Improtaivas 2018 (osa 1)

”Voisko vaan jäädä tänne improamaan ja kellumaan järveen x-asennossa?” oli eka ajatus, kun perjantaina alkoi valjeta, että taivasvisiittini on ohi. Kruusilassa Ystävyyden majatalossa jo useita vuosia pidetyt Improtaivas improleirit saivat jatkoa myös tänä vuonna. Opettajina toimivat tänä vuonna ihanaiset improenkelit Simo Routarinne ja Riikka Hänninen, joiden hellässä huomassa päästiin viiden päivän leirin aikana tutkimaan monipuolisesti improa ja laulua. Minusta oli upeaa huomata, miten kivasti ohjaajakaksikko täydensi toisiaan ja yhdessä loi omalta osaltaan turvallista ja kannustavaa ilmapiiriä leirille. Tämä teksti tulee siis kertomaan perjantain päällimmäisistä ja koko viikon fiiliksissä leijailua, mutta koska tunnen itseni epäilen ettei tämä tule olemaan ainoa teksti aiheesta. Siispä osa 1 vuoden 2018 Improtaivaasta tulis nyt sitten tässä.

Ihmiset ja kohtaaminen

Improssa ihan parasta ovat ne hetken, kun on niin täysillä keskittynyt toiseen ihmiseen ja yhteiseen tekemiseen, että unohtaa itsensä ja ympäröivän maailman. Kutsuu tuota tilaa sitten flow’ksi, transsiksi tai joksikin muuksi on täysin yhdentekevää, se on se ihana tila, missä kaikki on vaivatonta ja asiat vaan tapahtuvat kuin itsestään. Ei tartte keksiä tai pakottaa yhtään mitään. Niitä hetkiä oli paljon sekä ohjatun ohjelman että ihan vapaiden keskustelujen aikana. Olen sanonut sen sataan kertaan ja sanon sen taas, että minusta on aivan ihanaa kun kiirettömästi saa katsella ihmisiä silmiin. Nähdä ja tulla nähdyksi. Miten usein se arjessa unohtuukaan kuinka tärkeää on oikeasti nähdä toinen ihminen eikä vain katsoa häntä. Olla läsnä siinä hetkessä. Kiitos siis kaikille joiden kanssa tuli tämän viikon aikana kelluttua katsekontaktin lempeässä aallokossa.

Ylipäätään oli upeaa päästä kohtaamaan tällainen joukko todella erilaisista taustoista tulevia, positiiviseen vuorovaikutukseen kanssaan kutsuvia ihmisiä. Improihmiset ovat kyllä jotain omanlaistansa ihanaa. Eivät improajat ole pyhimyksiä tai yli-ihmisiä, mutta jos impron perusperiaatteet edes kevyesti ohjaavat ihmisen ajattelua ja valintoja vuorovaikutuksessa, niin sillä saadaan yleensä aikaan melkoisen sujuvaa ja rakentavaa vuorovaikutusta. Voidaan puhua vaikeistakin aiheista tavalla, jossa eri näkökulmat tulevat kuulluksi, eikä ketään ihmisenä tyrmätä, vaikka olisi hänen näkemyksensä olisikin erilainen. On ollut upeaa tajuta, miten kotoisaksi ja turvalliseksi olonsa voi sellaisessa ympäristössä tuntea. On ollut itselleni tärkeä tajuta, että sellaisiakin ympäristöjä on ja vaikka kaikki eivät sellaisia ole, niin tilanne ei ole toivoton. Asioihin ja ympäristöönsä voi vaikuttaa vain oman toimintansa kautta ja juuri omaa toimintaani olen impron kautta oppinut pelkän reflektoinnin sijaan myös aktiivisesti muuttamaan. Nytkin oli monta sellaista valinnan hetkeä, missä tuli tehtyä tietoisesti toinen valinta kuin minkä normaalisti tekisin.

