Impro IV -kurssi alkaa jo olla loppusuoralla ja pari viikkoa sitten päästiin free improv -formaatin pariin. Jos sitä nyt formaatiksi voi kutsua, kun rakenteellisestihan se on ainakin näennäisen vapaa. Suomeksihan tämä olisi vapaata improvisaatiota, mutta kuten monessa muussakin, niin näennäisen sekavuuden takaa löytyy logiikkaa ja vapauden takaa myös rakennetta. Vaikka tässä ei sellaista kerronnaltaan ehjää tarinaa rakennetakaan, vaan kohtaukset saavat alussa ja lopussakin olla täysin toisiinsa liittymättömiä, niin kyllä siitäkin lopulta löytyy jonkinlainen punainen lanka. Jos ei löydy, niin katsojan mieli täydentää kokonaisuuden kudokseen jääneet aukkokohdat yllättävän tehokkaasti. Oikeasti, ihmiset yhdistävät hyvinkin irrallisia juttuja toisiinsa aivan sujuvasti ja jokaiselle katsojalle voi jäädä täysin eri kuva siitä, mitä tässä ”tarinassa” kerrottiin vai kerrottiinko mitään. Toisaalta myös kaikki lavalla ja sen reunoilla olevat improajat huomaamattaankin luovat yhteyksiä ja assosiaatioita, jos malttavat kuunnella. Vaikka saa tehdä mitä vaan, niin usein joku mitä aiemmin on tapahtunut vähintään antaa inspiraation seuraavan kohtauksen alkuun. Se voi olla ihan vaan joku sana tai juttu, joka on tullut esille ja se on mielestäni hyvä. Se on aivan sama, vaikka kohtaukset eivät tyylillisesti tai muutenkaan linkittyisi toisiinsa, mutta joku semmonen pieni inspiraatio kannattaa ottaa siitä, mitä on jo olemassa. Ihan samaan tapaan kuin jos käytetään yleisön ehdottamia inspiraatiosanoja tai muuta materiaalia, niin aina kannattaa kuunnella ja seurata tarkasti, sillä siten saa ilmaiseksi materiaalia.

Tässä tavassa tehdä pitkää improa minua viehättää kovasti se, että ei tarvitse jäädä jumiin mihinkään, vaan saa leikkiä ja luottaa siihen, että lopussa asioihin löytyy yhtymäkohtia ja asiat saadaan paketoitua jotenkin. Takaperin kohti tulevaa toteutuu tässä formaatissa automaattisesti ja ihanan vapauttavalla tavalla. En sinänsä arvota eri tekniikoita ja formaatteja, koska ne ovat vaan erilaisia, tunnistan kuitenkin niiden vaikutuksia itsessäni. Edeltävällä viikolla olin ihan jäässä tilkkutäkki-formaatin / tekniikan kanssa, koska en inspiroitunut alussa luomastani hahmosta ja sen mahdollisuuksista vuorovaikutuksessa. Olin sen vuoksi hieman vankina siinä tarinassa, kun yritin väkisin ontua omasta mielestäni mielenkiinnottomana hahmona läpi tarinan, koska se kuului ohjeistukseen. Alussa määriteltyjen hahmojen tarinalle pitää löytää joku loppu, eikä näin ollen voinut tiputtaa sitä hahmoa ja vaihtaa sitä johonkin toiseen. Eli ihan ensimmäisenä kohtaukseen liittyessä tehty valinta kahlitsi sellaiseen hahmoon, joka ei vaan lähtenyt inspiroimaan itseä. Sellaisessa tilanteessa on se riski, että omasta tekemisestä katoaa improvisoinnin ilo. Se leikki ja utelias tutkiminen korvautuu vakavalla hahmotyöllä ja tarinan rakentamisella, mitkä ovat nekin hyviä juttuja. Ne vaan itselläni tuppaavat luomaan aika dialogipainotteisia tyyppejä. Yritän lisäämällä puhetta piilottaa sen, että hahmossa tai hahmojen välillä ei ole mitään jännitettä. Ei ole välttämättä edes enää mitään toimintaa, vaan olen ns. puhuva pää. Se ei ole loppujen lopuksi kovinkaan mielenkiintoista tekijänä, eikä myöskään katsojana.

