Seminaarin sunnuntaipäivälle olikin sitten tarjolla lähinnä pitkiä, neljän tunnin, työpajoja. Aamulla sai valita yhden kolmesta ja se oli periaattessa sitten sen päivän ohjelma itse kullekin. Toki mahdollisuus vaihtaa lounaalta toiseen työpajaan tarjottiin, jos näin tahtoi tehdä. Näin myös jonkun verran tehtiinkin. Pääosin siitä aamulla tekemästään valinnasta kannatti pitää mieltä, koska 2/3 työpajoista oli rakennettu sillä ajatuksella, että ne jatkuvat samalla porukalla aamusta päivän loppuun.

Esimerkiksi kameranäyttelemisen työpajassa lounaalta työpajaan mukaan liittyminen tarkoitti lähinnä kuunteluoppilaan roolia, koska harjoiteltava materiaali oli käsitelty jo ennen lounastaukoa. Lounaan jälkeen jäljellä oli lähinnä kohtausten kuvaus ja videoiden katselu.

Sinänsä itse olin siis ihan tyytyväinen valitsemaani työpajaan. Kameranäytteleminen oli juuri se, mikä oli mulle olennaista harjoiteltavaa tällä hetkellä.

Taustoja ja kevyttä ohjausta

Työpajan alkupuoliskolla käytiin läpi ohjaajan aiempia töitä ja osallistujien mahdollisia aiempia kokemuksia kameran edessä näyttelemisestä. Suurimmalta osalta, itseltänikin, jotain kokemusta löytyi.

Itsehän olen psykologian laitoksen videoiduissa asiakassimulaatioissa vuosia näytelleenä istunut aika montakin tuntia roolissa kameran edessä. Mutta en ole varsinaisesti ollut siinä tarkkailun alla. Olen ollut harjoitusasiakas ja ne nauhoitteet ovat olleet opiskelijoiden oman työskentelyn reflektoinnin tueksi tarkoitettuja. Eli kukaan ei ohjaa kuvausta tai halua toista ottoa, vaan olen improvisoinut hahmossa kameroiden kuvatessa.

Tässäkin työpajassa se ohjattavana olemisen kokemus jäi harmittavasti saamatta, kun vain muutama pari ehti saada ohjausta siihen kohtaukseen, jonka kaikki parit esittivät nauhalle. Ei ollut edes arkailusta kiinni, toiset vain olivat nopeampia ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi, kun harjoitteluvuoroja jaettiin. Se olis ollut kiva lisä, mutta kyllä se kohtaus toki sujui – kuten sujui – niiden askelmerkkien pohjalta, mitä oli nähnyt muiden parien saavan kohtauksen toteuttamiseen. Samat toiminnot ja asiat oli tarkoitus tapahtua jokaisen parin kohtauksessa.

Taustaksi näyttelijäntyölliseen puoleen tarkastelimme Anthony Hopkinsin näyttelemisestä tehtyä analyysia. Siinähän ydin on se, että näyttelijä tuntee tekstinsä niin hyvin, että sitten hän voi vaan asettua hahmoonsa ja reagoida siihen, mitä toinen sanoo tai tekee. Hopkinsin näyttelemisessä tapahtuu paljon asioita, mutta ne ovat suurelta osin hyvin pieniä, mikä tekee siitä sekä uskottavaa että kameralle sopivaa näyttelemistä.

Siitä puhuttiinkin työpajan alussa paljon, että näyttämöllä näyttelemisen pitää olla isoa ja äänen kuuluvaa. Sen sijaan kameranäyttelemisessä tehdään mahdollisimman vähän ja pienesti. Pääsääntö tässä Johannes Myllymäen (Olohuonetuotanto) ohjaamassa työpajassa, ja yleisemminkin kameranäyttelemisessä, kuului: ”Älä tee mitään [ylimääräistä]”. Käytännössä monesti riittää, että tunne näkyy silmistä.

Vähemmän on aidosti enemmän, mutta se ei silti tarkoita, että tarvitsisi jähmettyä liikkumattomaksi tai lausua vuorosanoja robotin lailla – jollei se ole valittu tyylilaji. Se vaan tarkoittaa sitä, että kaikki turha riisutaan pois ja annetaan olennaisen tulla läpi. Tai niin minä sen ymmärsin.

Pikatreeniä tekstien kanssa

Neljä tuntiahan on melkoisen lyhyt aika tällaiselle työpajalle. Vaikka esittämämme kohtaus sisälsi vain yhden A4:n dialogia, meni sen kuvaamiseen ja esitysvalmiiksi lataamiseen silti reilusti aikaa. Näin ollen valmistautumisaika ja varsinaisen tekstin työstäminen parin kanssa tapahtui melko tiiviillä tahdilla.

