Syyllisyyden ja häpeän tunteiden herättämisen helppous

Kun nyt kerran palasin taas tällä viikolla syyllistämään itseäni kyvyttömyydestäni ymmärtää muiden ihmisten viestintään oikein kunnolla, niin lienee ihan paikallaan viimein julkaista tämä teksti. Kirjoitin tämän jo syksyllä, mutta se jäi muiden tekstien jalkoihin, enkä saanut sitä viimeisteltyä. Tässä on siis vähän kaikuja menneisyydestä ja ehkä jotain olennaista myös nykyisyydestä. 

Se on ollut pelottavaa tajuta, miten lyhyellä negatiivisesti latautuneella kommentilla voi pilata toisen ihmisen päivän. Sanojen takana oleva pyrkimys voi olla hyväkin, mutta se mitä lopulta tulee ilmaisseeksi herättää häpeän tunteita vastaanottajassa. Joskus voi aidosti ajatella ilmaisseensa asian neutraalista ja silti viestin vastaanottaja kokee tulleensa syyllistetyksi. Niin voi tapahtua siitä huolimatta, että viestin vastaanottajalla ei ole mitään syytä tuntea häpeää. Aivan riippumatta siitä, että syytä ei ole, niin silti toisen kommentti saa sisäisen syyllistämiskoneiston raksuttamaan. Nousee halu sanoa asiasta ääneen, mutta ei tee sitä. Ei tee, koska kokee, että sanomalla asiasta olisi vain hankala ihminen, joka kitisee kun hänen mielensä on pahoitettu. Sitten ei olekaan enää kellään kivaa. Joskus uskaltautuu sanomaan asiasta ääneen ja sen jälkeen voi kivasti syyllistää itseään siitä, että tuli kitinällään pilanneeksi kaikkien fiiliksen.

Olen itse ollut tosi herkkä syyllistämiselle ja potenut ihan mittättömistä asioista pitkään huonoa omaatuntoa ja pitänyt itseäni täysin epäonnistuneena ja arvottomana ihmisenä. Se mikä asiassa mietityttää on, että onko ongelmana se, että itseeni kohtuuttoman ankarasti ja kriittisesti suhtautuneena ihmisenä ylitulkitsin asioita vai reagoivatko muutkin ihmiset näihin asioihin, mutta sitä ei vaan tuoda esiin. Olenko ollut jatkuvasti liian liipasinherkkä asioissa ja annan yleisemmänkin tason kommenttien vaikuttaa liian syvästi henkilökohtaisella tasolla? Silti taas toisaalta mietin miksi sitä ei saisi sanoa ääneen, että nyt osui heikkoon kohtaan? Miksi paha olo pitäisi vain sulkea sisäänsä ja odottaa seuraavaa iskua samaan kipukohtaan? Eihän mikään voi muuttua, jos tietoisuutta siitä, että esim. joku tietty ilmaisutapa, voi aiheuttaa toisessa voimakkaan reaktion ei ole olemassa. Samalla tietysti, kun kerran itse tunnistan itsessäni jatkuvasti aktivoituvan kipukohdan, niin kertoohan se myös minulle, että jotain on ehkä jäänyt käsittelemättä.

Tunnistan kyllä tässä yhteydessä, että monesti oma reaktio syyllistävän sävyn sisältäviin viesteihin on ollut intensiteetiltään täysin ylimitoitettu. Tunnereaktion voimakkuus on käsittämätön verrattuna siihen alkuperäiseen kommenttiin, jonka olisi voinut kuitata toisen tapana ilmaista asioita tai vaikkapa vaan huonosti valittuina sanoina. Se tunnereatio vaan on ollut täysin automaattinen eli yksi huonosti valittu sana nostaa tunnereaktion nollasta sataan alle aikayksikön. Voidakseni lieventää sitä reaktiota, on minun ollut pakko ensin tajuttava, miksi reagoin niin kuin reagoin. Tämä vaikuttaisi olevan läheistä sukua sille mekanismille, mikä saa kirjoittamaan tulta ja tulikiveä uhkuvan viestin vastineena tylyn kuuloiseen sähköpostiviestiin. Ero vain on se, että suuttumus hellittää kun antaa itselleen hetken aikaa rauhoittua, syyllisyydentunne ei. Se jää jäytämään sisäisesti, jos sen syytä ei suostu käsittelemään tai sitä ei tietoisesti kykene jäljittämään.

