Antifactual storytelling -työpaja 14.06.2018 (Tom Tollenaere – FIIF2018)

Tom Tollenaeren ohjaamassa kolmen tunnin mittaisessa Antifactual storytelling -työpajassa päästiin tutustumaan improvisoitujen tarinoiden rakentumiseen hieman erilaisesta näkökulmasta. Faktojen ja tarkkojen määrittelyjen sijaan ohjaavana voimana toimivat hahmojen omat tunteet ja ajatukset sekä niiden mahdollistamat väärinkäsitykset. Teimme mm. pitkän sarjan lyhyitä kohtauksia, joissa on yksi hahmo kerrallaan kertomassa omaa näkökulmaansa tarinasta. Siis ei mitään vaatimusta narratiivisen, kiinnostavan tai edes suuremmin tapahtumia sisältävän tarinan kertomisesta ollut. Tärkeintä kohtaussarjan aloittavalle improajalle oli inspiraatiosanan pohjalta lähteä kertomaan tarinaa, jossa on muita hahmoja sekä avata hahmonsa ajatuksia ja näkemyksiä heihin ja miksei itseensäkin liittyen, joihin toiset voivat sitten omalla vuorollaan tarttua. Ajatuksena se, että jokaisella vuorolla kerrotaan sitä samaa tarinaa, mutta eri hahmojen näkökulmista.

Tarkoituksena on siis kehittää jännitettä, mutta pyrkimyksenä ei ole luoda kuitenkaan konflikteja ja ongelmia. Niitä tosin aika väistämättä ja helposti syntyy, mutta pääpaino oli siinä, että luodaan jännite jo kerrotun ja uuden hahmon tarjoaman näkemyksen välille. Esimerkiksi jos ensimmäinen hahmo epäilee sisarensa salaa vihaavan ja jatkuvasti hiljaa mielessään arvostelevan häntä, niin seuraavaksi lavalle voi astua sisar kertomaan, miten paljon hän ihailee ja arvostaa ensimmäistä hahmoa. Minusta oli tosi ihanaa, kun yhdessä kohtaussarjassa päästiin näkemään samasta sisaren hahmosta kaksi eri versioita. Ensimmäinen oli hahmona vahvempi, mutta huomattavan negatiivinen tyyppi, kun taas toinen oli puhtaan positiivinen hahmo, joka itseasiassa avasi aivan älyttömän mainion härön suunnan tarinan jatkolle. Ei kumpikaan versio ole toistaan parempi tai enemmän oikein, vaan ne ovat vaihtoehtoja. Negatiivisuus ja konfliktit ovat vaan ehkä se yleisempi suunta mihin asiat improssakin lähtevät kehittymään, niin on aivan ihana nähdä myös se kolikon toinen puoli ja positiivisen hahmon luomisenmisen kautta avautuvat mahdollisuudet.

Suurelta osin fokus oli yhden tai kahden hengen kohtauksissa, joiden kautta tutustuttiin ei-faktoihin-keskittyvään tarinankerrontaan, mutta toki paljon muutakin siihen kolmeen tuntiin mahtuu. Pyöröovi-leikkaus (Revolving door edit) oli yksi tekniikka, mitä pääsimme kokeilemaan. Siinä yksi henkilö on keskellä ja yksi jommalla kummalla laidalla olevista improajista tulee aloittamaan kohtauksen hänen kanssaan. Tässä versiossa pointtina oli se, että heti kun keskushenkilö sanoo jonkun vanhan näkemyksen omasta hahmostaan esim. tietenkin voit kertoa salaisuutesi minulle, minä olen todella luotettava ihminen, niin sen jälkeen siirrytään nopeisiin kohtauksiin. Tässä siis ihan fyysisesti käännetään keskellä olija aina uuden kohtauksen suuntaan eli mieluiten silloin jokainen leikkaus tulisi aina vastakkaiselta puolen kuin edellinen. Näiden lyhyiden kohtausten tarkoituksena on joko vahvistaa se, mitä hahmo sanoi itsestään näyttämällä miten luotettava hän on tai sitten kumota se todistamalla miten epäluotettava hahmo oikeasti on, vaikka itse muuta saattaakin kuvitella. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta siinä on perusperiaate.

