Tämä kurssi on saateltu spektaakkelimaisen upean valmistujaisshow’n myötä historian kirjojen sivuille. Vielä viimeinen vikaisu itse esitykseen ja sitten mennään taas elämässä ja improssa eteenpäin. Paljon on uusia ja tuttuja juttuja saatu taas kokeilla ja paljon vielä on vielä kokeilematta. Se minkä tunnistin tällä kurssilla todella selkeästi oli se, että kokonaisten hahmojen luominen on minulle vielä aika vierasta. Okei on helppo tehdä aika neutraaleja hahmoja, jotka ovat lähellä sitä, miten itse itseäni ilmaisen. Kuitenkin nämäkin hahmot jäävät liian usein irrallisiksi ja pinnalliksi, koska en anna niille aikaa ja tilaa kasvaa. Huomasin sen kurssin aikana, että pyrin tietoisesti ja tiedostamattani minimoimaan vakavampien aidosti inhimillisten hahmojeni aikaa lavalla. Selkeästi leikittelevämpien ja karikatyyrisempien hahmojen kanssa käy toisin päin. Vapaassa improssa se kuoleman hahmo ilmaantui hyvin luontevasti yhä vain uudestaan, vaikka en siihen sen kummemmin pyrkinyt. Toisaalta en myöskään tietoisesti tai tiedostamattani pyrkinyt pitämään hahmoa sivuroolissa. Sitä tein sen sijaan tilkkutäkkitekniikan kohdalla, kun luomani nuori hahmo ei oikein jaksanut inspiroida minua. En edes antanut hahmolle mahdollista elää, koska olin alitajuisesti tehnyt päätöksen, että tämä on sivuhahmo sanoi kuka tahansa mitä tahansa. Siitä seurasikin aikasta upea sekasotku, kun väistelin toisten yrityksiä antaa hahmolleni suurempi merkitys, kuin olin valmis hyväksymään. Eli jos jotain pitäisi vielä työstää, niin luomiensa hahmojen hyväksymistä ja tutkia mihin se vie, kun antaa hahmon tarinan käyttöön. Ei sen tarvitse tarkoittaa sen suurempaa roolia ja saatan edelleen tehdä sivuhahmoja, mutta sen määrittelyn pitäisi tulla tarinasta, ei omasta tahdosta olla sivussa mahdollisimman paljon.

Ennen esitystä

Edeltävä oli hienoinen pohjustus niihin tekniikoihin, joita esityksessä teimme. Ryhmä jaettiin siis kahteen porukkaan, joista toinen teki pitkää improa vapaan impron keinoin ja toinen kertoi tarinaa tilkkutäkkitekniikalla. Jos se ei käynyt edeltä ihan ilmiselväksi, niin itse olin vapaan impron ryhmässä, eikä minua olisi saanut siinä hetkessä edes lahjomalla siirtymään toiseen ryhmään. Siinä on myös mielestäni ihan hyvä olla rehellinen itselleen, että vaikka sinänsä pystyy improvisoimaan kummassakin ryhmässä, niin toinen vaihtoehdoista innostaa enemmän. Se, että on innostunut ja valmis heittäytymään ei ole mitään pahaa. Eikä toki siinäkään, että yhteisen hyvän tukemiseksi valitsee sen vähemmän juuri nyt motivoivan tekniikan / kehikon tai sen joka pelottaa enemmän. Se on hyvä juttu sekin. En näe, että tässä olisi varsinaisesti ollut huonoa vaihtoehtoa, vaikka hieman vähemmän innostunkin tilkkutäkistä tekniikkana. Olin vaan päättänyt, että nyt olen oikeasti itsekäs ja halua tehdä esityksessä sitä, mikä on minusta tällä hetkellä kivempaa.