Impro on auttanut minua todella paljon syyllisyyden tunteen käsittelyssä ja olen pystynyt päästämään tosi monesta esim. ulkonäköön liittyvästä kipupisteestä käytännössä kokonaan irti. Olen omalta kohdalta huomannut, että omaan tulkintaan eri tilanteissa vaikuttaa paljon se, olenko valmis uskomaan toisen intention lähtökohtaisesti olevan hyvä. Olenko valmis uskomaan, että hänen tarkoituksensa ei ole vähätellä omaa viestiäni, vaikka se siltä saattaisi kuulostaa. Silloin pelivaraa on enemmän, jos siihen on valmis luottamaan, että toinen ei ole tahallaan inhottava tai hankala. Mutta, jos jollain tasolla olettaa toisella olevan synkkiä motivaatiiveja asioiden ilmaisemiselle tietyllä tapaa, niin yleensä oma tunnereaktiokin on automaattisesti voimakkaampi negatiiviseen suuntaan. Ei vaan ole valmis uskomaan, että toinen olisi vahingossa tökännyt sanoillaan kipeään kohtaan, vaan epäilee että se on tahallista ja reagoi siltä pohjalta.

Ei impro kuitenkaan ole kokonaan minulta turhaa syyllisyyden tunnetta poistanut tai poisti se paineen useammasta ydinkipupisteestä pitkäksi aikaa viime kesänä ja syksynä. Raskas syksy vain vaati veronsa ja valitettavasti vanhoihin huonoihinkin kaavoihin on todella helppo palata. Olen ikäväkseni huomannut, että vaikka sinänsä sisäisesti olen hirvittävästä määrästä painolastia kyennyt vapautumaan, niin se ei aina kuulu puheessani. Puhetyyliini ja sanavalintoihin on jäänyt se aiemman ajattelutavan kaiku, jota en täysin pysty kaikissa tilanteissa sieltä poistamaan. Puuttuu jotain sanastoa ja treeniä asioiden ilmaisun suhteen, joten siihen saakka kun löydän toimivamman kielen on pakko ilmaista asiat niillä termeillä ja rakenteilla, mitä käytettävissä juuri nyt on. Olen nimittäin useammankin kerran herättänyt toisissa epäilyksiä siitä, että olisin liian ankara itselleni tai potisin syyllisyyttä joistain asioista, vaikka mistään sellaisesta ei ole ollut kyse. Toki siinä vaikuttaa osin myös muiden tapa tulkita puhettani ja mitä siellä oletetaan olevan taustalla. Kyllähän jokainen tulkitsee myös oman ajattelunsa kautta toisen viestintää.

Tunnistan kuitenkin yhä selkeästi ne kohdat toisten puheessa ja omassanikin, mitkä aiheuttivat aiemmin voimakkaiden häpeän ja syyllisyyden tunteiden heräämistä. Ne asiat eivät vain enää aktivoi niitä tunteita sisälläni. Pystyn kuuntelemaan viestin ja reagoimaan siihen rauhallisesta pohtivasta ja kyseenalaistavasta tilasta, sen sijaan, että reagoisin puhtaasti tunteella. Olen enemmänkin utelias tietämään, että miksi aiemmin koin ne niin voimakkaasti. Totta kai minulla on yhä komplekseja ja itsetietoisina hetkinä tunnen oloni välillä tosi kurjaksi sekä joskus arvottomaksi. En kuitenkaan enää lähtökohtaisesti ajattele, etten ”ansaitsisi” osakseni hyvää kohtelua, lempeyttä ja huolenpitoa. En kavahda ajatusta siitä, että saan osakseni myös positiivista huomiota.

Nykyään  tiedän syyllisyyden tunteesta irti päästämisen olevan mahdollista, kunhan vain löytää siihen tarvittavat keinot. Se on ollut todella vapauttavaa ymmärtää, koska asiat eivät enää tunnu niin lopullisilta tai toivottomilta, vaan niihin voi itse vaikuttaa. Se, että jonain hetkenä ruoskin itseäni typerästä valinnasta ei enää heijastu siihen, että koska tein huonon valinnan pitäisin itseäni huonona ihmisenä. Omanarvontunnon ja syyllisyyden linkki on katkennut, mikä on tosi terve merkki. Ajatteluni on siltä osin saanut huomattavasti lisää joustavuutta, mikä on ihan mahtavaa, koska liian jäykkä ajattelutapani alkoi oikeasti tuottaa minulle vaikeuksia. Minulla oli pitkään paha olla itseni kanssa ja minun oli vaikea reagoida toisiin ihmisiin ilman negatiivista terää ilmaisussani. Ei ole tarvetta vastahyökkäykselle, jos ei epäile toisen olevan negatiivisella asenteella liikkeellä.

Pystyn nykyään jotenkin hengittämäänkin paljon vapaammin, koska ei tarvitse koko ajan suojata itseään, koska tajuaa että on vahvempi kuin luuli ja toisaalta ymmärtää sen etteivät kaikkien motiivit ole lähtökohtaiset pahat. Osa ihmisistä on itseasiassa ihan hemmetin upeita tyyppejä ja lähtökohtaisesti toivoo minullekin pääosin hyvää, vaikka välillä olenkin ymmärrysrajoitteinen pässinpää.