Tarina: Taipumaton

Eräänä päivänä Marjatta heräsi siihen, kun hänen puhelimensa soi. Ruudulla näkyi tuttu nimi – Sami. Marjatta ei halunnut vastata, sillä hän tiesi että hänen sietokykyään tultaisiin jälleen testaamaan. Sami, jonka hän oli tuntenut vuosia ja johon kenties joskus oli tuntenut myös rakkautta, muistutti olemassaolostaan. Vuosien varrella Marjatta oli joustanut ja luopunut asioista, jotka hänelle olivat tärkeitä voidakseen olla Samin tukena. Tänään hän ei enää tiennyt halusiko tehdä niin. Marjatta tuijotti puhelinta hetken vaiti. ’Jaksan vielä tämän kerran, mutta sitten ei enää.’ Marjatta ajatteli ja vastasi puhelimeen.

Samilla oli huolia ja hän kaipasi kuuntelijaa. Marjatta, joka oli aina ollut hyvä kuuntelija, alkoi kuitenkin väsyä olemaan kiinnostunut toisten huolista. Samin parisuhde oli kriisissä ja vaikka Marjatta oli uskotellut itselleen heidän olevan vain ystäviä, hänelle oli vaikea suhtautua asiaan empaattisesti. Totta kai hän tahtoi olla läsnä ja kuunnella Samia huolia, mutta samalla hän ymmärsi, etteivät hänen motiivinsa olleet puhtaat. Oli vaikea olla ystävä, kun oma sydän yhä edelleen elätti toivetta jostain enemmästä. Jostain, mitä ei voisi koskaan tapahtua. Kuunnellessaan Samin tarinaa, Marjatta tunsi viillon sisimmässään. Sami oli tehnyt päätöksensä jo aiemmin ja suunnannut kiinnostuksensa toisaalle. Marjatan olisi aika joko hyväksyä se tosiasia tai luopua ihmissuhteesta, joka oli alkanut myrkyttää häntä sisältäpäin. Marjatta tajusi laittaneensa oman elämänsä jäihin voidakseen olla läsnä Samille.

Oli kuitenkin vaikea päästää irti, sillä Marjatta tunsi olonsa syylliseksi. Hylkäisikö hän nyt itselleen rakkaan ihmisen silloin, kun tällä on vaikeaa pelkästään omista itsekkäistä syistään. Sami kertoi vaikeuksistaan ja Marjatta kuunteli. Hän sanoi olevansa tässä ja kuuntelevansa, mikä sai Samin rentoutumaan. Samin lopetettua puhelun huojentuneena, Marjatta nousi ylös ja käveli kylpyhuoneen peilin ääreen. Hän katsoi itseään silmiin ja tunsi inhoa. Marjatta näki peilissä itsekkään ihmisen, jota hänen oli vaikea hyväksyä. Jos hän oli sanonut Samille olevansa sinut heidän ystävyytensä kanssa, miksi hän ei pystynyt olemaan. Miksi se ei riittänyt hänelle? Katsoessaan itseään silmiin Marjatta kuitenkin tajusi, että voidakseen olla Samin ystävä oli hänen hyväksyttävä ensin omat tunteensa.

Hän oli yhä ihastunut Samiin, vaikka oli koettanut sitä kieltää. Kuin lemmenkipeä koiranpentu hän jatkuvasti hakeutui Samin luo, toivoen saavansa edes jotain positiivista viestiä ja uskoa siihen, että tilanne voisi joskus muuttua. Jos hän olisi ollut fiksu, hän olisi uskonut äitiään, joka oli kehottanut häntä päästämään irti. Unohtamaan Samin, ihan jo oman itsensä vuoksi, sillä tämä hulluus oli alkanut jo näkyä hänen kehossaan. Marjatta oli laiminlyönyt itseään liian kauan. Hän oli unohtanut syödä ja jättänyt kaikki harrastuksensa ollakseen valmiina, jos vain Sami sattui soittamaan tai haluamaan tavata. Marjatta oli valvonut öitä kuunnellen Samin murheita ja kipuillen oman tuskaisen olonsa kanssa. Hän ei pystynyt nukkumaan, sillä jokainen muistutus Samin olemassaolosta sattui. Jokainen kerta, kun hän tajusi toivonsa Samin suhteen olevan turhaa, oli kuin sähkövirta olisi kulkenut hänen lävitseen. Hän oli itkenyt niin monta kertaa silkasta pettymyksestä, että ei enää edes jaksanut muistaa iltaa, jolloin katkerat kyyneleet eivät olisi kostuttaneet hänen tyynyään. Marjatta tajusi, ettei näin voisi jatkua. Hän oli muuttunut pakkomielteiseksi ja unohtanut kaikki asiat, jotka oivat olleet hänelle tärkeitä.

Varovasti Marjatta hymyili peilikuvalleen ja totesi: ’Tänään minä huolehdin sinusta.’. Niinpä hän pukeutui ja lähti ulos. Hän käveli ulos ja antoi auringon paisteen helliä ihoaan. Marjatta antoi raikkaan kevät ilman täyttää keuhkonsa, tuntui kuin hän hengittäisi vapaasti ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Vakain askelin Marjatta asteli kohti rantaa ja päätti, että tänään hän tekisi vain asioita, joita itse halusi tehdä. Tänään hän asettaisi itsensä etusijalle ja pitäisi itsestään hyvää huolta. Ajatus tuntui hyvältä. Marjatasta tuntui kuin myrskypilvet olisivat vaihtuneet toiveikkaan kevyisiin kumpupilviin.

Oli kevyt kulkea ja olla.

 

 

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