Juomatehtaan studiolla lämppäiltiin hetki koko porukalla ennen esityksen alkua. Se on kivaa ja samalla huomasin, että on edelleen juttuja mihin en luontevasti lähde mukaan. Kurssilla tehtiin aiemminkin sellaista äänilämppää, missä ulkoringiltä astuttiin keskelle tuottamaan ääntä. Hienoimmillaan tämä on yhteistä leikkiä ja sitten tullaankin minuun. En mene keskelle. Voisin mennä, kroppa vetää keskustaa kohti, mutta kiellän sitä liikkumasta. Kävin kerran, mutta siihen se jäi. Suuressa kuvassa se on ok, koska muille jää enemmän tilaa ja on mukava seurata, kun toisilla on kivaa. Pienessä henkilökohtaisessa kuplassani, se on kehityskohde. Huomaan tosi selkeästi tuossa harjoitteessa, että heti, jos tulee joku tunnistettava biisi tai semmonen äänimaisema, mikä huutaa mielestäni tiettyä ”oikeaa” ääntä, en pysty liikkumaan. Alitajuinen oikea ja väärä asetelma nostaa päätään. Ei sitä oikeasti ole olemassa ja voisin tehdä, mitä tahansa ääntä ilman, että kukaan arvioi tai odottaisi minun tekevän jotain muuta. Aivoni, vaan eivät hyväksy sitä, etten tekisi sitä ”oikeaa” ääntä. Menneisyys on jättänyt muistijäljen, että jos sitä yrittäisin tavoitella jotain mielessäni asettamaani oikeaa ääntä, seisoisin siinä ringin keskellä niin täynnä sisäistä jännitettä, että ääni tukahtuisi. Oikeat laulut nostavat samalla tavalla rimaa, koska halusin tai en, alan muistella oikeita sanoja. En osaa aina päästää siitä irti. Joskus osaan ja silloin olen yleensä jo valmiiksi rennossa mielentilassa. Nyt olin pitkän työpäivän illassa aika jähmein aivoin liikkeellä.

Eikä missään tässä ole mitään pahaa tai mitä katuisin. Jos siis ajattelette, että ruoskin itseäni, niin en. Totean vain ääneen ne asiat, missä minulla on vielä tilaa tutkimusmatkoille itseeni ja omaan ilmaisuun. Tämä meni niin ja se olisi voinut mennä monella muullakin tapaa. Muissa lämppäreissä olin ihan normaalisti mukana. Yksi hauskimmista oli ehkä perinteinen tule-harjoite, missä vaihdetaan paikkaa jonkun toisen kanssa. Ensin katsekontaktilla haetaan yhteys toiseen ja vasta, kun toinen nyökkää ja sanoo ”tule” saa lähteä kävelemään. Olen ollut tätä tekemässä useassa ryhmässä ja se on jotenkin niin mielenkiintoista, miten hankalaa jutun juoni on sisäistää. Siinä ei ole mitään pahaa tai väärää, mutta se on vaan ihan todella mielenkiintoista seurattavaa. Itse olen tätä tehnyt niin paljon, että se menee ihan automaatiolla. Monilla muilla niin ei käy. Yleisin juttu on, että kun on itse antanut luvan toiselle tulla siihen omalle paikalle lähdetään itsekin kävelemään. Eli unohtuu, että ensin pitäisi itse ottaa katsekontakti johonkin toiseen piirillä ja sopia paikanvaihdosta. Se on äärettömän kiintoisaa, miksi se on niin vaikeaa. Ei sen pitäisi olla ja se on. Eikä siitä kannata huolestua, vaan miettiä miksi näin käy. Oma arvaukseni on se, että ristiriitaiset toimintaohjeet ja huomion keskipisteenä oleminen aiheuttavat hieman liian suurn ylikuormituksen, jolloin tietoinen toiminta ei onnistu, mutta toimiminen on vielä helppoa. Eli pystyy liikkumaan, mutta ei tietoisesti käsittelemään sitä, että oikeasti nyt pitäisi vielä pysyä paikoillaan hetki ja vasta luvan saatuaan liikkua. Ylipäätään se, että joku kävelee sinua kohti vauhdikkaasti voi olla alitajuisesti uhkaava ele, jolloin reaktio on väistää. Eli siinä voi tilannetta helpottaa myös liikkujana tulemalla toista kohti mahdollisimman epäuhkaavasti. Itse kävelen tässä harjoitteessa yleensä liioitellun hitaasti, jotta toisella on varmasti aikaa rauhassa etsiä katsekontakti ja sopia paikan vaihdosta jonkun toisen kanssa, ennen kuin olen liian lähellä. Eli tässä voi myös jeesata kaveria, jotta kiireen tuntu ja häitäisyys vähenee. Toki voi sitten ruveta haastamaan ja kävellä täysillä, mutta alkuun kannattaa olla kiltti ja hidastaa.

