Improjamit goes kurssi: Chicago-improvisaation valittuja paloja (Osa 1)

Oli tosi mukava ja inspiroiva kolmetuntinen mm. Mielettömässä Sitruunassa improavan Pasi Ikosen ohjauksessa. Chicago-tyylinen impro ei ole itselleni hirveän tuttua improajana, vaan enemmän teorian kautta. Truth in Comedy -kirjan olen lukenut ja ImproKampuksen kursseista III:lla jo hieman sivuttiin formaatteja Monosceneä kokeilemalla. Itseäni kiinnostaa tässä lähestymistavassa määrittelyjen tarkkuus sekä toisaalta myös lähtökohtainen oletus, että tehdään komediallista (pitkää) improa. Toki muutkin tunteet ovat täysin sallittuja, koska kaiken ytimessä on rehellisyys ja aitous. Se mitä kirjallisuudenkin osalta olen Chicago-tyylisestä improsta ymmärtänyt, niin perusmuodossaan sen on tarkoitus olla viihdyttävää. (Mikä on muuten ihan hemmetin hyvä tavoite, jos improa esiintymismielessä haluaa tehdä.) Ei välttämättä tarvitse olla hauskaa, mutta tietty imu ja kiinnostus siihen miksi juuri ne ihmiset siellä lavalla juuri nyt ovat, on hyvä löytyä.

Ehkä se mikä nyt tänään kirkastui oli pitkän tarinallisen impron ja Chicago-tyylin ero, mikä liittyy narratiiviin. Toki se tuolta kirjallisuuden puolelta (mm. Mick Napierien kirjat) nousee selvästi esiin, että monissa Chicago-tyylin formaateissa ei rakenneta perinteisessä mielessä tarinaa. Esitetty kokonaisuus voi siis koostua toisiinsa täysin liittymättömistä kohtauksista. Niitä ehkä yhdistää jollain tapaa inspiroituminen yleisön ehdotuksesta, edellisestä kohtauksesta, alun monologista tai jostain ihan muusta. Toki sidoksia voi olla ja assosiaatioita on aika vaikea estää syntymästä, mutta niitä ei ole pakko alleviivata ja luoda sinne tietoisesti. Ei tarvitse rakentaa mitään yhtenäistä tarinaa. Tässä on hyvä muistaa se, että yleisö joka tapauksessa luo mielessään linkkejä koko ajan. Esim. itse tänään olin itse täydentänyt eräiden improajien tekemän kohtauksen mielessäni valmiiksi ja ilahduin tosi paljon kun se lähtikin täysin eri suuntaan. Se on kurssien ihan parasta antia, että pääsee näkemään ja kokemaan tosi erilaisia tyylejä improvisoida. En ehkä muista sitä aina korostaa, mutta improkursseilla pääsee näkemään paljon mielenkiintoista improa, josta löytyy kiinnostavia mahdollisuuksia, mitä voi siirtää myös omaan tekemiseen.

Oli mukavaa päästä kokeilemaan monia osin tuttujakin tekniikoita, kun kuitenkin on kyse uudesta ryhmästä. Ikihankaluuteni Olen puu –harjoitekin pääsi taas yllättämään. Tuli ihan yhdessä kohtaa ihan täysi stoppi, että mä en ymmärrä mitä voisin tarjota. Mikä on sinänsä hölmöä. Tiedän kyllä, että minulla ei tarvitse olla sanallista määrittelyä valmiina, vaan voin ottaa asennon ja luottaa, että aivot kyllä tajuaa, miten tämä liittyy kuvaan. Toisaalta, jos tulee tehtyä ehdotus, joka ei liity mihinkään, niin mitä sitten. Tehty tarjous määrittelyineen vie tilannetta eteenpäin paremmin kuin jäätyminen sivustalle koettamaan keksiä jotain. Ehkä siinä omaa lullukointia tuki se, että meillä sattui olemaan se ainoa neljän hengen ryhmä ja harjoitteessa käytettiin kolme vuoroa. Eli ehkä alitajuisesti odotin, että minun ei tarvitse tuohon kuvaan liittyä. En astu osallistumisen kynnyksen yli ja liity kuvaan, vaikka näen että pitäisi, koska alitajuisesti annan ensin toiselle mahdollisuuden, halusi hän sitä tai ei. Tässä riittää vielä treenattavaa itselleni.

