Improvisaatio IV -kurssi – Liikeimproa ja kertausta (ImproKampus)

Yhdistän nyt kurssin viimeiset kaksi kertaa samaan tekstiin. Viimeinen kurssikerta oli lähinnä kertausta kurssin aikana tehdystä ja valmistautumista kurssin valmistujaisesitykseen, joten sisällöllisesti se on aika samaa mistä olen jo kirjoittanut. Toiseksi viimeinen kerta keskittyi liikeimprovisaatioon. Lähinnä nyt ilman kontaktia eli vapaata liikkumista ilman että välttämättä tarvitsee olla kosketuksissa ja sitä kautta kontaktissa toisen improajan kanssa liikkuessaan. Olipa höhlästi ilmaistu, mutta siis liikeharjoitteita ja -tekniikoita. Ehkä omaan asenteeseen olen vähän pettynyt liikeimpron osalta, sillä otin aika varovasti ja pidin itseni aisoissa, vaikka liike on monella tapaa itselle tosi vapauttava juttu. Ihmettelen vähän mistä se varovaisuus tälle kerralle löytyi, kun edeltävällä viikolla olin ollut ihan pähkinöinä musaimpron parissa. ilmapiiri oli hyvin seesteinen ja jollain tapaa matalaenerginen koko illan ajan, mikä ruokkii ainakin minussa varovaisuutta. Koheltamiseni tapahtuu yleensä korkean energian hetkinä, kun on semmonen ”tehdään vaan, eikä piitata seurauksista” -henki edes osassa ryhmästä läsnä.  Ehkä se on myös se, kun tehdään tuttuja harjoitteita niin siitä puuttuu hieman jännitettä, mitä tuntemattomampi juttu aiheuttaa. Mikä ei ole huono asia, sillä kertaus ja saman asian treenaaminen useammin kuin kerran on tosi hyvä juttu.

Tunnistan vain sen itsestäni ja varmaan moni muukin tunnistaa, että tuttuun tekniikkaan asennoituu joskus vähän eri tavalla. Se mihin suuntaan asenne liikahtaa riippuu siitä, mitä fiiliksiä se tekniikka on aiemmin tuottanut. Kyllä tunnistan itsessäni asennevamman useampaakin tekniikkaa kohtaan, koska ne eivät jostain syystä ole olleet kivoja tehdä tai sitten niissä joku piirre mistä en jaksa innostua. Toisaalta on myös paljon tekniikoita, mistä olen jo nimen kuultuani ihan liekeissä, että ”jes tehdään, tämä on huippua” ja niitä joihin suhteeni on neutraali. Tällä kertaa tehdyistä tekniikoista salmiakki-/timanttitanssi on sellainen, mitä olen tehnyt aika paljon draamaopintojen ja muiden kurssien puitteissa. Se on kivaa ja tykkään siitä. Silti suhteeni itse tekniikkaan on hyvin neutraali eli voin tehdä ja tykätä tekemisestä, mutta en välttämättä ryntää ekana vapaaehtoiseksi. Sekin, että joku tekniikka on tuttu voi ainakin minun kohdallani sen, että rupea ylikohteliaaksi ja odotan viimeiseen asti haluaisiko joku muu mennä kokeilemaan. Tulee se, että kun on itse kuitenkin päässyt jo aiemmin kokeilemaan ja tekemään, niin ”pitää” antaa muille tilaa. Joskus joo ja joskus siitä tulee vain turhaa kursailua, mikä voi myös nostaa toisten kynnystä mennä, jos uusi tekniikka jännittää.

Tehtiin myös pareittain toisen varjostamista eli sitä mitä on lapsena tehty tosi paljon, että joku näyttää liikkeen ja toinen / muut toistavat sen perässä. Siihenhän tuo salmiakkitanssikin perustuu. Tuon tyyppinen vapaa liike on yleensä mielestäni tosi kivaa, mutta nyt siitä tuli tosi varovaista, koska ennen aloittamista puhuttiin parin kanssa siitä onko mitään rajoitteita, jotka pitäisi huomioida. Oli ja huomioin omassa liikkumisessani sen, mutta koska olin itse ensin liikkujana ja toinen seurasi, niin en tiennyt varovani aivan tarpeettomasti tosi paljon. Käytännössä ennakkokeskustelun vuoksi lukitsin toisen puolen yläkropasta käytöstä, koska rajoita kohdentui olkapään seudulle ja käteen. Käytännössä minun olisi tarvinnut oikeasti varoa vain käsien varaan painoa varaavia liikkeitä, mikä selvisi sitten kun vaihdoimme roolit. Ei tosin tullut missään kohtaan mieleenkään ruveta punnertamaan tai kiipeilemään, vaan oletin rajoituksen liittyvän ihan jo käden kohottamiseen. Olin ihan päässäni koko oman vuoroni ajan, kun yritin keksiä, mitä liikkeitä ylipäätään voin tehdä, etten vahingossakaan tee sellaista, mitä toinen ei voi toistaa. Toisaalta enhän minä edes näe, mitä toinen tekee selkäni takana ja jos hän ei pysty jotain tekemään, niin hän voi jättää sen tekemättä. Siinä mielessä tiedon aiheuttama ylivarovaisuus oli vähän tarpeetontakin. Eli on hyvä kertoa, jos on jotain liikkumisen esteitä tai kipukohtia ja toisaalta ehkä on myös hyvä tarkistaa, minkä tyyppisiä liikkeitä olisi syytä välttää. Lopulta kun kyse on vapaasta liikkeestä ilman kontaktia, jokainen pystyy kyllä pitämään myös itse omista rajoistaan, ettei tee mitään, mikä aiheuttaa kipua. Eli kaverista ja itsestään on hyvä pitää huolta ja silti siinäkin voi mennä liioittelun puolelle.

