Sanon tämän nyt heti alta pois, kun olen tätä mieltä ja tulen todennäköisesti aina olemaan tätä mieltä. Mikään näytelmä, jossa soi Lauri Tähkä tai jossa käytetään valomiekkoja, ei voi olla mitään muuta kuin loistava. Piste. Huutomerkki ja aamen. Ihan vain jotta tiedätte, millaisen ihmisen tekstiä olette nyt lukemassa.

Ai hitto, että tällaisina iltoina rakastan teatteria. Koko sydämestäni haluan kiittää, siitä että Jyväskylän Kaupunginteatterissa on jälleen tehty rohkeaa ja puhuttelevaa draamaa kaikkine inhimillisine ja pikkumaisine sävyineen. En edelleenkään ole huonoa Sakari Hokkasen ohjaamaa esitystä nähnyt, joten jokin hänen tavassaan tehdä asioita selkeästi toimii minulle.

Papin perhe on näytelmä, jonka alkuperäiskäsikirjoitus (imelän epäuskottavaa loppua lukuunottamatta) on mielestäni erittäin toimiva ja kiinnostava. Luin sen aikanaan suurella innolla ja taukoja pitämättä, joten sen pariin on aina ilo palata. Kun tätä vahvaa tarinaa sitten viedään modernimpaan suuntaan, niin yllättäen on saatu luotua jotain omalla tavallaan vielä hienompaa. Se ei toki tarkoita, ettenkö arvostaisi myös alkuperäiselle uskollisempaa sovitusta, mutta pakkohan se on myöntää, että nautin tästä aivan valtavasti. Alkuperäisen tekstin henki on säilytetty upeasti ja vanhaan tarinaan on saatu puhallettua uusi henki. Ihan kuten Nummibodareissa, myös Papin perheessä nautin siitä, että alkuperäistä kieltä ja dialogia on kunnioitettu.

Ehkä ainoa sellainen kohta, jossa tarina vähän jämähti oli ensimmäinen kohtaus tauon jälkeen. Asia siinäkin oli hyvää, mutta ehkä juttu vähän rönsyili turhaan. Pieni napakoittaminen ei tuossa kohtaa tekisi mielestäni ollenkaan pahaa. Näin feissareiden luvatussa kaupungissa asuessa, lähtökohta kuitenkin lämmitti suuresti mieltä. Puheenvuoro myös kuvasi Hannaa (Anne-Mari Alaspää) henkilönä hyvin. Tärkeää ja mielenkiintoista asiaa, jonka ydintä voisi tuoda vielä terävämmin esiin.

Alkuperäisen näytelmän ehdoton lempikohtaukseni eli Maijun (Piia Mannisenmäki) ja Teuvon (Sauli Suonpää) tavoitteiden välistä ristiriitaa käsittelevä kohtaus oli toteuttu upeasti. Oikein mieltä lämmittää nähdä tuo nuorten herttainen pieni kohtaaminen ja näyttelijöiden mainiot reaktiot. Puhumattakaan Teuvon taskujen rei’istä, jotka toimivat yllättävänä tehokeinona. Myös Maijun dramatisoima näytelmä sisälsi varsin herkullisia viittauksia menneeseen ja nykyisyyteen.

Esityksessä on monta vahvaa kohtausta, jotka viihdyttävät, mutta myös haastavat katsojaa. Sinänsä en halua lähteä paljastamaan liikaa, koska tämä on mielestäni sellainen teos, josta jokaisen on saatava luoda mielipiteensä itse. Puolensa voi ja saa valita. Yksinkertaisimmillaan voi valita suvivirren ja suvilaulun välillä. Voi valita papin (Hanna Liinoja) aatteineen tai hänen aatteensa kieltävän Jussin (Miikka Tuominen) välillä. Lopulta kuitenkin, kun on päädytty tarinan vääjäämättömään (ja mielestäni ainoaan loogiseen) loppuun, huomaan haluavani olla jossain tarinassa esitettyjen ääripäiden välillä. Okei hieman päädyn toki nuorison puolelle, lähinnä siksi, että heissä näen ajoittain toivoa, mutta jääköön pizza minun osaltani uhraamatta.

Sen haluan vielä sanoa, että minusta papin ja hänen puolisonsa sekä palvelijansa sukupuolen muutos alkuperäiseen verrattuna, toimi erinomaisesti. Kyllähän kyseessä on merkittävä muutos alkuperäiseen, mutta se on tehty tavalla, joka on alkuperäiselle uskollinen ja nykykontekstissa uskottava.Naispappeus tietysti on yhä paljon keskustelua herättävä aihe ja tavallaan tässä sovituksessa voi konkreettisesti Minna Canthin näytelmässä nostetun naisasian voi havaita edenneen viimeisen reilun sadan vuoden aikana. Nainen pappina olisi siihen aikaa ollut täysin mahdoton ajatus.

Papin ankaruus vanhempana sekä ideologinen jyrkkyys sen sijaan eivät ole sukupuoleen sidottuja piirteitä, vaan yksilön ominaisuuksia. Niinpä en näe siinä mitään ongelmaa, että nyt perheen äiti on se perheen pelottava auktoriteettihahmo. Myöskään ankaruuteen vastaaminen lempeydellä, ei ole ainoastaan naisten toimintatapa. Minusta Hannu Lintukosken esittämä isä oli aivan ihana. Voin myöntää, että kyllä se lämpö ja herkkyys, jolla hän roolinsa esittää sulattaa sydämeni.

Kaiken kaikkiaan upeaa työtä. Bravo.

Papin perhe

Teksti Minna Canth – Sakari Hokkanen
Ohjaus Sakari Hokkanen (vier.)
Lavastussuunnittelu Outi Herrainsilta (vier.)
Pukusuunnittelu Tuovi Räisänen
Valosuunnittelu Asko Konttinen
Ääni- ja videosuunnittelu Ari Lampinen

Rooleissa
Hanna Liinoja, Hannu Lintukoski, Miikka Tuominen, Anne-Mari Alaspää, Piia Mannisenmäki, Sauli Suonpää ja Jorma Böök

P.S Kuitenkin lienee syytä sanoa muutama varoituksen sana kanssa teatterin kävijöille. Mikäli suosit kepeitä näytelmiä, tahdot saada hyvää mieltä ja energiaa teatterista, niin Papin perhe ei välttämättä ole sinun näytelmäsi. Tarinassa on huumoriakin, mutta se ei ole hyvänmielen teatteria. Se on haastavaa ja tehokasta teatteria, mutta se ei tarjoa lohtua, vaan näyttää perhettä repivän ristiriidan kaikessa raadollisuudessaan. Varsinkin toinen puoliaika tarjoaa monta sellaista hetkeä, jotka saattavat järkyttää. Joskus se järkytys on kuitenkin ihan tarpeen, sillä se tekee kipeistä asioista näkyviä. Mikäli siis haluat ajattelemisen aihetta, niin tämä on teatteria, jota sinun ei kannata jättää näkemättä.

P.P.S Ja koska olen Ansa-musikaalin nähnyt aiiiivan liian monta kertaa, niin pakkohan tämä on vielä sanoa. Naurahdin turhan äänekkäästi sille, kun Teuvo Rastas puhui Maijulle muutoksesta. Silloin nimittäin hetken ajan silmieni eteen piirtyi toveri Rastaan ja yrityskonsultti Rannon valovoimainen ja epäpyhä yhteenliittymä. Mies joka kertoo keinot muutoksen halun löytämiseen tukka tiukasti silmillä. Kiitos tästä ja nyt hyvää yötä.