Otsikko sisältää aidon kysymyksen. Yksi itselleni vaikeimmista alueista improssa on kohtauksiin liittyminen tai toisen tekemisen keskeyttäminen harjoitteessa. Sen tunnistaminen milloin kaveri oikeasti tarvitsee apua on välillä sietämättömän vaikeaa.

Eikä siinä tunnu auttavan edes se, että tunnistaa omat merkkinsä siitä koska on hukkumassa suohon. Niin käy itselleni usein varsinkin paljon puhumista vaativissa tehtävissä. Silloin tekstiin alkaa ujuttautua mukaan itsekritiikkiä sanomaani kohtaan. Kommentoin koko ajan sitä mitä olen sanomassa ja koetan kalastella apua muilta tyyliin Eikö niin? Tiedättekö? Niinkö mikä juttu se on? [APUA!]

Kuvittelen olevani aika selkeä viesteissäni. Mutta taidan olla ihan yhtä vaikeasti luettava muille kuin he ovat minulle. Usein olen lopulta päätynyt vain tyynesti kävelemään takaisin riviin tai ihan suoraan pyytämään jonkun tilalleni, kun kukaan ei keskeytä minua tilanteessa, jossa kertomani tarina on jo aikaa sitten mennyt yli sen pisteen, jossa se olisi pitänyt keskeyttää. Myötähäpeän tuolla puolen ei oo kellään enää kivaa.

Tässä tullaan sellaiseen aika vaikeaan sosiaaliseen asetelmaan, jossa tavallaan oletus on se, että puhujaa ei saa keskeyttää. Vaikka itselle tulisi todella vahva impulssi, että nyt pitäisi keskeyttää toisen tarina ja mennä hänen tilalleen tai tuekseen, niin ei kuitenkaan tee sitä. Ei tee, koska olettaa, että toinen on jotenkin ihan erilainen sosiaalinen otus kuin itse.

Olettaa, että toinen haluaa vielä kertoa tarinaansa ja omat anturit ovat vain liian herkällä. Ei suostu hyväksymään tekemäänsä havaintoaan, vaan lähtee tekemään tulkintoja, joiden pohjalta sitten toimii tai on toimimatta. Aivan riippumatta siitä, mikä se suoran havainnon aiheuttama ensireaktio oli.

Tässä ehkä omaa havainnointikykyäni sumentaa se, että automaattisesti oletan suuren osan ihmisistä olevan jotenkin rohkeampia ja sanavalmiimpia, kuin minä itse. Toisaalta, jos on itse vasta ollut kertojana, niin saattaa tulla myös ajateltua, että on jonkun toisen vuoro. Ei siis pelasta hukkuvaa kaveria jonkun ihmeellisen sisäisen tasapuolisuusvaatimuksen vuoksi. Pitää odottaa omaa vuoroa. 

Saman laamaannuksen olen huomannut myös harjoitteisiin lähdössä. Yleensä olen joko ensimmäinen lavalla tai sitten viimeinen. Harvemmin kykenen osallistumaan improharjoitteiseen, joihin koko ryhmä osallistuu jossain ryhmän keskivaiheilla. Jos tulee impulssi, että nyt voisin mennä, niin todennäköisesti silloin on jo enemmän kuin tarpeeksi vapaaehtoisia sille kierrokselle. Sitten tajuankin, että olen viimeinen jäljellä, joten on pakko mennä. Luontaisia impulssejaan ei aina voi ryhmätilanteissa edes kuunnella, vaan on pakko mukautua.

Ehkä se ainoa mitä tässä nyt voi tehdä on opetella kuuntelemaan edes ajoittain omaa intuitiotaan. Jos tuntuu siltä, että nyt olis apu tarpeen, niin sitten vaan menee ja tekee edes pienen tarjouksen.