Viikonloppuna tuli käytyä teatterissa useampaan otteeseen. Jyväskylän Kaupunginteatterilla kävin jälleen kerran katsomassa Diivat ja Ansan, joista kumpaisenkin olen nähnyt jo useita kertoja syksyllä. Aloitetaan siis Diivoista. Komediallisesti esityksessä on tietysti monta herkullista kohtausta ja varsinkin Jackin (Niskanen) ja Docin (Lintukoski) edesottamuksia on ilo seurata. Koen kuitenkin, että nämä ovat ne mihin arvioinneissa yleensä keskitytään eniten ja siksi tahdon omista kokemuksistani nostaa hieman eri asioita tarkasteluun.
Diivat on komedia, jossa on selkeät helppojen naurujen elementtejä, kuten miehet mekoissa, mutta siinä on myös niin paljon enemmän. Ken Ludwigin tapa yhdistellä Shakespearea omiin käsikirjoituksiinsa viehättää minua suunnattomasti. Näyttelijä näyttelemässä näyttelijää, joka esittää Shakespearen näytelmää saa pään pyörälle jo pelkän ajatuksen tasolla. Se omistautuminen, millä Niskanen ja Leponiemi esittävät näytelmään sisältyvät Shakespeare katkelmat on aivan huikeaa seurattavaa. Hevosen selästä noustessa jalka nousee niin kuin kuuluu, eikä toinenkaan jalka unohdu jalustimelle. Vaikka miekkaa kierretään omassa rinnassa absurdiuteen asti, niin se tehdään sellaisella tarkkuudella ja vakaumuksella, että katsojan henki salpautuu hetkeksi. Minua ei myöskään lakkaa hymyilyttämästä se, miten Leponiemen esittämä näyttelijä roolihahmonsa ylidramaattisen kuolinkohtauksen jälkeen vain pomppaa pystyyn ja jatkaa esitystä aiempaa suuremmalla paatoksella.
Huomaan hymyileväni todella paljon, kun Meg (Andersson) ensimmäisen kerran kohtaa omiin vaatteisiinsa pukeutuneen Leon. Se on kaikkinensa aivan hurmaava kohtaus. Meg ja Leo sanovat kohtauksessa niin paljon sanattomasti, että käytännössä tulee seurattua enemmän heidän välistään sanatonta viestintää kuin varsinaisia vuorosanoja. Meg ehkä tuossa kohtauksessa viehättää minua minua paljon myös siksi, että hänen reaktioihinsa on niin helppo samaistua. Mitäpä sitä itse tekisi kohdatessaan idolinsa? Itse en saisi edes noin monta järkevää sanaa suustani. Kokeiltu on. Leossa ja tavassa, jolla hän katsoo Megia, taas on sellaista upeaa rakastuneen ihmisen herkkyyttä ja lempeyttä, että eihän sitä voi muuta kuin hurmaantuneena seurata.
Ehkä sellainen pieni aiheen ohi menevä ihmetyksen aihe minulle edelleen on jäänyt, että mistä ne poikien kukkamekot oikein ovat peräisin? Köyhät näyttelijäparat kun heti näytelmän alussa huomauttavat heillä olevan vain seitsemän pukua ja nekin kaikki eri näytelmistä. Oletan toki, että Leo siinä viittaa miesten, ei naisten, pukuihin, joita heillä on mukanaan. Sillä ainakin Jack voimakkaasti ilmoittaa ettei harrasta ”lajia” eli naiseksi pukeutumista. Siinäkin Tapauksessa kaksi miehille sopivaa kukkamekkoa on kuitenkin kiertäville Shakespeare-näyttelijöille melko mielenkiintoinen valinta. *
Ansan osalta olin erittäin iloinen, että menin viikonloppuna katsomaan esitystä. Harkitsin kyllä erästä toista esitystä, mutta lopulta päädyin jälleen Ansan pariin. Viikonloppuna tarjoutui nimittäin mahdollisuus nähdä hyvin poikkeuksellinen esitys. Yksi Ansan tarinan kannalta keskeinen monirooli (Mauri/norjalainen sijoittaja) oli nimittäin jouduttu korvaamaan toisella näyttelijällä (Pentikäinen). Ihan ensi alkuun sanottakoon, että hän tuosta haastavasta roolikattauksesta selvisi. Sen verran mitä ensimmäistä kertaa Ansan nähneiden kommentteja kuuntelin, eivät he voineet uskoa ettei näyttelijä ollut aiemmin esittänyt tuota roolia. Niin uskottavaa oli tekeminen. Enkä usko, että kukaan muu huomasi sellaisia pieniä juttuja, kuin kehitysjohtajan hienovaraista vihjausta herra pääomasijoittajalle, että nyt sopisi heittää ilmoille pari sanaa kiinaa.