Se minkä tänään valitettavasti jälleen huomasin on, että liian helposti omat hahmot ovat tosi negatiivissävytteisiä. Teimme aamupäivän aikana yksilö- ja pariharjoitteena jonkun todelliseen esineeseen pohjautuvan miimisen esineen kanssa kevyttä hahmonluontia. Itse valitsin kahvikupin, joka johti siihen, että tein taas kerran ihan julmetun väsyneen ja tympiintyneen hahmon. (Voiskohan olla aika kokeilla jotain muutakin välillä..?) Surkuhupaisintahan tässä on se, että tänään työskenneltiin tosi paljon oman itsen, eikä niinkään vahvojen hahmojen kautta. Työskentelyn fokus oli määrittelyissä ja kontaktissa toiseen ihmiseen, ilman tarvetta keksiä tai pakottaa mitään. Siinä, että voi käyttää aikalailla omaa itseään ja omia ajatuksiaan lähtökohtana. Voi ottaa impulsseja toisten tekemisestä ja puheesta, mutta tietty myös esim. oman kehon asento voi inspiroida.

Yhdessä lyhyessä parikohtauksessa, jossa johtavana ajatuksena oli, että toinen aloittaa kohtauksen ”vahvalla aloitusreplalla”. Ajatuksena siis tuoda yksityiskohtia ja määrittelyjä heti kohtauksen alkuun. Kun tuli oma vuoro luoda tuollainen repliikki, niin tajusin, että minulla ei ollut mitään ideaa, kun menin tilanteeseen. Sitten katsoin vaan kaikessa rauhassa parini asentoa sekä ilmettä ja huomasin oman kehoni asennossa piilevän statusviestin (korkeahko status). Sitten se olikin aika selkeää, että vaikka olin aiemmin (ehkä jopa edeltävässä kohtauksessani) jo tehnyt negatiivisen äitihahmon, niin tehdään sellainen taas. Annoin tällä kertaa itselleni tietoisesti luvan toistaa itseäni, koska yleensä en hyväksyisi toistoa, vaan koettaisin keksiä jotain uutta. Huomasin havaitsevani parini asennosta alaspäin suunnatun pään ja katseen sekä vähän sisäänpäin kääntyneen ylävartalon, mikä naksautti automaattitulkinnan päälle. Hyväksyin siinä kävellessä syntyneen ekan idean siitä ketä me olemme ja vaan avasin suuni. Päädyin siis torumaan pariani, jonka määrittelin lapsekseni (Sanelma nimi lapselle tarttui jostain aiemmasta kohtauksesta), siitä että tämä oli taas ollut omenavarkaissa (ohjaaja mainitsi omenat määrittelyjä demonstroidessaan). Ei erityisen positiivinen aloitus, mutta se oli selkeästi sanattomien tarjousten inspiroima, mistä olen iloinen.

