Perjantain iloksi Turun Improfestivaaleilla tarjoiltiin Hannun Riskun (Stella Polaris) ohjauksessa hurmaavan sukelluksen improvisoidun musikaalin maailmaan. Jos jotain tärkeää opin, niin sen, että aamiaisestaan kannattaa aina kertoa laulaen. Esimerkiksi kahvista ja kolmesta tomaatista saa todella svengaavan biisin, kun lisää mukaan taustakuoron. Aivan mielettömän mageeta laulaa ite sekä myös kuunnella, muiden laulua. Kyllähän se ydinviesti ylipäätään oli se, että okei on olemassa kaavoja, mutta niitä olennaisempaa on ihan vaan laulaa.

Itselläni tosiaan on vähän semmosta jännityksestä tai jostain johtuvaa kähinää välillä äänessä, kun tulee ehkä puristettua vähän liikaa, eikä löydä rentoutta. Nyt se ei haitannut yhtään, laulaminen oli vaan niin kivaa eli kyllä siellä joku sisäinen musikaalidiiva heräsi. Voi vitsi miten mahtavia ja tunteikkaita biisejä siellä syntyikään ja Hannu tuki niitä todella ihanasti kitaralla tai koskettimilla. Jos jossain on musikaalin taikaa, niin niissä hetkissä, kun kaksi ihmistä löytää kontaktin ja yhteiset sanat. Siinä hetkessä, kun asiat ilmaistaan vielä voimallisesti tai herkästi laululla, niin se on todella vaikuttavaa.

Voimakkaimmin ehkä tämän päivän lauluista jäivät mieleen rakkausduetot. Kahden improajan laulu, jossa heidän rakkautensa esteeksi oli määritelty tauti oli niin koskettava. Ensin siellä toinen häpeilee aknensa, allergioidensa yms. (miten niin monta tautia saikin samaan biisiin) kanssa ja sitten paljastuu yllätys. Pääpari kohtaa toisensa ja laulaa ”meillä on sama tauti”. Se oli aivan sydäntäsärkevän ihana hetki. Oma duettoni päätyi kohtaamiseen leijonahäkissä ja yllättävän huolettomasti sitä sinne leijonan luo päädyttiin. Kuka olis arvannut, että rakkaus ylittää myös petoeläimet.

Improvisoitu musikaali on kyllä ehdottomasti semmonen maailma mihin houkuttaisi sukeltaa vähän pidemmäksikin aikaa aaltoja tutkimaan. Aivan ihanaa.