Toki kun itse on nähnyt esityksen jo useita kertoja ja käytännössä osaa käsikirjoituksen ulkoa, niin sitä katsoo hieman eri silmin. Tahtomattaankin sitä tulee tehtyä vertailua, kun on niin selkeästi muistissa se, miten Innilä esimerkiksi Mauria esittää. Olennaistahan toisen näyttelijän korvatessa lienee se, että ei lähde esittämään imitaatiota hänen tavastaan esittää kyseinen rooli. Sellainen on yleensä melko vaivaannuttavaa seurattavaa. Tärkeintä, että menee lavalle omana itsenään. Mahdollisimman hyvin olisi tietysti tarkoitus pysyä käsikirjoituksessa ja asemointien yms. suhteen noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa. Tällaisessa suuressa musikaalissa, jossa lavalla on valtaosassa kohtauksista useita näyttelijöitä, kavereilta kuitenkin saa tukea, eivätkä pienet unohdukset maata kaada. Kaikki ymmärtävät tilanteen ja ovat valmiita auttamaan, mikä on myös katsojan kannalta hienoa seurattavaa.
Kenties itselleni tässä se ainoa varsinainen ongelma oli nähdä todella nuori näyttelijä vanhan miehen roolissa. Joitain ulkoisia piirteitä oli todella hyvin kohdillaan, mutta noin rollaattorilla liikkuvaksi vanhukseksi Maurilla oli varsin hyvä liikkuvuus ja letkeä askel. Ulkoisista vanhuuden piirteistä esimerkiksi jalkojen nivelten liikkuvuus on hankala toteuttaa uskottavasti, jos ei ole tarkemmin perehtynyt iän tuomiin kulumiin ja rajoitteisiin. Jalka nousee liian reippaasti ja sellaisiin asentoihin, jotka eivät todennäköisesti rollaarin tukea kaipaavan kulkijan askeelesta enää löydy.
Eivät tuollaiset asiat minua mitenkään haitanneet, vaikka mielenkiinnolla Maurin fyysistä toteutusta myös seurasin. Eihän tällaisessa tilanteessa voi olettaa, että pienenpienet fyysiset yksityiskohdat olisivat täysin hioutuneita. Varsin mallikas vanhus sieltä kuitenkin löytyi ja mainiota lämpöä oli nähtävillä Maurin ja Kaarinan välillä. Kaiken kaikkiaan eri elementit olivat hyvin kohdillaan ja varsinkin laulu ja tanssiosuuksissa meno oli erittäin toimivaa. Niissähän vanhat hahmot nimenomaan nuortuvat ja silloin nuori näyttelijä oli enemmän kuin paikallaan muiden ”rippikoululaisten” keskellä.
Kiinnostavaa oli myös seurata sitä, miten kyseisen näyttelijän siirtyminen alkuperäisestä roolistaan toiseen rooliin vaikutti esityksen tasapainoon. Korvaajahan oli tässä tapauksessa siis löydetty ensemble näyttelijöiden joukosta ja näin ollen sinne puolen jäi siis korvauksen myötä aukko. Tämä oli kuitenkin hyvin huomioitu ja joitain niitä tehtäviä, joita tuolla hahmolla oli ollut esim. tehtaan koulutustilaisuuksissa oli siirretty toisille hahmoille. Ilahduin erityisesti Einon (Halkola) kaihoisasta ilmeestä ja herkästä tanssahtelusta kukkansa kanssa, kun suunniteltua tanssiparia ei ollut tässä esityksessä tarjolla.
Jälleen kerran tuli huomattua, että teatteriin kannattaa aina mennä. Enkä taida olla ihan yksin näkemykseni kanssa. Yle nimittäin toteutti äskettäin eri kulttuurimuotoihin liittyvän kyselyn, jonka tuloksista näkyy, että teatteri on erityisen rakas taidemuoto suomalaisille.
P.S Odottelen tässä muuten jo malttamattomana tällä viikolla Kaupunginteatterissa aloittavien näytelmien Papin perhe ja Kauas pilvet karkaavat ensi-iltoja. Näistä ehkä hieman enemmän kiinnostaa Papin perhe, sillä kuten kenites Nummibodarien reilusta kymmenestä vierailukerrasta voi päätellä, klassikkoteosten tavanomaisesta poikkeavat sovitukset kiinnostavat kovasti. Ennakkotietojen pohjalta vaikuttaa erittäin lupaavalta. Olin iloinen kuullessani, että alkuperäisen tarinan hieman epäuskottavana pitämääni sovinnollista loppua on muokattu tähän versioon.
*Muissa näkemissäni Diivat-produktioissa päähenkilöillä on ollut käytössään mm. Cleopatran ja Titanian asut, jotka käsikirjoituksessa taidetaan erikseen mainita. Vastausta en tähän kukkamekkokysymykseen välttämättä kaipaa, eikä se ole esityksen kannalta oleellinen. Taiteellinen vapaus tekijöille suotakoon puvustuksen suhteen. Olen mielessäni pyöritellyt asian niin, että kenties pojat joutessaan muokkasivat mukanaan olleiden pukujen vuorikankaasta itselleen kukkamekot. Täytyyhän heillä kuitenkin olla kyky muokata ja korjata omia esiintymisasujaan, sillä selkeästi heillä ei ole varaa kenellekään muulle tuosta työstä maksaa.
Draamanörtti 