Lavalle sieneen

Hirveän pitkän pohjustuksen kautta päästään viimein itse esitykseen. Vapaat improilijat siis pääsivät aloittamaan esityksen. Esitykseen otettiin vaan yleisöltä inspiraatiolause, mutta muuten tyyli oli vapaa. Mahdollisuudet toki oli vaikka mihin, koska meillä oli myös impromusiikko käytettävissämme. Voi laulaa ja tanssia, jos siltä tuntuu ja siltähän tuntuu. Tämä sienestys aiheisen lauseen ”Mitäs pienistä, jos tykkää sienistä” inspiroima hullunmylly sisälsi sekä laulua että tanssia. Sen tosin myönnän nyt, että lavalla semmoisia tilanteita, joissa aivot tietävät, että tässä on joku juttu, mitä en tajua. Minulle sellainen kävi yhdessä hetkessä, jossa kaikille muille oli selvää, että tässä voisi tehdä porukalla salmiakki-/timanttitanssin, missä liikkeen johtaja siis vaihtuu kuvion pyörähtäessä. Siitä tekniikasta oli puhuttu ennen esitystä, että olispa hienoa tehdä se spontaanisti jossain kohtaa. Joo, no hieno ajatus, mutta ei olisi kannattanut valita minua siihen toiseksi liikkeen aloittajaksi, koska mieli ei vielä tajunnut mistä on kyse. Emme siis olleet timanttiasetelmassa, vaan muut olivat rivissä vetäjän takana. Asemointi ei auttanut. Muutenkin siinä oli semmonen aerobic-/tanssituntiviba puheineen, että omat aivot kyllä raksuttaa, mutta ei tajua siinä hetkessä yhteyttä. Huvittavaa on se, että kun näin käy eli alitajunta tietää enemmän kuin pystyn tietoisesti tajuamaan, niin se purkautuu ylisanallistamisena ja hyperaktiivisuutena. Sen sijaan, että malttaisi rauhassa tutkia ja kokeilla, että mikäs juttu tämä on ja mihin tämä vois viedä, nousee kierrokset ihan maksimiin. Ei ole tilaa ajatella, mutta puhetta kuuluu ja kroppa liikkuu. Se oli aika huvittaa, että vasta esityksen jälkeisessä purkukeskustelussa tajusin sen, minkä muut olivat jo aiemmin tajunneet, että siinä tosiaan viriteltiin sitä tanssitekniikkaa. Sitten se oli ilmiselvää. Siinä hetkessä, kun se tapahtui, niin se oli kaikkea muuta kuin selvää. Vaan ei huolta kyllä me tanssittiin siellä ihan muutenkin, vaikka tuo mahdollisuus jäi vähän käyttämättä. Eli kyllä tanssijalka pääsi esityksen aikana vipattamaan riittävästi.

