Runot ja oikean vastauksen pakko

Olen joskus hurjassa menneisyydessäni opiskellut vähän kaikenlaista, kuten esimerkiksi (englanninkielistä) runoutta. Muistan hitusen inhonneeni erästä runouskurssia ihan vain sen vuoksi, että siellä yritettiin joka kerta löytää ”oikea” tulkinta runoille sekä niiden yksittäisille lauseille ja sanoille. Toki muitakin vaihtoehtoja käydyissä keskusteluissa sallittiin, mutta keskusteluissa pohdittiin sitä ”mitä kirjoittaja on oikeasti tarkoittanut”. Ihan niin kuin se olisi mahdollista tietää, mitä kirjoittaja on ajatellut, jos siis oletetaan että runoilija on ylipäätään tietoisella tavalla ajatellut jotain. Totta kai on runoilijoita, jotka jokaisesta runosta miettivät joka ainoan sanan paikan ja koko prosessi on suurelta osin järjen ohjaamaa. Jotkut runouden lajit myös vaativat sitä, koska joutuu miettimään sanojen painoja ja mittoja. Kuitenkin mietin myös sitä, että sitten kun tuntee sen valitun runouden lajin muodon lainalaisuudet, niin ei se sitten enää olekaan niin älyllistä toimintaa, vaan luovuuden ohjaamaa. Voidaksesi kirjoittaa millä tahansa kielellä ”vapaasti” ja rikkoa sääntöjä on ensin tunnettava säännöt riittävän hyvin. Jos ei ole mitään hajua säännöistä edes alitajuisella tasolla, niin eihän niitä voi myöskään tietoisesti rikkoa. Sääntöjen syvän (tiedostamattoman) tason tuntemus mahdollistaa luovan toiminnan niiden sääntöjen puitteissa. Sama kuin improharjoitteissa eli säännöt tarjoavat kehikon missä toimia, mutta eivät sisältöä, joka niiden puitteissa voidaan luoda. Mitä paremmin harjoitteen säännöt (eli niitä ei tarvitse tietoisesti improvisoidessa pohtia) tuntee, sitä enemmän luovaa kapasiteettia vapautuu niiden sisällä toimimiseen.

Uskoisin hyvin harvojen runoilijoiden aloittavan ajatuksella ”nytpä kirjoitan lammasrunon” ja lähtee sanakirjan avulla selvittämään lammasaiheista termistöä. Voi siellä se teemasana ja ajatus olla, mutta itse runo lähtee muotoutumaan jotain kautta orgaanisesti, eikä jokaisen sanan jokaista potentiaalista tulkintaa pohtimaan pysähtymällä. Niin voi tietysti tehdä tekstin muokkausvaiheessa, mutta kun puhutaan luonnoksesta ja runon luomisesta, niin kyllä se mielestäni vaatii vapauden ja sisäisen virtauksen. En kiistä, ettei sellaisiakin runoilijoita ole, jotka ovat hyvin kiinnostuneita yksittäisten sanojen merkityksistä ja asettelevat joka sanan hyvin tarkasti. Silti se että runolla pyrittäisiin lakitekstin tarkkasanaisuuteen, jossa olisi vain yksi oikea tulkinta, kuulostaa oudolta vaatimukselta tai pyrkimykseltä runolle. On se varmaan mahdollinen, mutta silti… Voihan kirjoittajalla olla joku ajatus, mutta että se olisi oikea tulkinta tai runon ainoa mahdollinen viesti, tuskin lienee tämän taiteenmuodon merkitys. Monitulkinnaisuus on omasta mielestäni juuri runojen ihanuus, koska sama sana ja sanojen yhdistelmä voi avautua ihan eri tavoin jokaiselle lukijalle. Siellä missä toinen näkee kuolemaa, on toiselle elämää. Missä yksi näkee eroja, toinen näkee yhteyksiä.

