Olipa kerran hiiri nimeltään Hilperi, joka asui metsämökin vieressä suuressa tynnyrissä, äitinsä, isänsä ja viidenkymmenen sisaruksensa kanssa. Joka aamu Hilperi ja hänen neljä rohkeinta sisarustaan kurkistelivat pilkkopimeän tynnyrin lautojen raoista, oliko reitti ruokavarastoon turvallinen. Kunnes eräänä aamuna Hilperi huomasi järkytyksekseen ruokavaraston ovea vartioivan suuren hahmon. Isäntäväki oli kyllästynyt hiirten karkeloihin ruokavarastossaan ja oli tilannut dronttien vartiointipalvelusta Edvardin pitämään vahtia varaston ovella. Siitä tiedosta seurasi paniikki hiiriperheessä, sillä olihan varasto jo pitkään ollut heidän tuttu ja turvallinen ravinnon hakupaikkansa. ’Me näännymme!’ Huusivat pienimmät sisarukset kuorossa. Vaan Hilperi ei hätääntynyt, sillä hänellä oli suunnitelma.

Illan pimennyttyä Hilperi otti mukaansa neljä rohkeinta sisarustaan ja suuntasi pihan toisella laidalla sijaitsevalle kellarille. Siellä vanha ja ruosteinen myrskylyhty loisti valoa harvalautaisen oven takaa. Isäntä oli taas keittopuuhissa kellarissa, joten oli oltava hiljaa. Hilperi ja muut hiirulaiset pujahtivat vaivatta sisään kellariin, jossa isäntä puhisi ja pöhisu kilpaa pannunsa kanssa. Hillopurkkien suojissa hiipivät hiiret eivät isännän näkökenttään osuneet. Olihan hänellä kiinnostavampaa katsottavaa hiljalleen tippuvassa kirkkaassa nesteessä. Hiiret löysivät pian itsensä suurten herkkujen ääreltä, sillä kellarissa oli paljon hyvää ruokaa säilöttynä talven varalle. Hiirulaiset ottivat niin paljon ruokaa mukaansa kuin suinkin saivat käpäliinsä mahtumaan ja jäivät odottamaan isännän poistumista, pujahtaakseen kantamustensa kanssa kotiin.

Lopulta oli hilpeytynyt riittävästi ja nappasi hyllyltä hillopurkin emännälle vietäväksi. Hän avasi oven ja siinä samassa hiiret vipelsivät hänen huomaamattaan ulos kellarista. Hilperi riemuitsi onnistuneesta ryöstöretkestä, vaan ilo oli liian aikaista. Suuren ankkurin takana piilossa ollut drontti Edvard nimittäin oli nähnyt kaiken. Se hyökkäsi yllättäen hiirten eteen pimeyden keskeltä, pelästyttäen nämä pahanpäiväisesti. Hiirulaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jättää saaliinsa ja paeta metsään niin että lehdet vain pöllysivät heidän perässään. Drontti juoksi heidän perässään kumoten kaikki esteet tieltään. Menivätpä iaännän aidanseipäätkin siinä rytäkässä kaikki keskeltä poikki.

Hiiret juoksivat minkä jaksoivat, mutta drontti saavuttu heitä askel askeleelta. Hiirulaiset tunsivat sen höyryävän hengityksen jo hännänpäissään. Juuri kun he luulivat loppunsa tulleen ja drontin saaneen heidät kiinni tapahtui ihme. Drontti Edvard kompastui isännän rekeen, jonka alta hiiret olivat hakeneet suojaa. Reki narahteli ja syöksyi liikkeelle syyssateen liukastamia lehtiä pitkin. Se syöksyi alas mäkeä aina rantaan saakka. Isäntä juoksi kiroillen reen perään. Saatuaan raahattua pahoin rikkoutuneen reen takaisin pihaan isäntä tuumasi, että drontin vahinkojen korjaaminen tulisi hänelle aikaa myöten liian kalliiksi. Niinpä hän hyvää hilloa syödessään totesi emännälleen, että jatkossa he eivät enää vartiodronttia pihalleen palkkaisi. Sen koommin ei drontteja enää pihassa näkynyt ja Hilperi sekä hänen neljä rohkeinta sisarustaan olivat juhlittuja sankareita kotitynnyrissään.

Sen päivän jälkeen hiiret saivat taas vapaasti hakea ruokaa varastosta ja hieman lisäsärvintä kasvavan perheen tarpeisiin myös kellarista.