Harrastajateatterikesä on nyt startattu. Voi hyvät hyssykät, että oli upea elämys. Ei vaan ole sanoja. On vain jotain surun ja ilon kyyneleiden läpi suodatettua nostalgista lämpöä. On monta syytä, miksi tämä esitys puhutteli juuri minua ja miksi lopussa itkusta ei meinannut tulla loppua. Vieressä istunut nainen tarjosi ystävällisesti nenäliinaa, kun toinen meinaa hukkua ihan omiin kyyneliinsa. Joo, joskus esitys ja katsoja vaan ovat jotenkin täydellinen pari.

Ensinnäkin sota-aika sinänsä on osa suomalaista kulttuurihistoriaa, jonka varjot yhä näkyvät mielenmaisemasa. Ihmiskohtalot siltä ajalta ovat jo ihan itsessään kiinnostavia. Olivat ne sitten aitoja tai keksittyjä. Jokainen henkilöhahmo oli omassa olemuksessaan häpeilemättömän aito. Olkoon sitten vihaa, iloa, pelkoa, lempeyttä tai surua, niin jokainen tunne vaan näkyi ihan sinne pienen näyttämön takariviin saakka. Se epätoivo ja ahdistus, kun lääkäri vaan veivaa mantraansa huomaamatta sitä ihmistä edessään. Argh.

Onneksi sentään nuorison lempi oli kaunista katseltavaa. Se ihana helpotus, kun ei kukaan ei tuominnut sitä nuorta miestä hänen valinnastaan. Aivan mahtava ratkaisu, kun tässäkin maassa ihmistä niin paljon syyllistetään ja ahdistetaan tiettyyn muottiin, on tosi vapauttavaa että kerrankin valitaan toisin. Lempeys edellä, vaikka sitä ei ehkä aina sanoiksi osatakaan pukea. Ja se mummo ❤

Istuin ihan tuolin reunalla ja annoin tarinan imun vetää mukanaan. Musiikki komppasi tosi upeasti sitä tunteiden aallokkoa, jossa kelluin ihan vapaana.

Harrastajateatteria lisää kiitos!

Ykspihlajan Työväen Näyttämö KOKKOLA

Hiljaista tietoa – tarinoita jäljistä, joita sota meihin jätti.

Ohjaus Jarkko Lahti

Käsikirjoitus Jarkko Lahti (Ville Kivimäki, Jussi Moila)