Ai vitsit miten siistiä. Oma suhteeni musiikki- ja ääni-improvisaatioon on vähän kahtiajakoinen. Välillä se on tosi tahmeaa ja ahdistavaakin. Sitten taas toisina hetkinä se on ihan parasta ikinä, jotain maagista äänileikkiä ja laulun iloa. Hirveän paljon se näyttää itselläni olevan kiinni sekä omasta asenteesta että ryhmän ilmapiiristä. Jos olen hirveän itsetietoinen ja jumiutunut oman kuoreni sisään, niin musaimpro on ahdistavaa. Mulla on kuitenkin ollut menneisyydessä aika paljon ja on ajoittain vieläkin ääneen liittyvää epävarmuutta, minkä viime viikon kurssikerrasta kertova tekstikin paljastaa. Siinä on henkisiä esteitä ja ne ilmenevät sitten fyysisinä äänentuoton vaikeuksina. Toki osin on myös ihan harjoittelun ja vaikkapa äänen lämmittelyn laiminlyönnin aiheuttamia ongelmia, mutta pääosin haasteet ovat henkisiä kynnyksiä, joiden yli hivuttaudun vähän kerrallaan. Aina ei kuitenkaan ahdista, joskus oon ihan liekeissä ja silloin on vaan kivaa laulaa. Ihan riippumatta siitä osunko yhteenkään nuottiin, laulaminen yhdessä ja erikseen on vaan kivaa. Sama toki pätee improvisaatioon yleisemminkin, että hyvä sisäinen olo kääntyy usein myös energiaksi ja iloksi tekemisessä. Toisaalta ei surumielisyys tai negatiivisemmat tunteet välttämättä estä yhtään mitään, mutta niistä voi olla vaikeampi päästä duurisointuisten biisien tunnelmaan mukaan.

Itsensä inspiroiminen ja virittäminen erilaisiin tunnetiloihin on helpompaa hetkinä, jolloin oman elämän aallokossa ollaan nousevassa aallossa, eikä siellä pohjalla. Pohjalla nimittäin asuu melankolia ja voimattomuus, mistä on vaikea ilman hyvin vahvaa teeskentelyä nousta yhtäkkiä. Ne vaativat aikansa, eikä ole mikään pakko yrittää puskea itseään mihinkään tiettyyn mielentilaan. Saa olla surullinen ja väsynyt. Saa jäädä pois harjoitteesta, jos siltä tuntuu. Toki oma mieliala on kohonnut monesti improtreenikerran aikana, mutta se vaatii usein myös tietoista aivojumppaa. Mielestäni kuitenkin on täysin ok, että joskus ei jaksa. On ok, että joskus ei pysty samoihin asioihin, mihin pystyisi helposti jonain toisena päivänä. Ei ole tarpeen väkisin yrittää piristää itseään ja on aivan sallittavaa ja rohkeakin valinta sanoa, että nyt ei pysty. Kannattaa kuitenkin olla silleen hereillä itsensä suhteen, että tutkii myös niitä syitä miksi nyt ei pysty. Tietoisuus on tunteiden ja oman toiminnan tutkimisessa se ihan ykköstyökalu, jota käyttää. Sitten kun on tietoinen asioista ja mahdollisesti niiden syistä, niin vasta sitten pystyy lähtemään tutkimaan niitä tarkemmin ja etsimään keinoja tehdä toisenlaisia valintoja. Sekin on hyvä muistaa, että varmuus kasvaa kokemuksen myötä. Jos teet jotain juttua ensimmäistä kertaa, niin on aivan luonnollista, että se jännittää tai pelottaa. Vaikka tekisit sitä sadatta kertaa, niin siltikin saa jännittää tai pelottaa. Sen ei vaan kannata antaa estää kokeilemasta asioita.

Laulua kiitos

Ihanaisen Pasi Ikosen ohjauksessa lähdettiin tutkimaan ensin ääntä ja äänimaisemien tuottamista. Siitä sitten pienin askelin siirryttiin erilaisiin laulutekniikoihin. Monet tekniikat mitä teimme olivat itselle jo aiemmin tuttuja, joten siinä mielessä minulle oli helppoa vaikuttaa rohkeammalta kuin olenkaan. Toisaalta oli myös tekniikoita, jotka ovat tuttuja vaikkapa televisiosta, mutta joita en ole itse kokeillut aiemmin. Yksi tällainen tekniikka oli baarimikko, mitä on nähty aika monessa television impro-ohjelmassakin. Eli yksi on baarimikko, jonka puheille kaikki tulevat laulaen kertomaan ongelmansa ja baarimikko sitten ratkaisee niitä laulun keinoin. Eikä mua tarvinnut suostutella siihen baarimikon rooliin, vaikka se siltä saattoi näyttää. Lähinnä pysyin hetken paikoillani vaan tsekatakseni, että halusiko joku muu ehdottomasti siihen rooliin. Ei ilmeisesti, joten totta kai halusin itse siihen. Se on jotenkin niin ihanan vastuuton paikka. Toinen määrittelee ongelman ja sulla on kaikki vapaus tarjota täysin älyvapaa tai miksei looginenkin ratkaisu siihen ongelmaan. Sen alan viimein hyväksyä itsestäni, että semmonen tietynlainen hyväntahtoisen pirullinen pilke silmäkulmassa tehty impro on yksi ihan lempparijutuistani. Kun saa olla vähän ilkikurinen ja höpsö vakavalla naamalla. Okei se vakavan naaman vaatimus on joskus liikaa, koska naamani on usein minua nopeampi reagoimaan. Se on kuitenkin toinen tarina se. Mutta joo, kun tehdään tosissaan, mutta leikkimielellä, niin silloin mulla on kivaa.