Synkkä vesi ei hukuta

Fiilis kaikesta mitä teimme on vahvasti positiivisen puolella ja silti viikon keskivaiheilla minulla oli melko vahva henkilökohtaisen romahduksen hetki. Teimme pariharjoitetta nimeltään pyhä Pietari, jossa toinen on uusi tähän maailmaan syntyvä utelias sielu ja toinen fiktiivinen taivaanportinvartija. Tämä on tutustumisharjoitus, jossa utelias sielu kyselee tulevasta elämästään ja toinen vastailee näihin kysymyksiin oman elämänsä pohjalta. Tietenkään mitään sellaista, mitä ei halua jakaa ei tarvitse jakaa, mutta idea siis että tavallaan ulkopuolisena tarjoaa toiselle omien muistojensa kautta faktoja tulevasta elämästään tämän maan päällä. Tuossa harjoitteessa tuli toisen esittämien oikeastaan kohtuullisen neutraalien kysymysten kautta osuttua melkoisen syvälle oman elämäni kipukohtiin. Kiinnostavaa oli, että vaikka olen ne aiemmin jollain tasolla tunnistanut, niin nyt tuli kirkkaasti selväksi miten paljon syvemmällä ja kauempana historiassani näiden kipukohtien juuret ovat. Harjoitteen aikana en vielä sitä huomannut, koska keskityin niin täysillä pariini, mutta heti kun jäin tauolla yksin ajatusteni kanssa synkkyys näytti koko voimansa. Istuin lounaalla pöydässä ja vain tuijotin jonnekin näkemättä tai kuulematta mitään. Se yksinäisyyden ja kelpaamattomuuden tunne oli niin valtava, että lamaannuin täysin joksikin. En tiedä yhtään kauanko siinä olin, mutta jos puhutaan yksinäisyydestä keskellä ihmisiä, niin se oli aika täydellinen kokemus sitä lajia. Siinä hetkessä olemassa oli vain se kylmän painostava tunne, joka ei hellitä otettaan. Tuo kokemus oli sitten ehkä vähän epämiellyttävämpi versio poikkeuksellisesta tajunnantilasta, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä.

Se ei kuitenkaan ollut missään mieles huono kokemus, vaan tarpeellinen muistutus siitä, että on tietoisesta mielestäni sivuun siirrettyjä asioita, joita pitäisi edelleen työstää. Enkä voisi sitä tehdä, jos en edes muista niitä asioita ja tunteita, jotka kaipaavat huomiota osakseen. Tämän tyyppiset kokemukset ovat minusta aivan yhtä arvokkaita kuin voimakkaan positiivisetkin kokemukset, koska niistä oppii paljon itsestään ja siitä miksi toimii joissain tilanteissa niin kuin toimii. Eihän se, että minä aikuisena ihmisenä olen toimintakykyinen, ja joskus ihan tasapainoinenkin, tarkoita etteikö nuoruudessani ja lapsuudessani voisi olla asioita, jotka ovat silloin jääneet käsittelemättä. Sellaisia palasi nyt siis tietoisuuteeni useampiakin ja se on hyvä juttu.

On kaikki aika maailmassa

Ne hetket, kun improvisoidessa ei tunne että olisi kiire mihinkään ovat usein myös niitä, kun kaikki tuntuu helpolta. Teimme torstaina erilaisia esitystekniikoita iltaa varten kokeiltaessa sellaisen parikohtauksen, jossa aluksi kolme ihmistä teki esine ehdotuksen siihen tilaan. Ehdotuksina oli puukauha, kävelykeppi ja joku kolmas jota en nyt onnistu mieleeni palauttamaan (ehkä räsymatto..?). Siitä tuli verkkaisesti etenevä kohtaus, jossa vanhempi pariskunta keskusteli elämän katoavaisuudesta ja siitä ettei aikaa enää ole paljoa jäljellä. Siinä jäi paljon vastaamattomia kysymyksiä ja määrittelyjäkin varmasti puuttui eikä se haitannut mitään. Oli aika ja tilaa vaan olla ja aistia sitä toista ihmistä siinä hetkessä. Se oli kyllä tosi vaikuttava pieni yhteinen kokemus. Sain siinä itseni yhdessä kohtaa kiinni kiirehtimisestä ja ihan tietoisesti päästin irti tarpeestani tuottaa materiaalia tai reagoida nopeasti. Katselin pariani ja olin vaan hiljaa kunnes sanat luontevasti lähtivät syntymään. Se oli hyvä muistutus siitä, ettei ole kiire mihinkään ja jos tuntee, että on kiire niin silloin yleendä kannattaa olla hiljaa tekemättä mitään ja kuunnella

”Tämä on osoituspeli…”

