Kulisseihin kadonnut

Ikävä myöntää, mutta tuli huomattua itsestä aika huonoja asioita erään näytelmäprojektin parissa työskennellessä. Huomasin, että vihreä taitaa sittenkin olla minun värini. Niin kammottaviin sfääreihin itseinhoinen huomionhakuinen katkeruuteni nimittäin ajoittain pääsi. Siinä missä pystyin olemaan iloinen toisten esiintymisestään saamista kehuista, huomasin kuitenkin muuttuvani hetki hetkeltä katkerammaksi. Katkerammaksi siitä, ettei edes hippusta huomiosta, kiitoksesta tai edes kritiikistä suuntautunut minuun. Oli kuin minua ei olisikaan.

Viimeiset viikot näytelmän harjoituksissakin olivat yhtä tuskaa. Esiintyessä sitä ei tuntenut, mutta kun harjoitus se oli ohi ja ohjaaja antaa palautetta kaikille muille paitsi minulle, koko elämänsä tapettiin sulautunut draamanörtti alkoi taas käpertyä itseensä. Kun ei saa mitään palautetta ei positiivista tai negatiivista, kannustavaa tai kriittistä, sitä vaan vaipuu eräänlaiseen ”nähkää minut” -moodiin. Saattaa yrittää kahta kauheammin, mutta ei oikein pysty enää mihinkään. Epävarmuus muuttuu kerta toisensa jälkeen sietämättömämmäksi. Se mikä alunperin oli hyvää hukkuu siihen epätoivoiseen tarpeeseen, että edes joku huomaisi minunkin olevan täällä. Näkymätön keskellä kirkkaita valoja. Miten sopivaa.

Eikä minua niinkään hämmästytä oma katkeruuteni ja epävarmuuteni, sillä tiedostan niiden olevan hyvin vahva osa sisäistä elämääni halusin tai en. Se mihin kiinnitin huomiota oli se ristiriita, joka tietoisella ja tiedostamattomalla tahdollani oli. Tietoisesti halusin nimenomaan nostaa kanssanäyttelijöitä ja saada heidät loistamaan. Sillä vakaasti uskon, että vain näin lavalla saadaan aikaan jotain aidosti upeaa, parhaimmillaan syntyy ”hyvän kehä”, jossa kaikki buustaavat toisiaan. Tiedostamattani tahdoin kuitenkin huutaa maailmalla, että nähkää minut, jos edes kerran näkisitte myös minut, eikä aina vain kaikkia muita. Onko siis ihme, että vain tietoisesti määrittelemäni puoli sai siivet alleen. Kaikki muut loistivat ja minä. No minä sulauduin kulisseihin, kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.

En sano etteikö kokemus olisi ollut sitä mitä halusin ja enemmänkin. Opin paljon näyttelemisestä sekä esityksen rakentamisesta. Tajusin myös sen, että vaikka sen koetan kieltää ja väittää, että en tarvitse huomiota, niin kyllä minä tarvitsen. Kaikkihan me tarvitsemme. Kenties minun olisi vain lakattava teeskentelemasta, että olisin joku poikkeus.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