Free improssa se, että minulla oli sen alun vapaan improilun ja kokoavan osan aikana toistuva hahmo ei haitannut minua. En ollut jumissa sen hahmon tarinan kanssa, koska ei minulla ollut mitään sisäistä tai ulkoista velvoitetta kertoa sen hahmon tarinaa tai syventää sitä hahmoa. Se on selkeä tunnistus, että kun tekniikassa / harjoitteessa on joku rakenne, mutta ei liikaa sääntöjä niin on helppo toimia. Täydellinen vapaus voi ahdistaa, koska se saattaa herättää keksimisen tarvetta ja toisaalta ei ihminen ole koskaan täysin vapaa edes näennäisesti vapaasti improvisoidessaan. Jos ei ole määriteltyjä ulkoisia rajoitteita tai sääntöjä, niin sisältä niitä kyllä löytyy. Eikä niitä aina edes huomaa siinä tehdessään, mutta jos käyttää vähän aikaa tapahtuneen reflektointiin, tässä muiden ryhmäläisten havainnot (huom. nimenomaan havainnot, liian pitkälle viedyt tulkinnat ovat joskus vähän vaarallisiakin palautteessa) auttavat paljon. Eihän sitä aina muista mitä improvisoidessa on tapahtunut, koska sitä elää niin siinä hetkessä. Silloin katsojana tai toisena kohtauksessa mukana ollut saattaa tuoda esiin jotain, mitä ei itse ehkä huomannut tehneensä. Nyt tärkeä huomio, fokus on siis tekemisessä, ei sen arvottamisessa mihinkään suuntaan. Siksi purkukeskustelussakin viitataan mieluummin aina henkilön nimen sijaan hänen esittämäänsä hahmoon, jotta vältytään edes jollain tasolla siltä, että viesti kääntyy henkilökohtaiseksi kritiikiksi. Kritiikkiä ei kukaan oikeasti tarvitse ja improssa se voi olla jopa haitallista sekä luovuutta lukitsevaa. Realistisen positiivista eteenpäin vievää ja tukevaa palautetta ihminen toki kaipaa, mutta virheiden osoittelua ja niiden ruotimista muuten kuin niiden avaamien mahdollisuuksien puitteissa en suosittele. Eikä tämä nyt tarkoita, ettei saa huomata herkullisia mokia tai juttuja, mitä tekisi nyt toisin. Fokus pitää kuitenkin aina viedä tekemiseen ja valintoihin, ei ihmisiin. Ylipäätään yksi mitä ehdottomasti välttäisin on vertailu ja arvoasetelmien luominen eri vaihtoehtojen välille. Improssa kaikki mahdollisuuden ovat käytössä, jotkut valinnat ovat rakentavampia kuin toiset ja silti kaikki ovat siinä hetkessä täysin mahdollisia. Suunta aina eteenpäin ja mennyt avaa mahdollisuuksia kokeilla jotain muuta seuraavalla kerralla.

Se tarina tai kokoelma kohtauksia, mitä päädyimme lavalle luomaan oli mielestäni varsin ihana hulluuden mosaiikki. Kuolema oli aiheena vahvasti mukana tarinassa, mutta näkökulma ei ollut erityisen traaginen, vaan teemaa lähestyttiin enemmän perinnön kyttäämisen ja kuoleman ammatin kautta. Kyseessä oli siis komediallisempi lähestymistapa, joka muotoutui orgaanisesti siinä sattumanvaraisten kohtausten edetessä. Toki yksittäisten kohtausten välillä oli eroja eli osa oli draamallisempia ja toiset tyyliltään lähempänä kreisikomediaa. Eikä tosiaan mitenkään erikseen sovittu, että tehdään tiettyä genreä, mutta sellaiseksi se näin jälkikäteistarkastelussa hahmottuu. Eli takaperin kohti tulevaa on pätevä ajatus tässä, että ei tarvitse miettiä tehdessään tämmösiä asioita yhtään ja silti jälkikäteen vaikuttaa ihan selvältä, että tätä alunperinkin lähdettiin hakemaan. Tietysti se on hyvä huomioida omista valinnoista, että haluaako esimerkiksi lähteä tukemaan ja vahvistamaan jotain ideaa vai kontrastoimaan sitä. Toisaalta myös sillä missä kohdassa tekee ratkaisuja leikkauksiin liittyen on merkitystä kokonaisuuden kannalta. Itse pidän siitä, että kohtauksien pituuksissa ja rytmissä on vaihteluita. Jos on tehty hidas ja dialogipainotteinen pidempi kohtaus, niin seuraava voi ihan hyvin olla kreisikohellusta. Itse toki vähän hölmöilin menemään aina, kun sille sattui löytymään sopiva kohta. Tein yhden leikkauksen mm. juoksemalla lavan poikki raakkuen ja käsiäni siipien lailla heilutelle. Se toki jälkikäteen sai jonkinlaisen tuonenlintu symboliikan kautta merkityksen. Silloin, kun sen tein niin ajattelin vaan, että tämä kohtaus vois nyt kyllä jo loppua ja halusin vaan tehdä sen leikkauksen selkeäksi, joten päätin tuottaa jotain ääntä. Kroppa vaan seurasi äänen mukana.