Parina iltana vapaamman hengailun yhteydessä päädyimme leikkimään ihan todenteolla turhauttavia leikkejä. Yhdistävä tekijä niissä oli se, että sanojen kuuntelun sijaan piti keskittyä kokonaisvaltaisempaan ilmaisun havainnointiin. Ei toiminut. Nämä ovat juuri niitä harjoitteita, missä yhteen moodiin jumiutuvat aivoni ovat hukassa. Yhdessä versiossa osuin vahingossa oikeaan ja kun seuraavalla kierroksella oli taas minun vuoroni ehdottaa jotain, ei minulla edelleenkään ollut aavistusta siitä miksi edellinen vastaukseni oli ollut oikein. Siinä kohtaa alkoi oikeasti kyllästyttää ja turhauttaa. En ymmärrä, enkä ollut enää moneen kierrokseen jaksanut pelata peliä, mutta kun ryhmäpaine ja ulkoisesti asetettu tarve tajuta logiikka. Ehkä siinä se ongelma osin onkin, että en minä oikeastaan halunnut tajuta jutun juonta. Olisin vain halunnut viettää aikaa ihmisten seurassa jutellen ja vain ollen. Rupesin siinä sitten leikilläni ja samalla ehkä vähän tosissanikin kiemurtelemaan ja kieltäydyin vastaamasta. Siinä kohtaa sitten muiden toimintaa hieman yllättäenki alkoi ohjata yksi impron keskeisistä periaatteista ”auta kaveria”. Leikkimielisen kiusoittelun ja hyvin suoran vihjailun kautta minulle tehtiin täysin selväksi, mikä oli pelin logiikka. Se oli aivan ihana hetki, joten kiitos siitä.

Silti on myönnettävä etten edelleenkään ole tämän tyyppisten ”on vain yksi oikea vastaus” tyyppisten harjoitteiden kanssa, vaikka toki se hoksaamisen hetki yleensä on palkitseva kokemus. Olen vaan tällä hetkellä elämässäni sellaisessa vaiheessa, että alan olla väsynyt jatkuvasti arvailemaan ja tulemaan tyrmätyksi tai arvioiduksi jonkun valmiin mallin mukaan. Vaikka kyse olikin vain leikistä, niin siinä on pohjalla ihan todella pitkän opintohistorian ja muidenkin tekijöiden aiheuttama väsymys. Ei minulla ollut tuossa pelissä mitään kykyä havainnoida toisten kehonkieltä heidän antaessaan vastauksensa. En jaksanut keskittyä ja se on usein valitettavasti totta myös arjessa. Hirveän paljon jää viestin ymmärtämisen kannalta merkittävää sanatonta viestintää huomaamatta, kun ei ole tarkkaavainen. Mut joo myönnän kuitenkin, että tilanteessa läsnäollut asenteeni ”kun en tajua, niin en leiki enää tätä leikkiä kanssanne” on täysin lapsellinen ja silti samalla on totta, että ei minun aina tarvitse jaksaakaan. Tietysti kaikilla on kivempaa, kun vain pelaisin ja yrittäisin tosissaan vaikken tajuaisikaan. Eihän sillä ole väliä onnistuuko tehtävässä vai ei, vaan tärkeintä on yhdessä olo ja hauskanpito. Joten joo, on tässäkin asiassa vielä oman asenteen kanssa tekemistä. On ruuveja, joita voisi höllätä ihan reilustikin.

Laula vaan

Improvisoitu laulaminen on melkoisen vapauttavaa ja samalla yksi niistä alueista, joka edelleen aiheuttaa hienoista epävarmuutta. Olin päättänyt, että haastaisin itseäni laulun suhteen ja se monessa kohtaa onnistuikin. Ainoa kohta missä huomasin, etten todellakaan tulisi harjoitteeseen pystymään osallistumaan oli harjoite, jossa tutkittiin oman häpeän sallimista ja sen kanssa toimimista. En täsmälleen tiedä mikä siinä oli se suurin este, mutta siinä kohtaa sydämeni hakkasi ylikierroksilla ja käteni puristuivat penkin käsinojien ympärille. En olisi siinä tilassa sitä pystynyt tekemään ja se on ok. Täytyy löytää joku pienemmän kynnyksen keino käsitellä tätä asiaa, koska selkeästi siinä on jotain mitä kannattaa työstää. Se on todennäköisesti osa samaa haastetta, mikä aiheuttaa hetkiä jolloin avaan suuni, mutta sieltä ei vaan kerta kaikkiaan tule mitään ääntä. Ei se välttämättä ole edes jännitystä, ainakaan tietoisella tasolla, vaan ihan fyysisesti ei vaan lähde ääntä. Olen oppinut sietämään niitä hetkiä, mutta tosiasiassa haluaisin tietää mikä on se syy siihen, että niin käy. Nyt en vielä tietoisesti löydä siihen syytä, joten on vaikea työstää asiaa eteenpäin. Ehkä ylipäätään äänenkäytön harjoittelu vois tehdä hyvää joka tapauksessa.

