Satiinin kahinaa ja lemmen leiskuntaa ei jää puuttumaan Tampereen Teatterin Anna Kareninasta. Esitys on upeasti sykkivä kokonaisuus, jossa aika ja tila taipuvat, mutta eivät murru. Anna Kareninan (Pia Piltz) ja Levinin (Lari Halme) vuoropuhelulle rakentuva kerronta on todella viehättävän koukuttava ratkaisu. Heti tarinan alussa käynnistyy dialogi, jossa kaksi ihmistä, jotka eivät ole vielä kohdanneet toisiaan, keskustelevat elämästään kuin olisivat aina tunteneet toisensa. Nämä kaksi tarinaa kietoutuu aluksi melko abstraktilla, mutta lopulta hyvin konkreettisella tavalla toisiinsa, vaikka mitään syytä ei vaikuttaisi olevan, miksi nämä kaksi ihmistä edes haluaisivat tavata toisensa. Toki yhdistäviä lenkkejä on, sillä kumpikin tuntee samoja ihmisiä, mutta elämän tyyliensä ja arvojensa puolesta kyseessä on kaksi hyvin eri tyyppistä ihmistä. Siinä on jotain todella maagista, kun seuraa Anna Kareninan ja Levinin dialogin kehittymistä tarinan edetessä. Kummallakin pitäisi lopulta olla kaikki hyvin. Puitteet ovat kunnossa, mutta jotain kuitenkin tuntuu puuttuvan tai sitä ei edes osaa kaivata, koska ei tiedä sen olevan olemassa. Se odottaako onni aidan toisella puolen onkin sitten aivan eri kysymys.

Tässä viehättävästi puvustetussa synkässä leikissä oikeastaan ainoa pysyvä asia on Anna Karenina, jonka tarinaan monen muun hahmon elämä kietoutuu tavalla tai toisella. Anna Kareninan suuren, kaikki sovinnaisuuden ja järjenkin rajat rikkova, intohimoisen suhteen Vronskiin (Marc Gassot) pitäisi olla niin ihanaa. Vaan elämä ei rajoitu vaan pariin, eikä maailma tai pariskunta itsekään taida olla valmis siihen, mitä tällä tavoin hankittu onni lopulta tulee maksamaan. On ihan sydäntä särkevää seurata Vronskin murenemista, kun heidän yhteisen tyttärensä syntymän jälkeen Anna Karenina yllättäen hylkääkin hänet ja kääntyy jälleen aviomiehensä Kareninin (Turkka Mastomäki) puoleen. Ulkonäkönsä ja viehätysvoimansa varaan laskevalle Anna Kareninalle joutuminen yhteisön ulkopuolelle on kova paikka. Esityksessä on todella voimallisia kohtauksia, joissa Annan henkilökohtaisen ahdingon määrä paljastuu. Kohtaaminen lapsensa kanssa, epätoivon hetket kylpyhuoneessa sekä musertavan inhottava kohtaus oopperassa. Ylpeys sekä pinnallisen viehätysvoiman varaan rakentuvan elämän tukipylväät alkavat yksi kerrallaan hajota käsiin. Lopulta ei ole enää mitään jäljellä muuta kuin synkkää kylmyyttä ja pintaa.

Tarinan toisen kertojahahmon Levinin tarina puolestaan on inhimillisesti lämpimämpi sävyltään, vaikka siihenkin synkkyyttä mahtuu. Rakkautensa kohteen, viehättävän lapsenomaisen Kittyn (Pihla Pohjolainen), hylkäämä Levin on sellainen traagisen hahmon ritari, johon alkaa heti ensi hetkestä vähä vähältä kiintyä. Ehtiipä hän Anna Kareninan kanssa käytyjen keskustelujen lomassa myös järjestää pienen, tai vähän isommankin, työn vallankumouksen omalla tilallaan. Maaseudulle ja työnteolle omistaunut juureva hahmo pysyy vakaumuksessaan järkähtämättömänä lähes koko tarinan ajan. Sitten käy niin kuin lähes kaikille miehille tässä parinmuodostuksen mustassa aukossa tuntuu eli Anna Karinan vaikutus alkaa tuntua omassa elämässä. Elämä on yksi suuri sotku, joka vain laajenee, kun juonikuviot alkavat aueta.

Esityksessä on todella miellyttävällä tavalla käytetty hyvin pelkistettyjä lavasteita ja rakennettu ajoin hyvin konemainenkin rytmi lavan elämään. Pienillä liikkeillä palikat loksahtavat kohdilleen ja tila muuttuu ihan toiseksi. Se on aina kiinnostavaa, kun mieli saa tilaa myös täydentää luotua kuvaa, eikä kaikkia kuvan osa-alueita ole väritetty valmiiksi, vaan on tarjottu riittävät puitteet. Yksityiskohtia löytyy kyllä puvustuksen puolelta, missä on aivan ihania hullutteleviakin ratkaisuja. Jokainen hahmo saa luonteelleen ja ominaisuuksilleen tukea  myös puvustukselta. Univormut ja hienoston huikentelevaiset asut sekä maaseudun ihmisten ja Levinin juurevampi pukeutusmityyli tuovat hienolla tapaa esiin tarinan kahtiajaon. Toisaalta on Anna Kareninan maailma, jossa on yltäkylläisyyttä ja luksusta sekä se toinen puoli, missä suhde luontoon ja työhön näyttelee suurempaa osaa. Nämä kaksi maailma käyskentelevät täydessä harmoniassa samoissa puitteissa, luoden kokonaisuuden joka on enemmän kuin osiensa summa.

Ehkä jos lopuksi vielä sellaisen yhden lempikohdan nostaisin esityksestä, niin sen täytyy olla laukkakisakohtaus. Se, miten tuo kilpailu, johon Vronski hevosineen ottaa osaa, on lavalle rakennettu hivelee mieltä todella monella tasolla. Se oli yksi monesta ihan teatterin ihmemaailman huippuhetkistä, joita esityksen aikana pääsee nauttimaan. Olen ihan lumoutunut ja ehkä vähän järkyttynytkin kaikesta, mitä tämän esityksen parissa pääsee kokemaan. Kaunista ja koskettavaa teatteria.

Anna Karenina

Perustuu Leo Tolstoin samannimiseen romaaniin

Työryhmä

Dramatisointi Helen Edmundson
Suomennos Aino Piirola
Ohjaus Marika Vapaavuori
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto
Pukusuunnittelu Leena Rintala
Koreografi Miika Riekkinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Videosuunnittelu Joonas Tikkanen

Rooleissa

Pia Piltz Anna Karenina
Turkka Mastomäki Karenin
Marc Gassot Vronski
Eeva Hakulinen Dolly
Ville Majamaa Stiva
Pihla Pohjolainen Kitty
Lari Halme Levin
Risto Korhonen Nikolai
Matti Hakulinen Petritski
Elina Rintala Ruhtinatar Betsy
Kirsimarja Järvinen Kreivitär Vronskaja / Agafja Mihailovna
Elisa Piispanen Kotiopettajatar Mariette
Martti Manninen Pappi

Otso Majamaa / Veikka Välikoski Serjoza
Miika Riekkinen Tanssija
Vera Pekkonen / Petra Porspakka Tanssija