Vapaus voi sekä tuoda mahdollisuuksia että kahlita. Sen tunnistin liikeimpro kerran lopussa, että täydellinen vapaus vaikuttaa minuun välillä lamaavasti. Tunnin lopussa nimittäin jäi vähän aikaa, jonka saimme käyttää kaikkien sen kerran aikana kokeiltujen tekniikoiden ja vapaan liikkeen improvisointiin musiikin tahdissa. Sai mennä tutussa ja turvallisessa porukassa kokeilemaan, mitä tahansa. Paitsi, että minä en mennyt. En liikahtanut paikaltani kertaakaan tuon ajan puitteissa. Osin se johtuu ihan jo siitä, että istuin siinä paikoillani liian passiivisesti ja kaukana tilan keskellä olevasta lavasta. Päätös astua sinne olisi vaatinut liian monta tietoista askelta. Se on hyvä huomata myös lavan reunalla seisoessaan, että ihan jo se miten siellä seisoo voi vaikuttaa omaan osallistumisaktiivisuuteen. Mitä valmiimpana on vaan ”putoamaan” lavalle sen pienempi on kynnys mennä sinne eli seisoma-asento ja siinä lievä etukeno on aika hyvä. Jos taas on kuten minä ja istuu jalat sylissä tilassa olevalla sohvalla, niin ensin pitäisi tehdä päätös suoristaa jalat ja nousta ylös, sittenkin on vielä matkaa lavalle, joten siinä on todella pitkä aika henkisesti pohtia mitä tekee. Sen sijaan, jos vaan sivustalta ottaa yhden askeleen lavalle, niin tietoisesti ei ehdi pohtia juuri mitään ja silloin on yleensä helpompi vaan antaa mennä. Asiat voi siis tehdä itselleen helpoiksi tai vaikeiksi, eikä kummassakaan ole mitään pahaa. Olen minä itseeni käpertyneestä asennosta myös loikannut vapaaehtoiseksi yllättävän nopeasti. Se on vaan se, että jos muutenkin on vähän passiivinen fiilis, niin tuolla asennolla sinetöin itselleni sen, etten vahingossakaan mene vapaaehtoisesti mihinkään. Joutuu tekemään tosi tietoisen valinnan ja sitä en tuona iltana tehnyt. Ei siinä ole mitään pahaa, ei ole pakko aina mennä tai jaksaa. On vaan hyvä kiinnittää välillä huomiota siihen, miten tuki tai vaikeutti omaa osallistumistaan.

Kertausta

Viimeisellä kurssikerralla ennen esitystä käytiin läpi kurssin aikana tehtyjä pitkiä improtekniikoita kokeillen ja mietittiin mitä niistä haluttaisiin esittää yleisölle. Kokeilluista tekniikoista tilkkutäkki ja free impro olivat ne, jotka vahvimmin nousivat esiin. Meitä oli siinä illalla paikalla seitsemän, joten kun kysyttiin ketkä haluavat tilkkutäkkiä tehdä, niin poistin itseni ehkä vähän turhankin innokkasti yleisön puolelle. Tilkkutäkki on tekniikkana sellainen, jonka tällä hetkellä koen itselleni tekijänä liian raskaaksi. Katson kyllä mielelläni, kun muut tekevät. En kuitenkaan välttämättä tahdo tehdä kyseistä tekniikkaa. En ehkä sitten ole vielä riittävän kypsä hahmon rakennuksessa, että pystyisin luomaan sellaisen hahmon, mitä jaksaisin ja haluaisin viedä eteenpäin pidemmässä tarinassa. Huomaan, että se pakko kantaa samaa hahmoa ohjaa minua improssa varovaisuuteen. Improvisoinnin ilo katoaa ja alan vältellä lavalle menemistä. Koetan minimoida hahmoni merkityksen tarinalle. Käsikirjoitetussa teatterissa se ei ole samalla tapaa ongelma, että on yksi selkeä hahmo, jota esittää koko näytelmän ajan. Improvisaatiossa minulla alkaa fokus hajota ja improvisoinnista tulee tahmeaa. Se, että tilanne on tuo nyt ei tarkoita, ettenkö voisi asiassa kehittyä ja olisin tuossa kohtaa voinut valita harjoitella asiaa. En tehnyt sitä nyt, vaan valitsin katsojan roolin. Se ei tarkoita kuitenkaan, että olisin oppijana passiivinen, mutta toki tekemällä ja havannoimalla oppiminen ovat eri asioita. Toki ei tekemästäänkään välttämättä oppi tietoisuuteen siirry, jos ei asioita pysähdy reflektoimaan.