Siinä se juju onkin. Improvisointi on minusta aivan ihanaa kaikessa hauskuudessaan ja traagisuudessaankin silloin, kun ei tarvitse miettiä mitään. Voi vaan olla, kuunnella ja reagoida sekä luottaa siihen, että oikeasti kroppa ja mieli tietävät jo mitä pitää tehdä. Älyllinen improkin onnistuu, mutta senkin täytyy olla ytimeltään yhteistä leikkiä. Silloin se on kivaa tehdä ja kiinnostavaa seurattavaa. Eikä impron tarvitse olla komediaa. Olen ihan kotonani myös vakavamielisissä ja hitaan melankolisissa tarinoissa. Sen sijaan tarinassa, jota kerrotaan vain siksi, että on päätetty kertoa tarina voi olla hankalaa. Eli se ydin improvisoidussa tarinankerronnassa täytyy olla jossain muualla kuin tarinankertomisessa. Kyllä pitkä improkin kiinnostaa minua, sillä se tuo paljon mahdollisuuksia, joita lyhyessä improssa ei ole. Kuitenkin huomaan myös selkeästi, että formaatti ja ”pakko” tehdä pitkä tarina voi muodostaa myös vankilan, jos fokus ja improvisaation henki katoaa. Tämä on kuitenkin ihanaa yhteistä leikkiä, joten kun se alkaa tuntua pahalta, niin mitä minä voisin tehdä toisin? Miten minä voisin tehdä tästä itselleni ja muille taas kiinnostavaa? Sellaisia itsensä ja muiden innostamisen keinoja urautuneeseen ja hieman jännitteettömään tarinaan haluaisin oppia. Siinä varmaan tullaankin sitten pieniin ja suuriin käänteisiin tarinassa sekä kohtausten sisällä. Kun huomaan että rutiini on muodostunut, niin on aika rikkoa se. Se ei tarkoita aina megaluokan käännettä, vaan se voi olla jotain ihan pientäkin. Ihan vaan, että valitsee tehdä jotain sen sijaan, että passiivisesti jää puhumaan tekemisestä.

Samoin minun on aika hyväksyä se, että en voi aina käsikirjoittaa itseäni sivuosaan, vaikka tuntuu vaikealta. Sillä ennakkoasetuksella en ole kenellekään hyödyksi. Ylipäätään etten sulje mitään mahdollisuuksia pois. Tietenkin aina on mahdollista, että olen sivuhahmo ja se on enemmän kuin ok. Tarvittaessa minun pitäisi kuitenkin kyetä hyväksymään myös isompi rooli ja ottamaan tilaa. Tasapainon löytäminen on tämän suhteen vielä kesken, joten siinä on yksi juttu, mitä voin harjoitella. Improssa on kuitenkin ihanaa se, että silloinkin, kun se on vähän tahmeaa ja vaikeaa, niin se on silti melkoisen kivaa. Silloin, kun se on sujuvaa ja vaivatonta, niin silloin se on taikaa. Eli vaikka rutisen, niin en mä ole pettynyt tai kriittinen itseäni kohtaan. Tunnistan vain nykyiset rajani ja kehittymiskohteeni. Tästä on jälleen hyvä jatkaa kohti uusia mahdollisuuksia.