Teatteri tarjoaa hyvin monipuolisesti erilaisia elämyksiä. On kepeitä esityksiä, joissa huolet ja murheet unohtuvat naurun voimalla. On vakavampia teoksia, joissa kyyneleet virtaavat ja esityksen jälkeen olo on hyvällä tavalla tyhjä. On esityksiä, joiden jälkeen tulee mietittyä, että mitä ihmettä minä juuri näin. Sekä niitä esityksiä joiden jälkeen huomaa arvioivansa omaa elämäänsä ja maailmaa ihan eri tavalla, kuin aiemmin. Joskus yksi esitys saattaa olla tätä kaikkea ja vielä paljon enemmänkin. Siksi suhtaudun melkoisella varauksella esityksiin lyötyihin komedia / draama -leimoihin, sillä harva toimiva esitys on pelkkää draamaa tai komediaa alusta loppuun saakka.

 

Esimerkkinä tästä voisin mainita Nummibodarit, joka ennakkomäärittelyjen mukaan oli (kreisi)komedia, mutta se ei ollut pelkästään sitä. Minulle tuosta esityksestä, jäi päällimmäisenä mieleen inhimillinen draama. Siinä hetkessä, kun Kreeta laulaa ”Eskon biisiä” sulhaselleen, oli jotain äärettömän koskettavaa. Unohduinkin siinä kohtaa yleensä seuraamaan Eskon reaktioita. Se tuska, suru ja pettymys, joka Eskosta näkyi, sai minutkin vuodattamaan kyyneleitä Eskon sydämen puolesta. Ei sitä toki käy kiistäminen, etteikö Nummibodarit olisi ollut komediaa ja erittäin hupsua sellaista, mutta se oli myös paljon muutakin.

 

Se oli esitys, joka pysyi kerrasta toiseen elävänä, sillä mm. Mikko Vilkastuksen tarinoinnit muuttuivat arkimaailman tapahtumien mukaan. Minusta oli myös mielenkiintoista seurata, miten yhden näyttelijän (Leponiemi – Tuominen) vaihtuminen kevään ja syksyn välillä  vaikutti kokonaisuuteen. Kumpikin näyttelijöistä teki kaikista esityksen aikana esittämistään rooleista oman näköisiään, mikä oli hienoa seurattavaa. Siinä konkreettisesti näki sen, miten eri tavalla samat hahmot voidaan tulkita ja silti ne ovat toimivia ja uskottavia henkilöitä.

 

Samaa vertailua tuli tehtyä myös viime esityskauden Jekyll & Hyde -musikaalissa, jossa Halkolan ja Leponiemen vuorottelu pääroolissa tarjosi mielenkiintoista näkökulmaa siihen, miten eri tavoin sama henkilö voidaan luoda lavalle. Siinä vaiheessa, kun olin nähnyt musikaalin useita kertoja, niin ihmiset joiden kanssa esityksestä keskustelin pyysivät kertomaan kumman versio oli mielestäni parempi. En erityisemmin pidä tällaisiin kysymyksiin vastaamisesta. Mielestäni kysymys on lähtökohtaisesti väärä, koska en minä katsojana tee vertailua siitä, kumpi on parempi. Miten edes määritellään parempi, kun kyseessä on kaksi eri näyttelijää ja tulkintaa samasta henkilöstä? Onko parempi se, jonka tekemät valinnat ja tapa näytellä miellyttävät minua enemmän vai kenties se, joka on teknisesti taitavampi? Siksi päädyin yleensä vastaamaan tähän kysymykseen kertomalla mistä erityisesti pidin kummankin versiossa. Vastapuolelta yleensä tuli ihan selkeä näkemys siitä, kumman versiosta he pitivät enemmän, siksi kai he asiaa kysyivätkin.

 

Tässä lienee pohjalla se perinteinen ongelma, että kiinnytään liikaa johonkin yhteen ”oikeaan” tapaan toteuttaa tietty hahmo tai näytelmä. Se on yksi syy miksi on välillä vaikea mennä katsomaan samaa näytelmää johonkin toiseen teatteriin. Sitä tulee kuitenkin verrattua siihen versioon, jonka näki ensin. Sama koskee myös näytelmätekstin lukemista ennen esitystä tai saman tarinan filmiversion näkemistä. Aina kun on, todellinen tai kuvitteellinen, malli mihin verrata, niin kyllä sitä vertailua tulee väkisinkin tehtyä. Tietoisesti pyrin kuitenkin jättämään turhan lokeroinnin ja vertailun pois. Kunhan se mitä lavalle on luotu, on siinä todellisuudessaan perusteltua, se riittää minulle.