Itse koin tuon ehkä vähän hankalaksi tekniikaksi, koska aiemmin oli tullut paljon paikoillaan istuskelua ja rauhallista pohdintaa. Edelleen huomaan sen, miten hankala minun on päästä sellaisesta rauhallisen energian tilasta korkeaenergiseen häsläys moodiin. Kumpikin onnistuu, mutta tuossa järjestyksessä en ole vielä keksinyt keinoa, miten saisin sen muutokseen omassa toiminnassa tapahtumaan. Huomasin saman sitten myöhemmin Split screen -tekniikassa, että improajien suosikkiselitystä käyttääkseni, olin liikaa omassa päässäni. Se ei nyt tässä kohtaa tarkoita sitä, että pohtisin jotenkin itseäni ja omaa napaani, vaan se tarkoittaa sitä että fokukseni on kyllä kuuntelemisessa ja toisessa ihmisessä, mutta passiivisesti. Reagoin, mutta en tarjoa oikeastaan mitään eli olen aika raskas parikohtauksessa, koska sitten jämähdetään helposti semmoseen epämääräisyyden limboon, missä oikein mikään ei etene. Eli moodini oli ”joo” ei ”joo, ja”, jolloin se olisi ollut yhteinen tarina.

Ehkä siinä split screen kohtauksessa, missä itse olin keskellä, toisella laidalla oli kotikohtaus ja toisella poliisikuulustelu, niin mun oli vähän vaikea päästä kumpaankaan maailmaan sisälle. Kuulustelun puolella vihjailtiin, että joku rikos on tapahtunut, ei mitään aavistusta mikä ja kotona paistettiin pannukakkuja. Huomasin kyllä, että tuli vähän siellä kuulustelukohtauksen puolella tehtyä liian kierteisiä tarjouksia silloin, kun jotain koetin tarjota. Siinä oli ehkä huonoa kuuntelua minulta, koska en ymmärtänyt yhtään mihin suuntaan toinen koetti tarinaa ohjata. Hänen näkökulmastaan kyse oli räjähteistä, minä sen kotikohtauksen pohjalta rakentelin jotain ihan muita pulvereita käsittelevää todellisuutta. Siitä tuli kuitenkin aivan hyvä kohtaus, vähän sivustaohjausta siihen vaadittiin, että päästiin asiaan, mutta sitä vartenhan ohjaaja siellä myös on, että hän voi tukea silloin kun apua tarvitaan. Tämmöset juuri oikealla hetkellä tapahtuvat ohjausteot on just niitä, mistä itse koen saavani oppijana eniten. Kun jää se muistijälki, niin sitten voi myöhemmin samantyyppisessä tilanteessa pystyä itse luovimaan eteenpäin jumiutuneesta tilanteesta. Opettelemassa tässä vielä ollaan ja varmaan lopun elämää asia on niin, joten se on vaan hyvä että jos ei omin keinoin juuri sillä hetkellä asia etene, niin joku auttaa. Tämän tyyppisissä työpajoissa se on yleensä ohjaaja, mutta sitten improryhmässä se voi olla kuka tahansa ryhmästä.

Tässä työpajassa ei sinänsä määrällisesti tehty paljon tekniikoita, vaan tutkittiin pidemmän aikaa jonkun tekniikan avulla niitä asioita, mitkä tässä lähestymistavassa ovat olennaisia. Minusta Tomin tyylillä ohjata oli todella miellyttävää se, että vaikka hänellä ihan selkeästi oli visio ja näkemys siitä, millaisia asioita esiin pitää nostaa, hän antoi ryhmän itse löytää ne. Sen sijaan, että olisi suoraan kertonut millaisia asioita on tärkeä huomioida, käytiin kohtausten jälkeen purkukeskustelu, jossa tarkasteltiin siinä kohtauksessa esiin nousseita teknisiä ja kerronnallisia asioita. Ohjausta ja ohjeistusta oli tarjolla pääosin kohtausten aloituksessa, mutta toki, kuten aiemmin mainitsin tarpeen mukaan kohtaus saatettiin myös keskeyttää ja antaa eteenpäin vievää ohjeistusta kesken kohtauksen. Tässä oli hyvä balanssi teoreettisempaa näkökulmaa ja tekemällä oppimista.

 

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