Kuten edeltävästäkin kappaleesta voi päätellä, niin teimme aamupäivän aikana paljon yleistä pohjustavaa työtä eli ei hypätty suoraan formaatteihin ja pidempiin kokonaisuuksiin. Teimme mm. monologeja missä oli joko yksi inspiraatiosana tai sitten saattoi ottaa inspiraatiota toisen pitämästä monologista. Sitä kautta tuli sitten pidemmän kohtaussarjan aikana oivallus, että aivan tämän takia me tehtiin se aiempi harjoitus. Mielestäni on hyvä, että ensin luodaan rauhassa ryhmän toiminnalle yhteinen perusta ja sille sitten rakennetaan pidempiä kokonaisuuksia. Nostan nyt sinänsä esille vain sen lopun pidemmän formaatin Instant Karma (kenties vähän jotain yhteistä ehkä Armando formaatin kanssa..?), joka koostui monologien ja (pääosin) kahden hengen kohtausten luomasta kokonaisuudesta. Oli hyvä, että olimme tehneet monologeja omana harjoituksenaan työskentelyn pohjustukseksi, koska kaikki alkaa ensimmäisestä yleisön ehdotuksesta inspiroituneesta monologista. Samoin kaikki aiemmat parikohtaukset olivat orientoineet hienosti tähän pidempään työskentelyyn.

Sivustaohjaamisen näkymättömyys

Se ehkä minkä näin sivustahuutelija pedagogina vielä nostaisin käydystä loppukeskustelusta tähän tekstiin on muutama yleinen ajatus ohjaustyyleistä ja ohjauksen määrästä. Omalle tyylilleni tämä Pasin ja monen muunkin impro-ohjaajan käyttämä ohjaustyyli sopii. Ohjausta tulee silloin, kun se on tarpeen ja muutoin annetaan runsaasti tilaa kurssilaisten omalle prosessille ja kokeilemiselle. Ehkä jokainen ei saanut suoraa ohjausta, mutta selkeitä ja hyviä eteenpäin vieviä ohjaustekojahan siellä tapahtui koko ajan. Ne vain saattavat olla välillä tosi pieniä, joten ne voivat jäädä huomaamatta, mutta itse kyllä bongasin monta hyvää sivustaohjaamisen hetkeä. Ohjaamisessa on eri koulukuntia ja oppilaille erilaisia odotuksia ohjauksen suhteen. Se on osin makuasia, miten paljon suoraa ohjausta tarvitaan. Jos huolehtii oppilaiden turvallisuuden tunteesta, niin vähin erin oppilaat (toivottavasti) oppivat luottamaan omaan arviointikykyynsä, eivätkä hae turvaa ohjaajan tarjoamasta arviosta, siitä onko joku asia tehty oikein. Mitä muuten tarkoittaa oikein tekeminen impron kontekstissa ja kenelle sellainen määrittelyvalta edes kannattaa antaa? Kenen määritelmää oikein tekemisestä haluaa toteuttaa? Mielestäni on ihan ok ohjaajana myös kieltäytyä ottamasta oppilaan suoriutumiseen liittyvää arviointivaltaa vastaan ja tarjota hänelle keinoja kehittää luottamusta omaan arviointikykyynsä.

Totta kai uuden harjoitteen ja formaatin säännöt on hyvä saada ulkopuolelta selkeinä, mutta se sitten mitä niiden raamien sisällä tapahtuu on mielestäni opiskelijoiden vastuulla. Itse kannatan ja pidän tämän tyyppisestä lähestymistavasta impron ohjaamiseen, missä ohjausteot ovat tosi pieniä, mutta oikea-aikaisia ja toimintaa myös tarvittaessa suuntaavia. Toki joskus voi tehdä suuremman intervention ja vaikka keskeyttää kohtauksen hetkeksi ohjeistamista varten, mutta se ei ole itsetarkoitus. Mielestäni tänään tuli todella hyvin esim. määrittelyihin liittyen tarkentavaa ohjausta. Jos joku osio määrittelystä (keitä olemme, mikä on suhteemme, missä olemme ja mitä olemme tekemässä) jäi vähän ilmaan, niin silloin ohjattiin improajat tarkentamaan esim. hahmojen välinen suhde. Se yleensä sitten selvisikin heti seuraavassa repliikissä ohjauksen saamisen jälkeen. Ohjaus on mielestäni parhaimmillaan aika näkymätöntä, mutta siitä jää silti selkeä muistijälki. Kaiku, joka on läsnä myös tulevissa improtilanteissa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