Arjen draamakohtauksia

En tiedä miksi se, että ennakkokäsitykseni saavat vahvistuksen yhä edelleen yllättää minut. Olen impron kautta ja muutenkin elämässä pyrkinyt laajentamaan näkökenttääni ja antamaan ihmisille mahdollisuuden yllättää. Vaikka etukäteen pystyn kuvittelemaan, miten tilanne tulee menemään tiettyjen ihmisten kanssa työskennellessä, annan mahdollisuuden myös muille tapahtuman kuluille. Miksi siis näissä tilanteissa niin usein se ensin kuvittelemani vaihtoehto toteutuu? Olisiko joku vaihtoehto mahdollinen?

Olen jo vuosia sitten todennut, että ryhmäkeskusteluista teknologian välityksellä ei tule minulle yleensä mitään muuta kuin pahaa mieltä. Siksi olen minimoinut osallistumiseni erinäisiin whatsapp-ryhmiin ja muuhun virtuaalissosiaaliseen toimintaan. Nyt tein poikkeuksen. Lähdin mukaan yhteiseen suunnitteluryhmään, vaikka minulla oli huono tunne asiasta. Osallistuin aktiivisesti toimintaan, vaikka koko ajan takaraivossa jyskytti aavistus siitä miten tulee käymään. Vielä näin kuukausia tapahtuneen jälkeenkin tapahtunut aiheuttaa paheksuvan tuhahduksen.

Siis, kun alusta asti minusta tuntui siltä, että eräällä on selkeä visio ja halu tehdä työ omalla tavallaan. Kuitenkin uhrasin kiireen keskellä vapaa-aikaani laatimalla vaihtoehtoisia ehdotuksia, koska oikeasti luulin, että tässä oli mahdollisuus avoimeen keskusteluun ja yhteistyöhön. Ei ollut. Kaikki kyselyt ”mitä mieltä te olette?” olivat vain teeskentelyä. Yhtäkkiä eräs toteaa tehneensä työn jo alan asiantuntijan ohjauksella ja että lopputulos on nyt tässä. Hän heittäytyi aivan täydeksi marttyyriksi luetellen, miten paljon tunteja (ihan vapaaehtoisesti) työn tekemisessä ja että siihen ei nyt sitten parane olla kenelläkään nokan koputtamista.

Mitä tähän voi sitten vastata? Kiitos kun vahvistit ennakkokäsitykseni sinusta ja tavastasi tehdä yhteistyötä? Kiitos ettet sanonut suoraan, mitä aiot tehdä ja keskustellut asiasta avoimesti, vaan tuhlasit kaikkien muidenkin aikaa. Myönnän, että provosoiduin aika pahasti, sillä olinhan juuri tuhlannut ainoat vapaailtani edistääkseni työtä, johon ei apuani millään tasolla kaivattu. Onnistuin kuitenkin hillitsemään kieleni, enkä vastannut hänen marttyyriviestiinsä mitään. Minulla ei ollut mitään hyvää sanotta. Oli vain piikikkäitä väsyneen ja turhautuneen ihmisen myrkyllisiä sanoja, valmiina sivaltamaan kohdettaan.

Pitäisi oppia tekemään yhteistyötä kaikkien kanssa, mutta miten voit tehdä yhteistyötä, jos toisen ajatus yhteistyöstä on se perinteinen: ”ei tartte auttaa, kun itse tiedän parhaiten”. Pitääkö minun oikeasti tuollaisessa tapauksessa suostua näennäiseen yhteistyöhön? Pönkittää toisen kulissia ja kehua oman elämänsä marttyyria hänen saavutuksistaan? Vahvistaa tätä kehää, jonka on nähnyt aivan liian usein toteutuvan ryhmätöissä?

Tuon kehän rikkomiseen minulla ei silloin, eikä ehkä nytkään ole rahkeita. Ehkä olisi pitänyt tuoda ajatukseni julki vaikenemisen sijaan. Kenties ilma olisi puhdistunut, jos olisin tuonut närkästykseni tiettäväksi. Tuon tapauksen jälkeen nimittäin ilmapiiri suunnitteluryhmän sisällä oli huono ja kyräilevä pitkään. Kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi mihinkään, eikä ollut innokas enää osallistumaan yhteisten asioiden edistämiseen.

Eihän näissä hommissa tyylipisteitä jaella, joten tärkeintä kai että työt tulee tehtyä..?

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