Miehen kosketus 26.05.2018 (Kajaanin kaupunginteatteri & Vaara-kollektiivi)

Kajaanin Kaupunginteatterin ja Vaara-kollektiivin yhteistyönä toteutettu Jyväskylän Kaupunginteatteriin vierailulle saapunut, Miehen kosketus on vaikuttavaa dokumenttiteatteria, jossa suomalaisten miesten kosketushistoriat tehdään teatterin keinoin näkyviksi. Aloituksen mummoiksi pukeutuneet miehet saavat hetken miettimään, että mihin sitä oikeastaan tulikaan astuneeksi, mutta kun tarina alkaa tietää heti olevansa oikeassa paikassa ja tärkeän asian äärellä. Kyllä jokainen tarvitsee elämäänsä karjalaismummon opettamaan positiivista kosketuskulttuuria. Nauhoitteiden ja näyttämöllä kerrottavien tarinoiden kautta päästään käsittelemään asioita, joista monen on vaikea puhua, koska sanastoa ei välttämättä. Kosketus, joka on ihmiselle niin kovin tärkeää, ei ole sellainen asia, mitä kaikki pääsisivät riittävästi kokemaan. Äänet ovat pääosin miesten, toki seassa on myös asiaa työkseen käsittelevien naistenkin näkemyksiä. Sinänsä esitys ei kuitenkaan näin tiukkaa sukupuolijakoa tue, mutta sen kautta ehkä tulee näkyväksi se miehen roolin ahtaus, kun puhutaan niin perustarpeesta kuin kosketuksesta. Se on mielestäni hirveän surullista, että näin monen ihmisen kohdalla on.

Tarinassa käydään läpi elämä lapsuudesta kuolemaan sekä monta tärkeää elämän taipaleen kohokohtaa sekä niitä synkempiä hetkiä. Sehän on äärimmäisen ahdistavaa ajatella, että sukupuolensa vuoksi puolet väestöstä elää lapsuuden jälkeen elämää, johon ei kuulu lempeä huolehtiva. Koskettaminen sitoutuu seksiin ja seksuaalisuuteen, eikä ihmisen tarpeeseen ylipäätään tulla kosketetuksi. Valitettavasti osa ei myöskään lapsuudessa syystä tai toisesta saa osakseen hyvää ja hellää kosketusta, mikä saattaa sitten myöhemmin oireilla esim. väkivaltaisena käytöksenä, koska jotenkin se tarpeen tyydyttymättömyys on kompensoitava. Se mikä tässäkin esityksessä hyvin vahvasti käy esille, niin ongelmia ei voi poistaa yrittämällä tukahduttaa tai leikata ne pois. Ei inhimillistä perustarvetta voi poistaa ajattelemalla. Lohdullista tietenkin on se ajatus, että ne aikaisemmat vauriot on mahdollista korjata, vaikka se ei välttämättä ole helppoa tai vaatii paljon työtä. Toisaalta myös se sukupolvien välinen muutos, mikä on ehkä hieman höllännyt ainakin aikuisen miehen rooliodotuksia eli herkkyys ja huolehtiminen alkavat vähitellen olla miehillekin sallittua. Ei tarvitse olla jonku leimautumisen pelon vuoksi nyrkit pystyssä ja toistaa edeltävien sukupolvien mallia. Siinä tietenkin edelleen se ajatus, että sen sijaan että miettisi mitä ainakaan halua tehdä omalle lapselle, niin ajatus voisi mieluumminkin olla, mitä ainakin pitää tehdä, jotta hänelle ei sitä kosketusvajetta syntyisi.

”Se kurssi oli semmonen, joka avas mulle oven siihen että mää pystyin alkaa näkemään itteni kauniina, näkyvänä ja semmosena, joka pystyy tukemaan toista kosketuksen kautta. Se oli mun keino päästä kiinni siihen suruun.” 

Tästä esityksestä en nosta erikseen yksilösuorituksia, koska tämä on niin vahvasti kokonaisteos ja sellaisena ansaitsee todella suuren arvonannon. Esityksen päättyessä istuin penkilläni ja tajusin etten oikeasti pysty tuntemaan omia käsiäni tai liikuttamaan niitä. Olin jotenkin niin täysin imeytynyt siihen maailmaan ja sen jotenkin toiveikkaaseen yksinäisyyteen, missä kosketusta ei ole. Oli todella vaikea taputtaa, koska se tunnelataus minkä tämä teos tarjosi oli niin vahva. Vau. Ehkä itselle yksi sellainen tärkeä kohta minkä haluan nostaa oli lopun naamioitu sanattomuus, mikä resonoi todella syvällä omassa sisimmässäni. Se näkymättömyyden tunne ja täysi eristys kaikista muista ihmisistä oli tuotu lavalle äärettömän hienolla ja koskettavalla tavalla. Sen oikeasti tunsi katsomossa.

Tarinassa on kaikki elämän sävyt huumoria unohtamatta. On todella tärkeää, että tämän tyyppistä teatteria tehdään, koska nämä on tarinoita, joille ei usein löydy niitä sanoja. Tekemällä asia ja ilmiö näkyväksi, voidaan toivottavasti muuttaa tilannetta. Koska olen ihmisenä sitä mieltä, että hyväksyvä lämmin kosketus ja toisen ihmisen aito kohtaaminen on aidosti parasta, mitä sille toiselle ihmiselle usein voi tarjota. Siinä mielessä ehkä kuvattu miesten välinen keskustelukulttuuri, missä toinen kuuntelee hiljaa, eikä yritä neuvoa kaveriaan voi olla aika hyvä ratkaisu. Silloin, kun se toimii niin, että annetaan tilaa ja arvoa sen toisen kertomalle ja ollaan valmiita hyväksyen kuuntelemaan häntä. Mikäs sen parempaa voisikaan olla, kuin tunne se että tulee siinä hetkessä nähdyksi, kuulluksi ja kosketuksi.

Miehen kosketus

Taustatyö, käsikirjoitus ja ohjaus Eino Saari 
Lavastus Markku Hernetkoski 
Koreografia Mikko Orpana 
Äänisuunnittelu Janne Masalin ja Ilkka Tolonen 
Pukusuunnittelu Maria Tolonen 
Valosuunnittelu Olli Seppänen

Lavalla
Panu Huotari, Janne Kinnunen, Mikko Orpana, Kimmo Penttilä ja Heikki Törmi

Kajaanin kaupunginteatteri & Vaara-kollektiivi

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