Tämä teksti käsittelee kritiikkiä ja sen määrittelyä. Taannoin improkurssilla käydyssä alkukeskustelussa nostettiin mukaan keskusteluun myös kritiikki ja oman tai toisten suoritusten ruotiminen purkukeskusteluissa. Joo, olen sitä mieltä että itselleen ja toisille kannattaa ehdottomasti olla armollinen ja turhaa kriittisyyttä on hyvä vähentää. Siitä kuitenkin olen eri mieltä, että tie tuohon armollisuuteen löytyisi kieltämällä opiskelijoilta itsensä ruoskinta tai kritiikin esittäminen. Nope. Rajoittaa voi toki tietyn vakiintuneen kaavan toistamista, mutta irti siitä voi päästää vasta, kun sen tilalle on jotain muuta. Tie armollisuuteen on oppia uusia tapoja käsitellä asioita, ei kieltää nyt jo luotujen tapojen olemassaoloa. Uskokaa pois. Yritin itse vuosikymmeniä kieltää omia negatiivisia ajatuksiani ja se toimi niin, etten enää vaan puhunut mitään. Eivät ne negatiiviset ajatukset mihinkään kadonneet kieltämällä ja julkisesti vaikenemalla, vaan ne vain vahvistuivat. Omien ajatusmallien vapauttaminen ja toisaalta vapautuminen toisten sanojen tulkitsemisesta aina kritiikiksi tai niin että, jos jotain kommentoidaan se tarkoittaisi siinä olevan jotain vikaa.

Tässä tullaan kuitenkin myös puhujan vastuuseen siitä omasta viestistään. Eli miten muotoilen antamani palautteen, niin että se vahvistaa haluamaani viestiä. Miten huomioin, että se mitä tapahtui oli hyvää ja arvokasta itsessään ja sen lisäksi jossain kohtauksessa olisi ollut myös mahdollisuus tällaisiin asioihin. En väitä sen olevan helppoa ja itsekin olen edelleen opettelemassa tätä taitoa. Näen kuitenkin kiellot ajattelun kannalta myrkyllisinä tapoina yrittää luoda tietä toivotulle käytökselle. Ajatuksellisesti tässä on kyse viestin muotoilusta ja sinänsä toki on hyvä ohjaajana vähän rajoittaa sekä moderoida keskustelua, jos niin on tarpeen. Ei meistä kukaan ole palautteen antajana tai vastaanottajana täysin oppinut. Koskaan ei tiedä miten joku juttu vaikuttaa toiseen ihmiseen. Voi tulla tarkoittamattaan tökättyä toista arkaan kohtaan. Eivätkä kaikki älähdä ääneen ja näytä sitä kipua. Aika monet eivät. En itsekään usein tee sitä.

Kuitenkin on aika päästää irti siitä ajattelumallista, että on oikea ja väärä. Totta kai itse puhujana ja varsinkin ohjaajana on vastuu siitä, että purkukeskusteluissa pysytään asiassa. Se ei kuitenkaan välttämättä onnistu tehokkaimmin kieltoja ja sääntöjä lisäämällä. Omat parhaat kokemukset purkukeskusteluista ja ohjaajista ovat olleet niitä, missä ei ole kielletty sinänsä mitään. Sen sijaan ohjaaja on vienyt lempeästi huomiota:

A: asioihin, ei ihmisiin

B: tekoihin ja valintoihin, ei henkilön tai hahmon ominaisuuksiin

C: oman kokemuksen sanallistamiseen, ei oikean tai väärän etsimiseen

Yllä olevan lisäksi hän on myös omassa ohjauspuheessaan ilmaissut asiat positiivisen kautta. Se ei tarkoita tyhjää kehumista tai välttämättä edes mitenkään erityisen aurinkoista puhetta. Se tarkoittaa vaan sitä, että viesti muotoillaan sen kautta mitä halutaan vahvistaa sen sijaan että yritettäisiin kieltää ei-toivottu käytös. Mitä halutaan lisää? Mihin ohjaajana tahtoo tarjota tukea? Asioiden ilmaiseminen positiivisen kautta on sellainen taito, mitä toivoisi aivan ihanien improihmistenkin vielä treenaavan lisää, koska siinä ei voi kehittyä liian hyväksi.