Tuossa baarimikkotekniikassa, kuten improssa yleensäkin, usein se kaikkein ilmiselvin ratkaisu on myös kaikkein palkitsevin. Tarjosin kaksi vähän enemmän laatikon ulkopuolista, mutta täysin mahdollista ratkaisua minulle tarjottuihin ongelmiin sekä yhden täysin selkeän loogisen. Se semmonen pienimmän mahdollisen askeleen assosiaatio, on usein tosi hyvä vaihtoehto. Kun ongelma oli, että viiskymppiseksi määritellyllä naisella on kuukautiset loppuneet ja hän miettii voiko juoda hänelle tarjottua drinkkiä, niin täysin looginen ratkaisu on vaihdevuodet. Kaikki tunnistaa sen loogiseksi selitykseksi kuvatulle ongelmalle ja siksi se on niin palkitseva yleisöllekin, koska siinä ei kukaan yritä olla itseään fiksumpi. Eikä mua se laulumuotoinen vastaaminen jännittänyt, koska mä olen jo tehnyt rauhani improlaulun kanssa. Ei mua yleensä nykyään haittaa vaikken osu nuottiin tai jos ääni vähän sorahtaa. Joskus voi haitata, mutta silloin yleensä on joku muu syy miksi se ahdistaa. Tuo oli ehkä yksi lempparitekniikoistani tällä kerralla. Tykkäsin tosin hirveästi myös kertsibiiseistä, mitä aika monella kesän kursseistakin pääsin kokeilemaan. Nyt tosin tein sen yhden edistysaskeleen ja suostuin tekemään kertsin siihen biisiin. Aikaisemmin en ole tohtinut, vaan olen asettanut itselleni kohtuuttomia paineita sen suhteen. Nyt, kun tajusin ettei kukaan muu tule astumaan siitä rivistä eteen ja sitä kertsiä ehdottamaan, niin annoin kropan päättää ja astuin eteen. Se oli niinkin luova kuin ”Mulla on uudet bootsit”, kun biisin aiheena oli bootsit ja tyylilajina rock. Tässä on nyt hyvä huomata se, että oppi on mennyt perille. Kertsibiisissä kertosäkeen kannattaa olla riittävän yksinkertainen, jotta sen muistaa ja sitä pystyy toistamaan. Toki yhdellä kurssilla tehtiin ihan kokonainen kertosäe, jossa on tietty rakenne, mutta tässä nyt yksi fraasi oli ihan riittävä, koska treenattiin vaan laulua ja tekniikkaa. Eli ymmärrän kyllä, ettei kannata tehdä asioita liian vaikeaksi, koska pitkä kertsosäe on vaikeampi muistaa. Biisiinhän kuitenkin tulee aina väliin säkeistöt ja niiden laulaminenkin jännittää, joten kertosäkeen pitää olla sellainen, jota myös yleisö voi helposti laulaa, silloin sieltä saa tarvittaessa tukea. Mutta myönnän sen, että kesällä en olisi vielä suurin surminkaan suostunut kertosäettä mihinkään tekemistämme biiseistä ehdottamaan. Jotain kehitystä on siis tapahtunut, koska sen pystyin nyt tekemään ihan vapaaehtoisesti. Toki myönnän myös sen, että olosuhteet tukivat omaa rohkeuttani tehdä jotain, mitä en ole aiemmin uskaltanut. Minussa nimittäin elää sellainen pieni huolehtiva aikuinen, joka tahtoo pehmentää maailmaa muille ja on valmis olemaan normaalia rohkeampi muiden puolesta. Se on mielestäni tärkeä muistaa myös ohjaajana, että meillä jokaisella on valtaa vaikuttaa toisten stressitasoon omilla teoillamme. Jos ottamalla paineen pois kertosäkeen osalta tekemällä sen itse voin keventää toisten vastuuta, niin miksen tekisi sitä. Tämä ei kuitenkaan ollut eka kertani tämän tekniikan parissa, joten olen jo ehtinyt tietoisesti pohtia syitä miksi en ole aiemmin uskaltanut kertosäettä tehdä. Toisaalta, kuten sanoin aiemmin olin oman itseni kanssa sellaisessa hyvässä sopuisassa tilassa, että minun oli muutenkin helppo olla rohkea ja heittäytyä. Siinä ihana innostunut IV-kurssin ryhmämme tuki kyllä aivan mahtavasti. Tässä porukassa on helppo olla rohkea ja hölmö samaan aikaan.