Huomasin itsestäni sen, että varsinkin esityksen alkupuoliskolla halukkuuteni mennä mukaan tai leikata puhekohtauksia oli aika olematon. Impulssi mennä leikkaamaan kohtaus tuli, mutta jätin sen huomiotta. Se on vähän ehkä ongelmallista, koska silloin monesti ollaan siinä tilantessa, että kohtaus jää junnaamaan. Tässä toki tuli aina myös uusi nousu kohtauksen sisäisessä draaman kaaressa, mutta se aiempi hetki olisi ollut aivan sovelias kohta leikata. Tällöin ei olisi tarvinnut käydä kohtauksessa kuopan kautta etsimään uutta aallonharjaa. Oli vaan liian jotenkin jähmeä fiilis ja joku ylikohteliaisuus päällä, jolloin ei kehtaa, vaikka tietää että pitäis. Tämä vapaan impron rakenne oikeastaan huutaa sitä, että ei jäädä turhaan junnaamaan, vaan eka mahdollinen kohta leikata on ok. Joskus ja joissain tekniikoissa voidaan jäädä siihen pitkäksikin aikaa surffailemaan, mutta joskus pitäisi vaan toimia, kun tulee se eka tunne, että nyt voisi tehdä jo jotain muuta. Kumpikaan ei ole virhe, eikä ole väärin olla leikkaamatta. Kuitenkin siinä kohtaa voi miettiä, miten helpottunut on itse ollut, kun vähän jumiin jäänyt kohtaus joko katkaistaan tai siihen tulee joku uusi hahmo. Niillä miettein yleensä toteaa, että parempi leikata mieluummin liian aikaisin, kuin myöhäänhän. Ainahan ne samat tyypit voivat palata myöhemmin, jos juttu jäi kesken. Kannattaa luottaa omaan intuitioon ja draamantajuun, sillä se useimmilla ihmisillä pitkällisen altistuksen myötä aikasta tarkka.

Toki menin mukaan kohtauksiin, kun joku mukaan vinkkasi eli en minä erityisemmin mitään vältellyt. Huomasinpa vain, että välillä jarruttelin turhaan. Sen sijaan siinä kohtaa, kun toinen improvisoija jossain esityksen puolivälin paikkeilla saa idean raahautua näyttämön poikki, en miettinyt hetkeäkään, vaan reagoin. Siinä maassa mönkiessä tuli tajuttua kaksi asiaa: matka toiselle laidalle on yllättävän pitkä ja farkut luistavat tosi huonosti tanssimatolla. Sai ihan tosissaan tehdä töitä, että tuolla etenemistyylillä pääsi siirtymään lavan laidasta toiseen. Siitä hitaasta raahautumisesta eri suuntiin tuli kuitenkin semmonen hieno tunnelman vaihto ja leikkaus sille koko tarinalle. Tietenkin sen merkityksen voi tajuta vasta esityksen jälkeen, koska siinä hetkessä se on vaan spontaani teko, joka saa selityksensä ehkä myöhemmin, koska kokonaisuus ei ole vielä valmis. Se on improssa hienoa, että sitä tietää mitä tuli tehneeksi ja mitä tarinaa oikeastaan kerrottiin vasta, kun se on kerrottu. Asiat, jotka tekee ilman mitään sen suurempaa harkintaa tai suunnittelua, voivat jälkikäteen tarkasteltuna vaikuttaa todella nerokkailta, koska ne olivat siitä hetkestä inspiroituneita ja perustuivat kuunteluun. Se kuuntelemisen osoittava toiminta ei vaan ole aina tietoisen mielen ohjaamaa, vaan tuntuu kuin se tapahtuisi itsestään.

Siitä ehkä hienoin esimerkki on se, että purkukeskustelussa esitystä seuranneet puhuivat siitä, miten upeaa oli kun esitys alkoi ja päättyi samalle tasolle ja samaan teemaan. Lähdettiin siis liikkeelle sienestyskohtauksesta, joka tapahtui lattiatasossa ja päätettiin vähän toisenlaiseen sienikohtaukseen, joka myös tapahtui lattiatasossa. Siinä oli sellainen miellyttävä ympyrän sulkeutumisen fiilis, joka tapahtui ilman, että kukaan sitä sinne sen kummemmin tuputti. Se on mielestäni myös hieno osoitus siitä kollektiivisesta kuuntelusta, mikä mahdollistaa sen, että päästään noin älyllisestikin tyydyttävään ratkaisuun. Kaikki ovat omilla tavoillaan tukemassa sitä suuntaa mihin asiat kehittyvät ihan luonnostaan. Okei se päättyi hieman yllättäen kuolemaan sienten parissa, mutta toisaalta mitäpä olisi draama, jossa ei joku kuolisi. Olihan siellä aiemmin nähty jo häät ja vähän pieleen mennyt benjihyppykokeilu, joten miksipä ei. Fiktiossa kaikki on mahdollista. On ihan tosi rentouttavaa, kun ihmiset myös suostuvat kuolemaan. Asiasta ei tehdä vitsiä, ei tapahdu ihmepelastumisia, vaan on se yhteinen suostumus siihen, että tämä tarina nyt meni tähän suuntaan. Se vaan on siinä. Siitä voisi vielä jatkaa uudella kohtauksella, mutta siihen voi myös lopettaa koko tarinan.

