Theater Games for the Lone Actor on Viola Spolinin viimeiseksi jäänyt kirja ja se on julkaistu postuumisti Paul ja Carol Sillsin editoimana vuonna 2001. Se mikä itseäni tässä kirjassa aikoinaan kiehtoi ja miksi se on yksi ensimmäisiä kirjoja, jonka improinnostukseni alkupuolella hankin, on että harjoitteet ovat yksilöharjoitteita. Alkuun oli tosi vaikea löytää improryhmää, jossa pääsisi harjoittelemaan, joten totesin, että en anna sen estää, vaan etsin jonkun keinon. Nyt kun palasin kirjan pariin uudestaan parin vuoden tauon jälkeen tajusin, että monet ajatukseni ja kokea asioita ovat peräisin tästä kirjasta. Sivustaohjauksen ja mielikuvaharjoittelun sekä yleisemminkin mentaalivalmennuksen ajatukset yhdistyvät tässä kirjassa kauniisti oman itsensä ohjaamiseen improvisoidessa. Itse miellän itsensä sivustaohjaamisen sisäisen äänen ohjaamaksi itsensä ulkopuolelle astumiseksi improvisointitilanteessa ja sieltä kautta käden ojentamiseksi itselleen. Vaikea ajatella ja vaikea toteuttaa, mutta automatisoituessaan aivan verraton apu monissa tilanteissa. Se on se pieni ääni, mikä saa harkitsemaan sekunnin sadasosan lisää ja tekemään tietoisen valinnan. Palaamaan hetkeen läsnäolevana, ilman painetta että pitäisi reagoida nopeasti ja hätäillen, vaan aidosti tilanteessa keskittyneesti läsnä ollen ja itsenään näkyväksi tullen.

Kirja sisältää yli 40 harjoitetta tai peliä, kuten Spolin niitä kutsuu, joista suuri osa toteutettavissa yksin, mutta kirjassa on myös ryhmäharjoitteita ja toki ohjattuna moni yksilöharjoituskin soveltuu ryhmäharjoitteeksi. Esimerkiksi tilakävely (Space Walk) soveltuu aivan hyvin käytettäväksi yksin tai ryhmässä, mutta tässä kirjassa esitellään tietysti versio, joka on toteutettavissa yksin. Samoja tekniikoita löytyy myös Viola Spolinin Improvisation for the Theater kirjasta, mutta jos haluaa löytää keinot sivustaohjata itseään, niin tämä kirja on ehdottoman hyvä työkalu siihen. Huomaan, että nykyään tulee nojauduttua ihan liikaa ohjattuihin improtreeneihin ja unohtaa, että näitä asioitahan voisi treenata myös kotona ja ilman ryhmää.

”Side coaching is a guide, a directive, a support, a catalyst, a higher view, an inner voice, an extended hand, you might say, given during the playing of a game to help you stay on focus.” Spolin, V. Theater Games for the Lone Actor – Side coaching yourself, s. 7.

Kaikkia kirjan harjoitteita en ole vielä edes ehtinyt kokeilemaan, joten tutkittavaa riittää tulevillekin vuosille. Vahvimmin itseen ovat vaikuttaneet hyvin perustavanlaatuiset läsnäoloa ja tilaa tutkivat harjoitteet. Tietoiseksi tuleminen itsestään ja omasta kehostaan on yllättävän voimallista. Sitä ei tajuakaan, miten paljon asioita tapahtuu ja jää täysin huomaamatta, ennen kuin rauhassa keskittyy ja tutkii sitä miltä asiat tuntuvat. Miltä jalkani tuntuvat? Miltä paita tuntuu ihoa vasten? Ovat esimerkiksi kysymyksiä, joita ei tule miettineeksi ja se onkin tämän kirjan tärkeää antia. Kirja tarjoaa konkreettisia lausemuotoon kirjoitettuja ohjeita siihen, miten eri asioita voi tutkia. Miten usein tulee istuttua vaan hiljaa ja kuunneltua omaa hengitystä? Itselläni ainakin tosi vähän nykyään, mutta kyllä minulla on ollut kaudet, jolloin olen ollut paljon paremmin kontaktissa itseni kanssa. Koska huomaan, että kontakti omaan sisimpääni ja läsnäoloni hetkessä on alkanut heikentyä, niin senkin vuoksi otin tämän kirjan taas esiin.

Yksi ehkä voimakkaimmista oivalluksista tässä kirjassa oli osiossa ”Seeing not staring”, mikä liittyy vähän kaikkeen vuorovaikutukseen. Miten usein me oikeasti näemme toisen ilman tulkintaa, kuvailua tai valmiiksi tilanteeseen tuotua tietoa? Näemme katsomisen tai tuijottamisen sijaan.

”In staring you may have your eyes on the other, but your head is filled with you. In seeing, you enter the space around you, free of description and information (the past). Spolin, V. Theater Games for the Lone Actor – Seeing not staring, s. 48.