Yksi hetki, jossa olisin toivonut kykeneväni toimimaan eri tavalla tapahtui aiemmin viikolla, kun teimme pienryhmissä riimilauluja. Huomasin, että minun jälkeeni vuorossa ollut improaja oli selvästi vähän jumissa syystä tai toisesta ja olisi kaivannut tukea. Siinä kohtaa olisin toivonut sitä pystyväni tarjoamaan, mutta en jostain syystä pystynyt siihen. Ilmeisesti joku sisäinen sääntö sai suuni pysymään suljettuna, vaikka olisin aivan hyvin voinut kompata häntä tai auttaa jotenkin eteenpäin yli jumikohdan esimerkiksi tekemällä osasta dueton. Nämä on tosi inhottavia hetkiä, kun tajuaa että itsellä olisi mahdollisuus ja kaikki tarvittavat keinot auttaa toista, mutta ei vaan kykene toimimaan. Joku pitelee paikoillaan silloin kun pitäisi vain toimia, eikä miettiä yhtään mitään. Otan tämän oppimiskokemuksena ja pyrin jatkossa olemaan rohkeampi seuraamaan vaistoani. Aivan sama tiedänkö hittojakaan siitä mitä olen tekemässä olennaista on ettei ketään jätetä yksin ilman tukea ja turvaa, niin kuin tuossa kävi. Toki kuka tahansa muukin ryhmässä olisi voinut auttaa, mutta kun kerran itse selkeästi tunnistin tuen tarpeen niin olisi pitänyt toimia. Seuraavalla kerralla vastaavassa tilanteessa toivottavasti pystyn tekemään aktiivisemman ratkaisun ja auttamaan toista.

Laulujen osalta olen iloinen, että lähdin mukaan laulamaan metaforalaulutekniikalla duettoa. Sekunnin harkitsin ja sitten tajusin, että harmittaisi, jos en tekisi sitä, koska aidosti tahdoin tehdä sen. Harvemmin sitä pääsee laulamaan aiheesta ”rakkaus on kuin mokkapala” laulua, joten aina kannattaa hypätä, jos mahdollisuus tarjoutuu. Oli siinä alussa sellainen tietoisuuden hetki, missä kuulin epävireisyyteni ja sitten päästin irti tarpeestani arvioida omaa ääntäni. Annoin itselleni luvan nauttia laulamisesta ilman laatuvaatimuksia ja vain lauloin, mikä oli todella kivaa. Samoin vapaissa illanvietoissa oli todella mukavaa laulaa yhdessä muiden kanssa. Laulaminen on ihanaa ja samalla sisäisten laatuvaatimusten ja muun sääntötaakan takia ajoittain hieman haastavaa. On minulla edelleen hetkeni, jolloin avaan suuni, eikä sieltä vaan kuulu pihaustakaan. Siinäkin kuitenkin impro on auttanut paljon ja lisännyt keinoja jatkaa yli tuollaisten hetkien toimintakykyisenä. Se on ok, että niin käy. Jos yksi tapa laulaa ja tuottaa ei juuri nyt toimi, voi kokeilla jotain toista. Helpottaa omia paineita rimaa laskemalla, koska lopulta ei lauletuilla sanoilla tai nuotteihin osumisella ole mitään väliä. Tärkeintä on vaan laulaa jotain ja nauttia yhdessä tekemisestä.

Improleirillä – leiri improlla

Tuossa tuli vähän kehityskohteita mainittua ja totuus on että en lähtenyt Improtaivaaseen hakemaan tavoitteellista kehitystä improajana tai ihmisenä. Lähdin koska halusin elää viikon rauhallisessa paikassa, jossa on mahdollista improta aamusta iltaan ihanien ihmisten kanssa. Se tavoite täyttyi ja olen täysin tyytyväinen siihen, että lähdin mukaan. Opin paljon uutta ja sain lisää näkökulmia sekä syvyyttä tuttuihin tekniikoihin. Tärkeintä tässä viikossa minulle henkilökohtaisesti oli löytää rauhallinen ja levollinen mielentila, jossa asiat saavat tapahtua niin kuin ne tapahtuvat. Sen tältä leiriltä myös löysin ja siitä isoin kiitos kuuluu kanssaleireilijöille. Teidän kanssanne oli mukavaa ja kevyttä improta ja jään oikeasti kaipaamaan niitä improvisoidun elämän hetkiä, joita kanssanne koin. Onneksi muistot pysyvät mukana. Kiitos.

P.S. sori vaan kaikkialla vaanineille amppareille, mutta teitä en jää kaipaamaan tippaakaan, vaikka säästyinkin pistoksiltanne.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