Tilkkutäkkeiltyä elämää

Esiintyminen tämän parin jo parin kurssin verran pääosin samana pysyneen porukan kanssa, on vaan kivaa. On kivaa tehdä asioita huippujen tyyppien kanssa ja toisaalta myös mahtavaa päästä seuraamaan sivusta, kun muut esiintyvät. Toisen ryhmän esitys oli myös ihan valtavan ihana elämys. Siellä oli absurdimpaa hulluttelua ja tosi syvällistä dramaa, mistä muodostui todella mainio kokonaisuus. Voi jestas, miten hieno lopetus siinäkin tarinassa oli. Lähtökohdaksi toisen ryhmän tarinalle tuli eläintarha ja mystisenä lisänä tarinaan tuli se tieto, että joku hahmoista on hirveän kiintynyt / kiinnostunut kirveestä. Siinähän alkaa jo raksuttaa monenlaista mielikuvaa. Omissa mielikuvissa ei ihan ensimmäisten joukossa noilla alkuehdoilla ollut hyvin vakavakin ihmissuhde draama ja useamman sukupolven yhteinen kasvutarina. Eläimiä vilisi sekä eläintarhassa, että mummojen telkkarissa, mutta kaiken ytimessä olivat ihmiset ja heidän välisensä suhde. Kiire ja hyväksyntä tai sen kaipuu. Tässä toisen ryhmän esityksessä kiteytyi hienolla tavalla se, mikä tekee tarinasta kiinnostavan ja toimivan oli annettu ympäristö millainen tahansa: ihmisten välinen kiintymys.

Olen tästä puhunut aiemminkin ja se tulee monesta lähteestä sekä teatterin että improvisaation esiin keskeisenä asiana. Moni improkouluttaja muotoilee sen niin, että lavalla hahmoilla pitäisi olla kivaa keskenään. Se on yksinkertaistus monimutkaiselle asialle. Ytimessä on vetovoimatekijät ja syy sille, miksi nämä hahmot ovat yhdessä lavalla. Jos nyt tiputetaan se yleinen aloitus, missä hahmot eivät tunne toisiaan ja siinä alussa esittäydytään, mikä sekin voi tuottaa kiinnostavaa vuorovaikutusta. Improkohtaukseen kannattaa usein tulla sillä näkökulmalla, että ollaan tavallaan keskellä kohtausta. On jo esittäydytty ja nämä hahmot tuntevat toisensa. Mikä saa heidät juuri nyt tulemaan yhdessä tähän paikkaan olipa se sitten koti, eläintarha tai avaruusalus. Erojen sijaan etsiä niitä juttuja, mitkä yhdistävät näitä hahmoja. Mitkä vetävät heitä toistensa puoleen. Joskus se on perhesuhde, jossa joko on kiintymystä tai ei ole, mutta siinä on selkeä syy ja joku tarve miksi nämä ihmiset ovat yhdessä. Tämä on vaikea selittää, siten ajatus aukeaisi riittävällä syvyydellä tai ainakin itsestäni tuntuu, että oion vähän selityksessäni. Pohjimmiltaan tosi yksinkertainen asia, joka liian usein unohtuu. Silloin, kun se unohtuu tulee esityksistä kylmiä ja pinnallisia. Niistä puuttuu se ”jokin” se imu, että tätä haluan katsoa. Kun se vetovoima ja rakkaus siellä lavalla on, niin lavan tapahtumat alkavat vetää yleisöä puoleensa.