Tyyliasiaa

Okei tuli toki tehtyä tunnistuksia, että jotkut musiikki tyylit ovat itselle vaikeampia laulaa. Joku semmonen funkahtava musiikki menee niin ohi oman tyylillisen mukavuusalueen, että se saattaa vähän lukita luovuutta. Ei sekään kuitenkaan vaarallista ole ja näitäkin on hyvä tutkia. Joillekin se voi olla se kaikkein luotevin tyyli laulaa, joten kokeilla kannattaa aina. Kaikkea voi myös treenata eli ei yksi kokemus vielä kerro lopullista totuutta. Kaikenlaista pystyy halutessaan laulamaan improten, koska laatuvaatimuksia ei todellakaan ole. Toki peruspop on kaikille helppo laulettava, koska olemme ihan jo kulttuurisesti niin siedättyneet siihen. Se on riittävän yksinkertaista, jolloin energiaa ei kulu laulutekniseen taiturointiin, vaan voi keskittyä vaan fiilistelemään laulua. Onhan nyt joku jazz vaan haastavampaa laulettavaa ihan teknisesti ottaen kokemattomalle laulajalle. Siinä on myös impromuusikolla mahdollisuus helpottaa tai vaikeuttaa laulamista. Joitain sointuja on vaan helpompi laulaa, mutta toki kaikki ovat lopulta laulettavissa, mutta osa vaatii enempi treeniä tai rohkeutta laulaa rumasti tai aivan ohi nuottien. Eli antaa mennä vaan, täydellisen onnistumisen mahdollisuus on improvisoidussa laulussa olemattoman pieni ja nuottiviivaston ulkopuolella on ihan loputtomasti tilaa. Niin ja ne laulujen sanat..? Niillä ei ole mitään väliä. Kukaan ei tule niitä upeitakaan riimiteltyjä säkeistöjä muistamaan tai no ehkä joku yksi tyyppi saattaa muistaa. Kertsibiisistä mieleen jää ehkä se kertosäe, muutoin nämä ovat kertakäyttökamaa. Nauti vaan siitä fiiliksestä, että uskallat mennä laulamaan ilman mitään käsitystä siitä mitä tule laulamaan ja suustasi vielä kaiken lisäksi tulee laulua.

Olin itselleni tosi armollinen tällä kertaa. Hyväksyin ihan täysin sen, että sana kerrallaan biiseissä suustani tuli useampi sana tai vaan joku ”ou jee” tyyppinen äännähdys. En yrittänyt kertoa mitään tarinaa tai asettanut mitään laatuvaatimuksia itselleni. Kuuntelin vaan, mitä minua edeltävä tyyppi lauloi ja annoin ilman virrata ulos toivoen, että siihen tarttuu joku sana tai ääni matkaan. Improlaulu on oikeasti tosi kivaa ja rentouttavaa verrattuna moneen muuhun laulamiseen. Ei ole sääntöjä, eikä voi tehdä oikein, koska ei ole mitään mallia. Siksi itse koinkin äänimaiseman rakentamisen harjoitteessa hankalimmaksi liittyä niihin ehdotuksiin, missä laulettiin jotain oikeaa laulua. No Kalliolle kukkulalle, joka siellä yhdessä kohtaa soi on jo kuorotaustani vuoksi semmonen joka keväinen riippakivi, että vaatii jo lahjontaa ennen kuin sitä suostun laulamaan. Nautin kuitenkin valtavasti siitä leikittelystä, mitä muut pystyivät sen biisin parissa tekemään. Eli joskus tekee kaikille palveluksen pysymällä pois, koska joku juttu joka ei itseä inspiroi saattaa todellakin inspiroida toisia. Se on hienoa, koska sitten saa kuulla jotain tosi siistiä. Ei siis aina ole pakko olla itse mukana, mutta yleensä kannattaa kokeilla, koska sitten ei tartte jossitella olisiko pitänyt kuitenkin kokeilla. Kyllä kannattaa ja vaikka lähtisikin mukaan, niin on oikeus myös milloin tahansa lopettaa ja jättäytyä pois. Kannattaa tutkia sitä, miten voi ottaa tilaa ja toisaalta miten voi myös antaa sitä toisille. Se on tosi tärkeää myös elämässä. Vaikka on hyvä olla äänessä on joskus myös hyvä olla hiljaa. Tietoinen hiljaisuus on eri asia kuin pelon ohjaama tai vaivaantunut hiljaisuus.