”Draama/impro ei saa olla terapiaa”

Ihan ensin sanon sen, että tämä teksti ei tule käsittelemään psykodraamaa tai taiteen valideja terapeuttisia käyttötapoja, koska niihin minulla ei ole mitään kompetenssia. Eli en ole kannustamassa puoskaroinnin suuntaan näissä asioissa. Terapia tässä tekstissä liittyy lähinnä siihen mitä ryhmässä koetaan sallituksi jakaa ja tuntea. 

Puhuttaessa uudessa draama-/improryhmässä ryhmän tavoitteista ja toimintaperiaatteista olen huomannut ajatuksen ”tämä ei sitten saa olla terapiaa” nousevan usein jossain kohtaa keskustelua esiin. Ymmärrän kyllä ajatuksen ja useita syitä sille, miksi se koetaan tärkeäksi nostaa esiin heti alussa. Kyse on kuitenkin harrastuksesta tai opiskelusta, joten ei haluta että se muuttuu henkilökohtaisen pahanolon vuodattamisen paikaksi. Tarkoituksena kuitenkin on opetella draaman tai impron taitoja turvallisessa ilmapiirissä. Paikassa jonne olisi pääsääntöisesti kiva tulla. Kyllähän sitä negatiivisuutta muutenkin monella on ihan riittävästi ympärillään.

Kuitenkin nyt syksyllä, kun tuo sama ajatus toistui parissa eri ryhmässä, huomasin olevani salaa hieman eri mieltä. Syy siihen oli se, että minusta tuntui, että tuon ajatuksen tarkoituksena on pohjimmiltaan rajoittaa negatiiviset tunteet kokonaan ryhmän toiminnan ulkopuolelle. Siis että ne pitää kohtaamisen sijaan jotenkin lakaista maton alle tai jättää narikkaan. Jollain kurssilla on jopa sanottu, että huolet pitää jättää ovelle, josta ne saa sitten poistuessaan ottaa taas matkaan. Ymmärrän kyllä, että tällä lähinnä viitataan siihen, että se, mitä ryhmäkeskusteluissa jaetaan vaikuttaa ryhmän ilmapiiriin. Jos joku joka kerta tuo vain negatiivisuutta, valitusta ja katkeruutta mukanaan, niin kyllähän se syö muidenkin ryhmän jäsenten fiilistä. Mutta siinä kohtaa ehkä on aiheellista miettiä, että miksi niin tapahtuu?

Olen kuitenkin samaa mieltä siitä, että tavallinen draama- tai improkurssi ei ole sellainen paikka, jossa tietoisesti olisi tarpeen terapeuttiseen suuntaan pyrkiä. Se saattaa silti toimia yksilötasolla terapeuttisena kokemuksena. Kummassakin työskennellään fiktion turvaverkossa hyvin inhimillisillä ja syvällisenkin tason asioilla. Se avoin ja turvallinen ilmapiiri voi osaltaan myös tukea henkilökohtaisesti haastavien ja kipeidenkin aiheiden käsittelyä. Eikä vaikeita tunteita tai aiheita tarvitse mielestäni rajata pois etukäteen.

Ylipäätään taiteessa työskennellään usein ihmisten ja ihmisyyden parissa, joten se mahdollisuus aina on, että jokin fiktiossa koettu resonoi vahvasti ja nostaa esiin vahvoja tunteita. Eli miettisin ehkä sitä onko moisia mahdollisuuksia järkevää lähteä etukäteen rajaamaan pois. Miten paljon me yritämme suojata itseämme asioilta, joilta meidän ei ehkä pitäisi yrittää suojautua, vaan opetella käsittelemään niitä. Jos kouluissa on nykyään tarkoitus opettaa lapsille tunnetaitoja, niin miksi me aikuiset sitten pyrimme jatkuvasti välttelemään sekä omia että muiden tunteita? Tekisi ehkä ihan hyvää kohdata myös niitä vaikeita tunteita, ilman tarvetta korjata toista ihmistä. Mikäli tarvetta ilmenee terapialle tai muulle jatkoavulle asioiden käsittelyssä, niin sitten voi auttaa ihmistä etsimään itselleen apua.

Draaman ja impron menetelmiä käytetään myös terapeuttisessa työssä, mutta sellaista terapiaa peruskurssit eivät tietenkään ole. Kuitenkin se, että joskus rankempaa materiaalia ilmaantuu myös peruskursseilla ei sinänsä ole tavatonta. Esimerkiksi koulukiusaaminen draamakasvatuksen puolella voi olla sellainen aihe, että se koulussa käsiteltynä (vaikka aihetta olisi etäännytetty oppilaiden arjesta) voi nostaa esiin voimakkaita reaktioita. Niiden kieltämisen sijaan olisi parempi opetella hyväksymään ja käsittelemään vaikeita asioita ilman tarvetta sivuuttaa tai mitätöidä asiaa. Se voi olla pelottavaa ja vaikeaa ja juuri siksi se olisi niin tärkeää (minunkin) oppia.

P.S. Artikkelin kuvana on Discon Hautajaislaulun sanat. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan kaunis kappale, joka linkittyy monella tapaa tässä tekstissä käsiteltyyn aiheeseen.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