Sopiva ylikuormitus

Improssa usein ne parhaat hetket ovat sellaisia, joissa on niin paljon asioita mihin keskittyä, että unohtaa tavallaan itsensä. Keskittyy niin täysillä niihin asioihin mitä on, että huomaamattaan tulee vaan menneeksi virran mukana. Se on tosi hyvä fiilis. Silloin ei vaikkapa lavalla mieti yhtään mitä itse sanoisi tai tekisi, vaan sitä vain tekee ja sanoo asioita. Ylianalyyttiset aivot on ylikuormituksen myötä pelattu pois pelistä ja on vapaus vaan olla ja reagoida. Pelot ja turhat estot katoaa, voi olla aidosti läsnä ilman tarvetta suojata koko ajan itseään. Siinä tilassa myös aistit ovat yleensä paremmin auki, koska aikaa syvälliselle prosessoinnille ja tulkinnoille ei ole. Muistan montakin sellaista hetkeä, kun on oikeasti ollut helppo improta, koska on ollut riittävän paljon häiriötä, jolloin itsetietoisuus ei pääse iskemään. Silloin sitä vaan on ja elää siinä hetkessä.

Aistien ylikuormitus voi kuitenkin olla myös liiallista ja silloin olosta tulee tukala. Ei ehdi eikä pysty näkemään tai kuulemaan enää lopulta mitään. Itselleni kävi noin viime viikolla ihan elämässä, mikä sekin toki on improvisoitua, että sain niin paljon ärsykkeitä, etten enää kyennyt lopulta kuulemaan tai näkemään yhtään mitään. Parhaimmillaanhan sellainen saman aikainen ärsyketulva voi olla kuin kauniisti johdettua kuorolaulua ja sitten taas pahimmillaan voimakasta radion kohinaa, jossa oikeaa kanavaa ei enää löydy. Häly on niin kova, että aistit lukkiutuvat, eikä ole enää fyysisesti mahdollista kuulla, vaikka haluaisikin. Silloin fokuksen löytäminen uudelleen, jotta mehiläispesän surina aisteissa hetkeksi taukoaisi tärkeää. Siksi on tärkeää kävellä ja puhdistaa mieltään välillä. Varsinkin näin someaikana, kun seuraa montaa kanavaa, niin voi joskus jäädä paljon olennaisia asioita huomaamatta. Väsymys usein nopeuttaa tämän liiallisen ylikuormituksen tilan saavuttamista, joten ei kannata aliarvioida levon merkitystä huomiokyvyn täyden kapasiteetin ylläpitämisessä. Toki semmonen sopiva väsymys saattaa joskus jopa auttaa huomion kohdistamisessa toiseen, mutta väsymys voi mennä yli ja silloin keskittyminen hajoaa.

Tämä menee vähän ohi aiheen, mutta se on asia, jota olen viime aikoina pohtinut. Poikkeuksellisesti lainaan nyt tähän loppuun itseäni. Joskus vaikka itseäkin hajottais niin oman huomion täydellä fokusoinnilla toiseen ihmiseen voi olla yllättävän suuri merkitys. Tämä yksi semmoinen kokemus, missä se itseensä käpertyvän ylikuormitettu tila voi toisen ihmisen avulla helpottaa eli joskus tuosta selvitäkseen tarvitsee kiintopisteen ja se voi löytyä toisesta ihmisestä sekä lavalla että elämässä.

”Olin keskiviikkona käytännössä niin pahan aistiyliärsytyksen tilassa, etten oikeastaan edes kyennyt iltapäivällä pitämään silmiä auki ja näkemään tai aidosti kohtaamaan muita kurssilaisia. Oli pakko tauoilla sulkeutua omaan kuplaansa ja yrittää nollata pää, mutta ei se oikein onnistunut. Aloin sulkeutua yhä pahemmin kuoreeni ja hieman jopa taannuin impron saralla. Pelko alkoi ohjata valintojani.

Torstaina aamulla näkyi toivon pilkahdus, joka kuitenkin muuttui aika nopeasti kaiken sisäänsä sulkevaksi surulliseksi voimattomuudeksi. Siihen surun ja voimattomuuden tunteeseen olisin luultavasti kietoutunut loppupäivän ja -kurssin ajaksi, jollemme olisi tehneet ”minä näen sinut” -harjoitetta. Järkyttävän yksinkertainen harjoitus, jossa pysähdytään hetkeksi olemaan kontaktissa toisen kanssa ja sanotaan tuo fraasi. Mutta mikä vaikutus sillä voikaan olla ihmiseen, joka on kääntynyt sisäänpäin. Siinä muutaman ohikiitävän hetken aidosti nähtyäni ja tultuani nähdyksi, suru muuttui inhimilliseksi lämmöksi ja empatiaksi. Haluksi auttaa muita ja olla läsnä heille, piiloutumisen ja eristäytymisen sijaan.”
https://draama.blog/2017/08/04/impro-on-arvaamaton-laji/

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