Tämä vetovoima tai miksi sitä haluaakin nimittää, ei ole jotain, mitä ilmaistaan puheella, vaikka sekin voi asiaa tukea. Se on se taso, mitä ilmaistaan elein ja teoin. Toki myös ääni ja sanojen painotukset, voivat paljastaa paljon. Näistä suuri osa on kuitenkin usein myös esiintyjälle tiedostamattomia, mutta hirveän merkityksellisiä pieniä juttuja. Sanaton vuorovaikutus ja ihan jo hahmojen välinen etäisyys voi kertoa paljon enemmän kuin sanotut sanat. Voi käskeä toista menemään pois niin monella tapaa, mutta jos sen tekee tavalla, jossa salaa toivoo toisen jäävän on hetki heti merkityksellisempi. Se sisäisen tunteen ja halun sekä sanallisen ilmaisun välinen ristiriita tekee siitä kiinnostavaa ja tärkeää. Miksi nämä sanat, kun selkeästi tahtotila on päin vastainen? Sehän on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa usein paljon merkityksellisempää, miten joku asia sanotaan kuin se mitä oikeasti sanatasolla sanotaan. Harmillisen usein vaan, sanat ovat se mitä kuulemme. Unohtuu kuunnella syvemmällä tasolla. Paljon jää huomaamatta, koska emme siinä hetkessä pysty sitä vastaanottamaan. Muutama pieni ele, katse tai värinä äänessä, voisivat kertoa paljon enemmän ihmisen tunteista kuin sanat ikinä pystyvät kertomaan. Tietysti jokainen katsoja ja lavalla oleva improvisoija havaitsee eri asioita ja omat kokemukset ohjaavat tulkintaa. Improvisoidessa kuitenkin todella palkitsevia ovat ne hetket, kun pystyy oikeasti havaitsemaan jonkun tosi pienen muutoksen toisessa ja antaa sille merkityksen sanoin tai teoin. Tosi paljon materiaalia menee hukkaan, koska ei ehdi kuunnella, kun on kiire keksiä ja tuottaa materiaalia. Ei tarvitsisi. Se, jos kaksi hahmoa on kaikessa rauhassa hiljaa yhdessä voi olla tosi kiinnostavaa. Ei se toki sitä ole, jos se hiljaisuus on pelon ja paniikin ohjaamaa, mutta silloin, kun kaikessa rauhassa ollaan yhdessä ja annetaan vuorovaikutukselle aikaa tapahtua omalla painollaan, niin se on tosi kiinnostavaa.

Tässä esityksessä oli hieno rauha, vaikka välillä mentiin lujaa niin taustalla säilyi aina kiireettömyys. Tarina voi edetä vauhdilla, mutta näyttelijöillä itsellään ei ole kiire tai paniikki. Asioiden annetaan tapahtua, eikä mitään pakoteta ja se on ihan parasta, mitä improvisoidessa voi tehdä. Nautin suuresti siitä ajoin päättömäksikin yltyneestä menosta lavalla. Eikä liikutukselta vältytty, kun lopussa kiireisenä häärännyt eläintarhan johtaja lopulta rauhoittuu hetkeksi vanhan äitinsä viereen. Todella vahva lopetus tarinalle ja hyvä kiteytys siitä, mikä elämässä lopulta on tärkeintä. Eikä se ole työ, vaikka sekin voi olla tärkeää. Tärkeää on se, että on turvallinen paikka johon päänsä kallistaa ja hetkeksi nukahtaa. Aikaa jolloin voi vaan olla, ilman että on kiire mihinkään. Ihmisiä, joiden kanssa hyvä ja lämmin olla. Ihmeen ihana esitys ja vieläkin tulee semmonen hyvä rauhan tunne, kun näkemääni ja kokemaani muistelen.

Parasta elämässä just nyt: lempeä hyväksyntä ja impro ❤