Toisaalta uskon myös, että on paljon fiilispohjaisia runoilijoita, jotka eivät ole ikinä edes pysähtyneet pohtimaan yksittäisten sanojen täsmällistä tulkintaa, vaan kokonaisuus on tärkeämpi. Se mitä yksi yksittäinen sana tarkoittaa ja kaikki sen mahdolliset tulkinnat, eivät ole välttämättä käyneetkään sen runoilijan mielessä. Se sana sopi siihen kokonaisuuteen, vaikkapa alkusoinnun tai riimin vuoksi tai sitten valittu runomitta ja käytetty jalka pakottaa valitsemaan tietynlaisen sanan siihen kohtaan, koska muunlainen ei soveltuisi ”sääntöihin. Säännöt rajaavat valittavissa olevien sanojen määrää ja näin ollen säätävät osin myös sisältöä. Se runouskurssien lähestymistapa purkaa runot sana kerrallaan osiin tuntui väärältä silloin ja se tuntuu usein siltä yhä edelleen. Voihan olla, että juuri se sana, mitä tässä nyt on tunti pohdittu, päätyi runoon vain siksi, koska se oli ainoa mittaan sopiva sana, jonka runoilija sillä hetkellä keksi. Se miksi pohdin tätä silloin ja pohdin edelleen, on se, että olen itse runojen kirjoittajana suurimman osan osasta juurikin tuollainen fiilistelijä. Tekstin ydin on joku tunnetila tai asia, minkä haluan kuvata ja oikeastaan se on minulle tärkeämpi, kuin ne varsinaiset sanat, jolla asian ilmaisen. Runoudessa on aikaa kuunnella viesti loppuun saakka ja siksi minulle kokonaisuus on usein tärkeämpi, vaikka voin yksittäisistä lauseista ja sanavalinnoiskin ilahtua. Se ääni, jolla runo kokonaisuutena puhuu, on minulle yksittäistä sanaa tärkeämpi. Olen tässä nyt keväällä tuolla Twitterin puolella kokeillut tarkempaa runomittaa ja huomaan, että sellainen kirjoittaminen minulle tosi tahmeaa. Yritin aikani ja nyt alkaa tuntua, että on pakko päästää irti, koska se muoto lamaa luovuutta. Voin ehkä kokeilla joskus jollain toisella runomitalla, joka sopii suomeen paremmin.

Yleisesti kun puhutaan runojen tulkinnasta, niin minä luen tunteita ja tunnelmia, kun toiset ovat huomanneet sisältöjä, sanoja ja rakenteita. Rakenteet ovatkin minulle tietoisesti aika vieraita, vaikka tajuaisin tunnistavani muodon, kun joku sen rakenneosat osoittaa, en vain ole ajatellut asiaa. Vaikka sinänsä tiedän kielellisesti millä tavoin esimerkiksi Shakespearen sonetit soljuvat ja osaan nimetä niiden rakenteen, en osaisi välttämättä sellaista rakentaa muuten kuin valmiiseen malliin sovittelemalla. Sanojen painot pitkine ja lyhyine tavuineen eivät aina ihan avaudu, koska itse runoilen korvakuulolla. Runojalat ja metrit ovat minulle hieman hepreaa, vaikka olen minä niitäkin lukenut. En vain yleensä pura runoja osiinsa ja katso, mitä ne ovat syöneet, vaan vain nautin siitä miltä ne kuulostavat ja mitä mielikuvia niistä herää. Pystyisin sen osiinsa purkamisen varmaan pienellä treenauksella toki tekemään, koska suuri osa tiedosta on jo olemassa päässäni, mutta en vain aktiivisesti käytä sitä. Sama pätee kielessä muutenkin, vaikka kirjoitan ja luen paljon, ei oikeinkirjoitus tai kielioppi ole vahvuuksiani. En pysähdy miettimään lauserakenteita tai sanavalintoja, vaan kirjoitan sitä virtaa, jota mieleni tuottaa. Se tuottaa välillä aika mielenkiintoisia juttuja ja joskus toki editoin tekstejäni jälkikäteen, mutta olen aika sokea omassa tekstissäni oleville virheille, koska aivoni täydentävät sen kuntoon.

