The Stockholm Syndrome -työpaja 10.5.2018 (Per Gottfredsson ja Therese Hörnqvist / TIF2018)

Tunteita ja ruotsalaista draamaa oli tarjolla Turun improfestivaaleilla  kolmen tunnin ajan Per Gottfredssonin ja Therese Hörnqvistin johdolla. Kuunteluoppilaana paikalla oli myös illan festariesitykseen värvätty Stella Polariksen Micke Rejström, mikä oli ihan hauska flashback viime vuoden festareille. Tämä oli tosi intensiivinen katsaus kontaktiin ja jännitteeseen kahden tai useamman ihmisen välillä. Yksinkertainen, mutta tosi kiinnostava oli harjoite, missä jokaisella oli kolme tunneparia: suru, viha ja intohimo. Harjoitteessa liikutaan vapaasti tilassa ja kun ohjaaja huutaa jonkin tunteista pitää etsiä katsekontakti omaan tunnepariinsa. Huomasin tuon harjoitteen aikana vihan olevan näistä kolmesta vaikein tunne minulle. Intohimo kipunoi ja suru särki sielussa saakka, mutta viha oli laimeaa. Johtunee siitä, että sillä hetkellä se oli noista kolmesta kaikkein kauimpana mielestäni. Vihaparini oli vaan niin herttaisen oloinen ihminen, että oli vaikea näytellä jotain suurta vihaa häntä kohtaan. Harjoitteessa ei juuri sääntöjä ollut, mutta yksi kuitenkin eli että pyritään välttämään oman tunneparin koskettamista. Tämä siksi, että tarkoituksena on pitää jännitettä yllä ja kosketus esimerkiksi surullisen lohduttaminen voi rikkoa jännitettä.

Tässä työpajassa oli myös yleisen jännitteen tutkimisen lisäksi vahva kytkös Lars Norénin kirjalliseen tuotantoon. En henkilökohtaisesti tunne hänen tyyliään, mutta työpajasta sai tietynlaisen kuvan siitä mitä se voi olla. Kohtauksissa tutkittiin mm. perheiden dynamiikkaa siten, että kaikkea ei sanota ääneen, eikä määritellä tarkasti, vaan nimenomaan jätetään tilaa tulkinnoille. Perusimpron periaatteista poiketen kysymykset olivat enemmän kuin sallittuja ja niitä kohtausten kautta myös harjoiteltiin. Syntyi todella mielenkiintoisia kohtauksia, kun etu- ja taka-alalla istuneet improajat tekivät kahden hengen kohtausta, jossa toista ei katsottu. Dialogi ja vastaamatta jätetyt kysymykset saivat katsojan mielikuvituksen laukkaamaan. Kiintoisa lähestymistapa, jota tekisi mieli tutkia lisää.

Ihan lempparihetkiäni tässä työpajassa oli erään perhekohtauksen hahmon tarve ilmaista asiat perunoiden kautta. Rakkaus tuli kyllä todella kauniisti perunoin määriteltyä. Ajatus oli jotain tähän suuntaan: Ensin sitä on kova, mutta lämmössä pehmentyy. Toki lopulta liian kauan lämpimässä vedessä lilluessaan sitä muusaantuu ja se ei ole kivaan, koska sitten joukkoon tulee voi. Eikä hän halunnut voita joukkoonsa, vaan pinnalleen. Niin ja sipulia kans.

Tunteet olivat kyllä lopun päivää todella pinnassa ja siksi tämä tekstikin tuli kirjoitettua vasta nyt. Joskus tekee hyvää rauhoittua ensin ja toimia vasta sitten, koska tunne voi hämärtää ymmärryksen. Voisi olla hyvä muistaa se myös arjessa. Hauskaa oli joka tapauksessa ja jotenkin ilahduttavan passiivisaggressiivisia hetkiä mahtui myös joukkoon. Erään improajan parina oli kyllä todella kiinnostavaa tutkia pienen tilan vaikutuksia, kun sinne laitetaan kaksi kauan yhdessä ollutta ihmistä, jotka eivät enää neljän lomaviikon jälkeen voi sietää toisiaan. Läheisyyteen toisen ihmisen kanssa vaikuttivat kolikon kaksi puolta: rakasta tai tapa. Eli tässä maailmassa, jota työpajassa tutkittiin, jos toisen hahmon kanssa päätyy riittävän lähelle niin on vain kaksi vaihtoehtoa. Jännite on joko seksuaalista tai sitten polttavaa halveksuntaa. Toki näiden laimeammatkin variaatiot olivat käytössä, mutta myös ääripäiden tunneilmaisua sai tutkia. Niinhän se toki on elämässäkin, että toisen henkilökohtaiseen astuttaessa se voi olla joko toivottua tai torjuttua. Vaikka nyt ei tappajanvaisto arjessa aina iskisikään, niin eihän sitä kaikkia päästä lähelleen. Osan sitten sallii päästä sisimpään asti.

Tämä työpajan aikainen impropanttivanki ei sentään Tukholman syndroomaan sairastunut, mutta kaikenlaista tuli koettua. Yksi oman häröilyni huippuhetki oli kahden hengen kohtauksen aloittaminen katsekontaktista. Luin toisesta ystävällistä ja positiivista fiilistä, joten hymyilin. Sitten hän yllättäen aloittaakin kohtauksen repliikillä: onko tämä sinusta muka hauskaa? Millisekunti aikaa miettiä ja kyllä, se todellakin oli minusta ihan älyttömän hauskaa. Nauroin kohtauksen läpi vedet silmissä, mikä vaan ärsytti toisen hahmoa entisestään ja se oli ihan hemmetin hauskaa. Eli paljon ajatuksia ja tunteita herättänyt työpaja tämä kyllä mitä suurimmassa määrin oli.

 

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