. Jamie Lee Curtis, Mark Harmon ja Lindsay Lohan, en vuoden 1976 versiota, missä on mm. Jodie Foster. Ajatus siitä, että pääsee hetkeksi hyvin konkreettisesti kulkemaan toisen ihmisen kengissä on minusta aina ollut kiehtova. Kun tuntuu, että toisen elämä on niin paljon helpompaa kuin oma tekee hyvää muistaa, miten paljon kiillotetuimmankin kuoren taakse voi kätkeytyä. Perusjuoni leffassa ja musikaalissa on melko pitkälti sama, mutta yksityiskohtia ja hahmojen ominaisuuksia on muutettu aika rajustikin. Se on varsin virkistävää, koska nyt ei tiennyt yhtään mitä odottaa tapahtuvaksi. Mikä tosin näin jälkikäteistiedon valossa taitaa lähinnä johtua siitä, että tämä musikaaliversio linkittyy vahvemmin vuonna 2018 ilmestyneeseen Disney Channel leffaan, eikä tuohon aiemmin mainitsemaani leffaan, kuten odotin. Eli, jos on nähnyt sen tuoreimman version Freaky Friday nimellä kulkevista leffoista, niin sitten ei ehkä ylläty ihan niin paljon, kuin minä yllätyin esimerkiksi perheen äidin ammatista.  Lavastus on kaikissa karkkiväreissään kuin reaalimaailmaan siirretty sarjakuvan maisema, johon värikkäät hahmot sujahtavat kuin kotiinsa.

Kehoja vaihtavat perheen äiti (Maria Lund) ja teini-ikäinen tytär (Linda Hämäläinen), joiden muutosta toisikseen ja pyrkimystä päästä takaisin omiksi itseikseen on kiintoisaa seurata. Pienet muutokset asuun ja hiuksiin sekä ryhtiin saavat kontrolloidun ryhdikkään mutsin ja rennon nahkean teinin ilmestymään kummankin näyttelijän olemukseen. Todella herkullisia tilanteita syntyy, kun väärissä kehoissa elävät hahmot vuorovaikuttavat elämänsä miesten kanssa. Ihastuneen teinitytön hormonimyrsky ei jää huomaamatta kummassakaam hahmossa, kun ihastus (Alen Nsambu) on lähistöllä. Aivan ihanan vaivaannuttavaa. Samoin äitinsä sydämen valitun (Aarni Kivinen) kanssa vuorovaikuttava teiniksi taantunut äiti on aivan törkeän hauskaa seurattavaa. Se välttely ja väistely sekä toisen hämmennys kumppaninsa yllättävistä reaktioista saa yleisössä kihertelemään naurusta ja myös herkistymään.

Musiikki on taattua Disney-materiaalia, mikä on sekä esityksen vahvuus että heikkous. Kun vaikeita tunteita ja aiheita käsitellään pirtsakan poppibiisin voimin väistämättä menetetään jotain siitä syvyydestä, mikä voitaisiin muilla keinoin saavuttaa. Toisaalta keveys on myös voimavara, jolla saadaan käsiteltyä laulun muodossa tiiviisti asioita, joita muuten saattaisi joutua pohjustamaan pidempään. Yksi hauskalla tavalla absurdeimmista lauluista on bussipysäkillä tapahtuva laulunumero, jossa vertaillaan naisia ja sämpylöitä. Sinänsä sympaattinen ja tunnelmaa keventävä pieni laulutuokiohan se on, joka huvittaa ja ilahdutta, mutta silti yllättää se miten suuri rooli on sämpylöille saatu tarinaan sovitettua. Metaforana ja muutenkin. Vaikka perustunnelma pysyy turvallisen keveänä, saavat kyynelkanavat myös puhdistusta, etenkin esityksen lopulla. Ollaan kuitenkin ihmisen elämän kokoisessa tarinassa isojen asioiden kanssa tekemisissä. Sydäntäsärkeviä valintoja on tehtävä, jos elämä jatkuu näin.

Samppalinnan Kesäteatterin pyörivä katsomo mahdollistaa sen, että tapahtumapaikkoina voidaan hyödyntää koko ympäröivää maastoa. Se ei kaikilta osin ole ihan sieltä helpoimmasta päästä. Ei voi kuin ihailla, että joku pystyy korkkareilla liikkumaan ja tanssimaaan tuossa maastossa itseään telomatta. Tanssinumeroissa on paljon hauskoja ja yliampuviakin koreografioita, joita seuratessa jalka vipattaa yleisössäkin. Yksi upeasti toteutettu hetki oli portaissa tapahtunut hidastettu putoaminen. Mainiosta omistautumisesta hitaudelle ilmeisessä ja liikkeissä iso hatun nosto koko nuorisoporukalle. Tarkkuus on valttia, jotta portaita takaperin edetessä jokainen askel osuu kohdalleen. Nuoret onnistuvat tässä todella hienosti.

Perjantai on pahin on hyväntuulinen ja lempeä vilkaisu maailmaan jonkun toisen silmillä. Ehkä kaikki ei aina ole sitä, miltä päällepäin näyttää.

Perjantai on pahin

Käsikirjoitus: Bridget Carpenter
Musiikki: Tom Kitt
Sanoitukset: Brian Yorkey

Työryhmä 
Ohjaus: Heikki Sankari
Musiikin sovitus: Jussi Vahvaselkä
Koreografi: Sami Vartiainen
Kapellimestari: Markus Länne
Lavastus: Niina Suvitie
Puvustus: Kaarina Kopola
Naamiointi: Petriina Suomela
Äänisuunnittelu: Eero Auvinen

Rooleissa

Maria Lund, Linda Hämäläinen, Valtteri Lehtinen, Aarni Kivinen, Reetta Korhonen, Annica Milán, Alen Nsambu, Mikko Jokinen, Helena Puukka, Joonatan Perälä, Emilia Keskivinkka, Olga Lepistö, Ella Niinistö, Samuli Pajunen, Alvari Stenbäck, Lassi Jämsä, Mikael Setälä ja Atte Lehto.