Sehän runojen tulkinnassakin oli haaste, että en aina tajunnut etten tiedä oikeastaan mitä joku sana tarkoittaa, vaikka ihan sujuvasti luen runon ja pystyn kertomaan mistä se kertoi. Sitten opettaja osoittaa jotain (vanhaa englantia olevaa) sanaa ja kysyy mitä se tarkoittaa ja minä olen öönä aapisen laidalla. En tiedä, mutta tuossa kontekstissa luin sen näin. Se on oikeastaan vähän ongelmakin, koska kun aivot täydentävät puuttuvia tietoja, niin omat havainnot vähän vääristyvät. Ei näekään sitä kuvaa puutteellisena, kuten se on, vaan on jo valmiiksi täydentänyt sen kokonaiseksi.

Pakko tietää ”oikea vastaus”

Mistä päästään todella heikon aasin sillan kautta oikean vastauksen löytämisen pakkoon. Huomaan, että usein mietin mistä kumpuaa oma tarpeeni välillä hyvin jääräpäisesti saada selville, mitä toisen sanomat sanat oikeasti tarkoittavat. Siis ne hetket, kun jää jumiin siihen ajatukseen, että tässä on nyt oltava jotain enemmän, kuin mitä sanat kertovat ja koettaa kaikin keinoin kalastella oikeaa vastausta. Koettaa esimerkiksi ymmärtää jotain syvempiä motiiveja sille, miksi toinen sanoi jotain töykeää, vaikka syy saattaa olla ihan vain ajattelemattomuus. Mutta kun sitä usein olettaa, että toinen on huolella asetellut sanansa ja sen vuoksi noin tökeröllä ilmaisulla täytyy olla syvempi merkitys. Vaan kun ei välttämättä ole. Toinen ei välttämättä edes huomannut mitä tarkalleen ottaen sanoi, kunhan vaan reagoi ja vastasi ilman sen suurempaa harkintaa. Ihan niin kuin en itse olisi sanonut ihan päättömiä juttuja, vaikkapa vihaisena tai muuten vaan. Siksi onkin outoa, että ajoittain oletan toisten olevan valmiimmalla käsikirjoituksella mukana keskustelussa ja harkitsevan jokaisen sanansa huolellisesti. Ei kukaan ehdi jokaista sanaansa asetella, mutta toisaalta kyllä jotkut toki sanovat ihan tahallaan tosi tökeröjä asioita. Se on heidän valintansa, ei mennä siihen.

Oikean vastauksen ja oikean tulkinnan löytämisen tarve on  joskus tosi syvällä ja siitä on vaikea päästää irti. Mitä toinen tällä tarkoitti? No mitäpä jos ei tarkoittanut oikeastaan juuri mitään? Miksi antaa toisen sanoille suurempi painoarvo, kuin hän itse antaa? Se sana, johon itse tarttuu, ei välttämättä ollut yhtään merkityksellinen puhujalle ja hän ei edes muista sitä sanoneensa. Itse ainakin olen ääneen ajattelija, mikä on ollut todella selvää jo lapsena. Silloin puhuin ääneen kaikki barbileikkien hahmojen äänet. Siis ei silleen ”ja sit nää menis tänne”-tyylillä, vaan ihan sen dialogin mitä ne nuket käyvät, kuin se olisi näytelmä tai leffa. Sama toistuu runoja ja luovia tekstien dialogeja kirjoitettaessa. Puhun ne usein ääneen, jos se vain on suinkin mahdollista. En toki aina, mutta joissain on tärkeä kuulla se miten sanat soljuvat vai töksähtääkö siellä joku. Minulle on tärkeämpää sanojen virta ja tunnelma, joka niistä välittyy, kuin yksittäiset sanat. Niinpä aika suuri osa dialogeista, joita olen kirjoittanut, onkin enemmän puhetta siitä, mistä ei puhuta. Paljon sanoja, joiden takana on se tunne, joka ei missään vaiheessa sanota ääneen. Eli olen ristiriidassa itseni kanssa. Haluan jättää paljon tulkinnan varaa omiin teksteihin ja sitten taas toisaalta jumiudun vaatimaan jotain oikeaa tulkintaa muiden teksteistä.

Mitäpä jos ei tulkitsisi, vaan lukisi vain ja nauttisi? Antaisi runouden kielen hipsutella korvia ja mieltä. Voisi olla aika hyvä vaihtoehto.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