Tämä on nyt vähän samaa pohdintaa kuin joskus aiemmin mietin tunteiden rajoittamisesta. Siitä, että pyydetään tunnin alussa jättämään negatiiviset asiat ja huolet narikkaan tai tilan ulkopuolelle, kyllä ne siellä odottavat poistuessa. Samoin se itsensä ruoskimisen miimisesti konkreettisen ruoskan jättäminen narikkaan, mitä jollain kurssilla tehtiin, oli sinänsä itselleni tarpeeton kokemus. Ei mulla ole mitään ruoskaa, minulla on ongelmia sanoittaa ajatuksiani, koska olen oppinut puhumaan negatiivisen kautta, koska sitä itse olen kieliympäristöni avulla itsessäni vahvistanut. Jos tuo miimisen ruoskan hävittäminen toimii, niin siitä vaan, saa niin tehdä. Kuitenkin lähtökohtaisesti rakentavampaa voisi olla lähteä sallimisen kautta. Mitäpä jos ei kiellettäisi hyvälläkään intentiolla mitään tunteita, vaan sallittaisiin ihmisten tulla sellaisina kuin ovat? Meillä on ihan tarpeeksi jo kieltoja ja rajoja elämässä, niitä ei tarvitse enää vahvistaa puheella. Tämä on tärkeä asia myös itselleni muistaa, sillä huomaan kyllä, että edelleen ilmaisen asiat todella herkästi kiellon ja negatiivisen kautta. Se on osin ihan vaan puheen tason tottumusta eli negatiivinen puhe vaan tulee helposti. Se ei tarkoita, ettenkö pystyisi asioita ilmaisemaan positiivisen kautta, mutta minun pitää vielä tietoisesti harjoitella sitä, koska se taito ei vielä ole automatisoinut.

Yleisesti ottaen sanoisin kuitenkin, että kritiikin ja kriittisyyden pelkoa toisessa ihmisessä on kuitenkin helpompi lieventää positiivisen kautta, luomalla turvallinen ympäristö missä saa mokata ilman pelkoa arvostelusta. Luomalla ympäristö, missä ihminen ei ole koko ajan puolustusmoodissa kriitikin pelon takia. Se tehdään ohjaajana todistamalla, että siinä mitä toinen jo nyt tekee on paljon hyvää ja sen lisäksi vielä näitä kaikkia muita mahdollisuuksia. Kritiikkiä ei siis tarvitse kieltää, vaan ohjauksen ja useammankin oikea-aikaisen miksi kysymyksen kautta voidaan päästä huomattavasti parempiin tuloksiin. Tämä nyt on kuitenkin lähinnä puhetta oman kokemuksen kautta. Miten minä toivon itseäni ohjattavan ja mihin minä ohjaajana itse pyrin. Eli pointti nyt vaan on se, että auta löytämään muita keinoja ilmaista asia. Joskus se vaatii pitkää pinnaa ja rautalankaa, mutta ei pinttyneitä tapoja muuteta kielloilla tai joo, mutta lähinnä lukitsemisen kautta. Kun alkaa luopua ajatuksesta, että olisi oikea ja väärä, alkaa löytyä

”Mitä on hyvä kritiikki? Kolme asiaa luonnehtii sitä. Ensinnäkin sitä annetaan kahden kesken. Toiseksi sillä pyritään tukemaan lähimmäisen kasvua. […] Kolmanneksi hyvää kritiikkiä annetaan rakkaudella.”
– Stefan Einhorn, (Einhorn, S. & Kähkönen, S. (2007). Aidosti kiltti. Otava.)