Muistan lukeneeni tämän ja miettineeni, että mitä se oikeastaan tarkoittaa. Käytännön kautta tämä ajatus on kirkastunut itselleni todella paljon. Aion nyt ehdottomasti taas palata tämän osion harjoitusten pariin, koska ne hetket, kun aidosti tulee nähdyksi ja näkee toisen, ovat niitä hetkiä, jolloin impron taikuus tapahtuu. Se on ihan kokemukseen pohjautuva havainto, että kun yritän tietoisesti nähdä toisen, niin se ei onnistu. Se ei onnistu, koska yrittämällä täytän pääni tietoisesti omilla ajatuksillani, sen sijaan että vaan olisin ja näkisin toisen. Sen eron kyllä huomaa, milloin tulee oikeasti nähdyksi ja milloin vaan katsotuksi. Olen puhunut paljon katsekontaktista ja siihen liittyy myös ajatus toisten ulkopuolelle sulkemisesta. Vaikka me tuijotettaisiin vartti toisiamme silmiin, niin ei siinä välttämättä mitään pintatasoa syvempää kontaktia tapahdu, jos kumpikin kontrolloi itseään ja katsettaan. Siinä kohtaa, kun päästää irti kontrollista ja antaa asioiden tapahtua niin kuin ne tapahtuvat, itseään suojaamatta, niin silloin se kontakti avautuu. Katsekontakti voi olla voimallinen tai toisaalta se voi olla tosi pinnallista ja häiritsevääkin. Tuijotetuksi tuleminen ei voimauta ketään, vaan siihen tulee vallankäytöllisiä aspekteja mukaan. Nähdyksi tuleminen sen sijaan on ehkä parasta ihanuutta, mitä tiedän. Semmoisia kokemuksia saa tosi harvoin, mutta joka kerta se on aivan huikean ihana kokemus, aivan riippumatta siitä kestikö se sekunnin sadasosan vai minuutteja. Se on täydellisesti siinä hetkessä omana itsenään hyväksytyksi tulemisen kokemus ja sitä on vaikea kuvata, sillä se pitää tuntea itse ymmärtääkseen.

”You, the unique, invisible, unknown, must emerge, be seen, and connect!” Spolin, V. Theater Games for the Lone Actor – Author’s preface.

Yksi aspekti, mihin vielä tahdon ehdottomasti suositella tätä kirjaa on miimisen / näkymättömän maailman tutkiminen ja ymmärtäminen sekä ajankäyttö. Monille, kuten itsellenikin on joskus ihan tuhottaman vaikea hahmottaa miimistä tekemistä tai miimisiä tiloja. Olen kävellyt useammankin miimisen pöydän läpi ja astunut huoneeseen oven läpi ja kahva edelleen kädessäni. En vaan hahmota ja siihen tämä kirja voi auttaa, koska se mitä siinä tapahtuu on kiirehtiminen. Jos sallii itselleen aikaa rauhassa nähdä se tila ja ne esineet siellä, niin suurimman osan ajasta pystyy hahmottamaan todella monimutkaisiakin tiloja tosi tarkasti ja alkaa jopa nähdä tosi pieniä yksityiskohtia. Kun antaa itselleen tilaa ja aikaa nähdä sen esineen, niin muuttuu näkyväksi myös yleisölle. Siinä kohtaa pöytä, jota ei oikeasti ole, alkaa saada muotonsa, sille tulee väri ja materiaali, josta se on tehty. Niitä ei tarvitse todeta ääneen, mutta pitää antaa itselleen aikaa nähdä ne yksityiskohdat. Nyt kun puhun hidastamisesta ja itselle ajan antamisesta, niin se ei välttämättä tarkoita sitä, että se lavalla ollessa näyttäisi yhtään hitaalta. Lava-aika ja normaaliaika ovat sukua, mutta täysin eri asiat. Lavalla 1 minuutti on iäisyys ja oma tunne siitä, että on tosi hidas ei välttämättä vastaa yhtään ulospäin välittyvää vaikutelmaa. Yleisö saattaa miettiä, että miksi tuo nyt hosuu tuolla. Siihen sisäiseen kiireen tunteeseen tästä kirjasta löytyy monia hyviä harjoitteita. Kun oppii tunnistamaan sen aikakäsityksen eron, niin yhtäkkiä sinulla onkin lavalla aikaa harkita ja miettiä, eikä tarvitse hosua ja hätäillä. Se aika oikeasti nähdä se näkymätön tila on olemassa, mutta koska emme ole kontaktissa tilan ja ajan kanssa, niin emme tajua sitä, että voisimme vain hidastaa ja rauhoittaa itseämme. Sivustaohjaten tämän pienen harkinta-ajan pystyy itselleen tarjoamaan. Tietysti tässäkin voi mennä toiseen ääripäähän ja olla vaan hidas, joten kannattaa tietysti harjoitella myös nopeutta. Yleensä vaan haaste on nimenomaan se, että hosutaan ja unohdetaan, ettei ole kiire minnekään.

Tämä on mainion kompakti teos, jossa on kaikki olennaiset osa-alueet Viola Spolinin työstä käsiteltynä konkreettisessa muodossa. Kirjassa on myös vinkkejä, miten harjoitteita voidaan yhdistellä esim. esitykseen valmistautumisen tueksi käytettäväksi. Toki kirjasta löytyy myös ihan perinteisiä ryhmäharjoituksia. Niiden suhteen, jos nälkä kasvaa syödessä ja haluaa tietää lisää sekä viedä harjoitteita ryhmiin, niin sitten kannattaa kääntyä Improvisation for the Theater kirjan pariin. Siellä on vielä selkeämmin ja yksityiskohtaisemmin avattu Spolinin ohjausmenetelmiä ja sivustaohjausta eri harjoitteissa. Sanoisin kuitenkin, että tämä voi olla helpommin lähestyttävä ensikosketus Viola Spolinin työhön pohjautuvaan tapaan improvisoida. Toisaalta nimenomaan se, että tämän kirjan harjoitteet sopivat yksinharjoitteluun tarjoaa hienon mahdollisuuden treenata improvisointilihaksiaan, vaikka ei juuri ryhmässä olisikaan mukana. Kannattaa lukea ja ennen kaikkea kokea siinä olevat harjoitukset. Improvisaatio on kokemuksellinen laji ja tämän kirjan harjoitteiden kautta alkaa avautua ihan uudenlaisia kokemusmaailmoja.