Kertauksen ohella tuli myös toivetekniikkana verestettyä taas Spoon Riveriä, joka pitkähkö improtekniikka. Tämä on siis tekniikka, jossa kolme (tai useampi) kertojaa kertaa elämänsä viimeistä päivää ja he ovat jostain syystä kaikki kuolleet samassa paikassa samaan aikaan. Tämä on tosi hölmö tekniikka ja ihan tosi hauska. Itsehän olin ennakkomäärittelyjen pohjalta saanut hahmolle ominaisuudeksi tuhlaavaisuuden ja sitä tosiaan hyödynsin myös siinä parin ekan kierroksen aikana. Tämä on myös tosi hyvä hajoitus kuuntelemiseen liittyen, koska lopulta kaikkien hahmojen, jotka eivät millään tapaa liity toisiinsa pitäisi päätyä samaan paikkaan. Meillä se oli tällä kertaa uimahallin sauna. Hieman hikiset fiilikset tuli, kun jokainen kertoo vuorollaan monologia ja sitten itse kuunnellessaan huomaa vähän riistiriitaista tietoa. Oli jo määritelty, että yksi hahmo on mennyt aamulla töihin ja ollut useammassa palaverissa, mutta toki kellon aikaa ei ollut määritelty. Sitten toinen hahmo sanoo menevänsä suoraan ennen töitä aamulla uimaan. Siinä omaa vuoroa odotellessa ehtii kelata mahdollisia selityksiä, miten nämä kaksi asiaa voisivat olla yhtäaikaa totta. Lopulta ei siihen ollut mitään selitystä, joten hyväksyin ajatuksen, että oma hahmoni menee aamulla sinne uimahallille. Ehkä se kolmas hahmo tekee yötöitä, vaikka taisi sielläkin aamu vilahtaa puheessa, mutta se oli varmaan aikaisempi aamu. No joka tapauksessa samaa paikkaan päädyttiin ja aika luontevasti se loppu saapui.

Tässä siis viimeinen kohtaus ei ole puhetta, vaan se näytellään. Itse jäin vähän sivuun kohtauksessa, koska kaksi muuta hahmoa keskusteli tai oikeammin se jolle, oli määritelty puheliaisuus yleisön ehdotuksen pohjalta ominaisuudeksi puhui ja toinen kuunteli. Jostakin syystä minulle tuli oikeasti semmonen outo fyysinen paha olo tai heikotuksen tunne, mikä motivoi minut heittämään lisää vettä kiukaalle. Oma olotila vaati, että nyt se ympäröivä puhetulva loppuu tavalla tai toisella. Eli joskus ei oikeasti tarvitse näytellä tai miettiä yhtään, vaan keho tuottaa aika automaattisesti sen sopivan toiminnnan. Niinpä sinne saunaan sitten päättyi se tarina. Tuo fiilis oli vähän outo, mutta se on vähän sukua, sille samalla selväjärkisyyden ja hitaan rauhan hetkellä, mikä välillä tulee. Silloin ei ole kiire itsellä mihinkään, vaan on täysin selvää mihin suuntaan tämä tarina tulee menemään ja ratkaisujen tekeminen on helppoa. Se on helppoa, koska on vain yksi vaihtoehto mielessä. Eikä se ole sama kuin se, jos olisi ennakkoon valinnut jonkun suunnan ja pitäisi siitä härkäpäisesti kiinni. Se on siitä hetkestä ja ympäristöstä syntynyt tunne, että tämän pitää mennä näin.

Vaihtoehtoja olisi varmasti muitakin, mutta siinä kohtaa oma mieli on kirkas ja sitoutunut ratkaisun tekemiseen. Aika usein välttelen isompien ratkaisujen tekemistä, mutta kyllä minullakin on hetkeni, jolloin teen hyvin määrätietoisen oloisesti valintoja ja määrittely toistenkin puolesta. Se lähtevätkö muut niihin mukaan onkin sitten aivan toinen juttu Ratkaisuja on helppo tehdä, kun kaikki mitä aiemmin on määritelty tukee ratkaisua ja silloin yleensä muutkin on helppo saada mukaan. Se on yksi juttu mistä pidän pitkässä improssa. Se hetki, kun langat nivoutuvat yhteen ja on aivan selvää, miten tarina kootaan yhteen. Aivan sama, mitä sekasortoa ja kaaosta aiemmin on ollut, kun loppu lähestyy ja löytyy se punainen lanka sieltä kaiken muun sälän keskeltä, niin se on tosi palkitsevaa. Aina sitä ei tosin löydy, sillä kaikkia sotkuja ei vaan saa tyydyttävällä tavalla siivottua. Kyllä niihinkin loppu löytyy, mutta se on vaan vähän eri tavalla hyvä (tai miksei vaikka onnetonkin) loppu. Nämä on vaan niitä hetkiä, kun ihmettelee tekikö oikeasti itse mitään, kun kaikki oli lopulta niin helppoa ja vaivatonta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