Toinen päivä Chicago-tyylistä improa takana. Toisen päivän ohjauksesta vastasi Mielettömän Sitruunan Antti Hallamäki. Tämä oli siinäkin mielessä tosi kiinnostavaa, että pääsi näkemään kaksi hyvin erilaista ohjaustyyliä. Se on jotenkin aina ihanaa, kun näkee miten eri tavoin improa ja saman tyyppisiä sisältöjä voi ohjata. Koen sen tosi arvokkaaksi, koska siinä huomaa niitä juttuja, jotka ei ole omalle tyylille ominaisia, mutta mitä voisi itsekin kokeilla. Toisaalta pääsee myös peilaamaan niitä juttuja mitä jo itsekin hyödyntää ja tarkastelemaan niitä oppilaan näkökulmasta. Se on mun mielestä improkursseilla parasta, että pääse oikeasti kokemaan miellyttävää ja rakentavaa ohjausta. Vuosien massaluentojen ja kriittisyyteen keskittyneen koulutuksen jälkeen impron periaatteet sisäistäneiden ohjaajien ohjattavana oleminen on ollut kuin tervetullut eheyttävä kevätsade sielulleni ja mielelleni.

Tänään jatkettiin monologien parissa työskentelyä ja tutustuttiin mm. Invocation tekniikkaan, mikä voi toimia pohjustuksena esim. Harold formaatissa. Tämä versio Invocationista ei ole se, mikä löytyy Improv Encyclopediasta, jossa on sama idea, mutta jotenkin paljon hurmoshenkisempi toteutus. Se mitä tänään tehtiin löytyy rakenteena mm. Improv Resource Centerin wikistä. Teimme tosin vaan kolme vaihetta eli rakenteen kolmas vaihe (Thou art) jätettiin pois ja käytiin ryhmänä yleisön ehdotuksen pohjalta kolme kierrosta:

1. Se on…
2. Sinä olet…
3. Minä olen…

Tässä paljon samaa myös tämän blogin harjoitteissa esitellyn Loitsu-tekniikan (Incantation) kanssa, mutta vähän eri näkökulma ja rakenne. Eli Invocationissa ei tarvitse välttämättä jokaisella olla henkilökohtaista muistikuvaa kyseisestä esineestä. Esimerkiksi se ryhmä missä itse olin teki harjoitteen lähtösanana juustoraastin (/raastinrauta). Asiat mitä sanottiin liittyivät yleisesti siihen esineeseen, mutta yhdellä vuorolla sanottiin yksi asia siihen esineeseen liittyen. Yksinkertaisesti vain, että ”Se on metallinen”. Oli ihan mielettömän hienoa huomata, miten syviin vesiin lopulta päästiin noinkin yksinkertaisen rakenteen ja esineen kautta. Sieltähän syntyi tosi paljon kiinnostavaa materiaalia, mitä olis ollut aivan mahtava tutkia pidemmän kohtaussarjan kautta. Todella kiintoisa tekniikka teemojen avaamiseen ja inspiraation löytämiseen.

Kun eilen menin pohdiskelemaan, että oliko tekemällämme Instant Karma tekniikalla (ei ehkä ole virallinen formaatti) jotain yhteistä Armando formaatin kanssa, niin tänäänhän se selvis. Kokeilimme siis Armandoa ja kyllä näillä kahdella oli aika paljonkin yhteistä. Toki Armandossa on yksi pelaajista, joka kertoo kaikki monologit, toisin kuin eilen, jossa monologin sai käydä kertomassa kuka tahansa. Nyt muut tekivät kohtauksia, jotka saivat inspiraationsa kuullusta monologista ja sama monologin pitäjä saattoi myöhemmin palata joko jatkamaan aiemman monologin tarinaa tai aloittaa näkemänsä pohjalta kertomaan monologia jostain muusta aiheesta. Teimme tänään vaan sellaisia vartin pikaversioita, joissa oli keskimäärin kolmisen monologia ja sitten useita niihin liittyviä lyhyitä kohtauksia. Mielestäni sellainen päivä impron parissa on aina, jos saa kuolla kohtauksessa. Toki siinä samalla tuli tajuttua myös kohtausten leikkauksen merkitys.

Kyllä edelleen olen sillä kannalla, että liian lyhyt kohtaus on parempi kuin liian pitkä kohtaus. Huomasin itse sivussa seisoessani pari kohtaa, missä keho oli jo ottamassa askeleen ja aisti sen, että nyt pitäis leikata käynnissä ollut kohtaus. Pari kertaa siinä kohtaa astuin viivan yli ja menin tekemään jotain. Sitten taas huomasin yhden tosi selkeän, missä en mennyt vaikka tunne oli selvä, että nyt pitäis jonkun mennä. Pikakarma toki iski takaisin ja päädyin sitten itsekin kohtaukseen, joka sai jatkua aivan liian pitkään. Se on tasapainottelua välillä ehkä itsekin leikkas liian aikaisin jonkun kohtauksen, mutta se ei ehkä ole niin vaarallista. Mun mielestä se tuli tosi hyvin kurssilla sanoitettua, että leikkauksessakin on kyse kaverin auttamisesta. Toki ei kenenkään tarvitse oikeasti olla pulassa. Kyllä sen aika selkeästi aistii, missä kohtaa olis syytä vaan mennä lavalle. Se on sitten taas tietoinen valinta, että kuunteleeko tuota omaa intuitiotaan ja ottaa sen askeleen kohti tuntematonta.

Tämä parin päivän pikakatsaus Chicago-tyyliseen improon herätti oman mielenkiinnon. Omaa sirpaleista mieltäni houkuttaa näissä formaateissa tehtävien kohtausten irrallisuus ja ideoista inspiroituminen. On tosi ihanaa, kun ei tarvitse rakentaa mitään yhtenäistä juonta ja tarinaa, vaan saa kokeilla ja katsoa mihin inspiraatio vie. Se vei tämän viikonlopun aikana erittäin mielenkiintoisiin suuntiin. Kiitokset Pasille ja Antille, oli inspiroivat pari päivää.