Sinänsä itsellä oli kiitollisempi rooli, kun ei tarvinnut muistaa niin monta asemointiin ja tekemiseen liittyvää ohjetta, kuin parini tarvitsi – ja oli lyhempiä repliikkejäkin. Esitin siis kohtauksen yläkouluikäistä lasta ja toinen esitti hahmoni vanhempaa. Sama kohtaus siis toistui joka parilla.

Lapsen rooli oli kiinnitetty pöytään, jonka ääressä hän istui lukemassa kirjaa / tekemässä läksyjä, kun vanhempi koputtaa ovelle ja aloittaa kohtauksen ovelta. Harjoitteluvaiheessa ei hirveästi päästy siis asemointeja edes miettimään, vaan sitä opeteltiin katsomalla, kun ohjattavaksi ehtineet kolme paria kävivät kohtausta läpi ohjaajan kanssa. Siitä sitten yritti omaksua niin monta ohjetta, kuin suinkin kykeni.

Itseäni omassa valmistautumisessani jäi kiinnostamaan se, kun ennen lounasta käytiin puhuen parin kanssa läpi se kohtaus ja siinä vaikuttavat tunnetilat sekä hahmojen mahdolliset motiivit eri repliikeille. Repliikit, kun kätkivät taakseen enemmän, kuin paljastivat ja niitä saattoi tulkita monella tapaa. Niin niissä ekoissa treeneissä mulla oli ihan ok ja normaali fiilis hahmoa tehdessä. Mutta, kun palattiin lounaalta ja käytiin kohtaus läpi uudelleen tunnelma kohtauksessa oli täysin eri. Tauot olivat pidentyneet repliikkien välillä ja se tuotti mulle hahmossani itkuun purskahmaisillaan olevan fiiliksen.

Kuvauksia

Meidän versiomme siitä samasta kohtauksesta kuvattiin ryhmän toiseksi viimeisenä. Vuorot menivät vapaaehtoisuuden ja nopeuden mukaan, mutta kyllä sen olin päättänyt varmistaa, ettei nyt ihan viimeiseksi jäädä. Ihan jo ajankäytöllisesti ajattelin, että olisi kiva ehtiä saada jotain palautetta, eikä joutua hoputetuksi ulos, jos ei ihan aikataulun mukaisesti ehdikään katsoa kaikkien kohtauksia.

Ensin kuvattiin yksi versio, jossa ohjaajamme kuvasi isän reaktiot ja saapumisen tilaan. Toisessa versiossa sitten kamera keskittyi lapsen reaktioihin ja oli aika lähellä omaa naamaa koko kohtauksen ajan. Yllättävän vähän koko kameraa kuitenkaan edes huomasi. Tai itse en ainakaan sitä sen kummemmin tiedostanut, kuin että tiesin sen olevan olemassa. Oletin kuvaajan itse huolehtivan siitä, että kuvakulmat ovat sopivat, joten en mitenkään erikseen näytellyt kameralle tai tehnyt erityisempiä tekoja.

Ainoa, mitä tietoisesti siinä hahmossa ollessa ajattelin oli se, että en tee hirveän isoja tai nopeita liikkeitä. Enkä siis kääntele päätä hirveästi tai ilmeile ylimääräisiä – näitä kun kumpaakin saatan ihmisenä huomaamattani tehdä paljonkin. Pyrin siis rauhoittamaan ja jättämään kaiken turhan touhuamisen pois.

Ainoa selvä jännitteisyyden merkki, minkä huomasin tuntui käsissäni, jotka eivät merkittävästi tai usein kuvassa näkyneet. Kädet – sormet ja kämmenien alue – ovat ne, mitä jännitän helposti silloin, kun ollaan kohotetussa tilassa. Mulla pakkautuu kaikki jännitysenergia käsiin ja se kyllä tuntuu, mutta en siinä nopeassa tilanteessa lähtenyt niiden jännitteitä purkamaan. Ne saivat olla niin jännittyneet, kuin olivat.

Itse kohtauksessa oli muutenkin aika jännä tunnelataus. Harjoitusversioista lounaan jälkeinen oli ennakoinut sitä tunnelmaa, joka kohtauksessa olisi. Se oli todella jännitteinen ja hidasrytminen kohtaus, jossa mulla oli koko ajan semmonen fiilis, että kohta purskahdan itkuun. Eli pidättelin itkua. Joku siinä, mitä siinä kohtauksessa tapahtui hahmojen välillä, tuotti sen tunteen. En yrittänyt sellaista tietoisesti esittää, eikä se ollut tunne, jonka olin ekalla lukukerralla poiminut. Se vaan kehittyi siihen luonnostaan sen vuorovaikutuksen myötä.

Yleisesti huomasin myös sen, että oma kapasiteetti reagoida ja improvisoidakin on nykyään hyvällä tasolla. Se mahdollistaa sen, että pystyy tarvittaessa soveltamaan. Ei ole pakko jumiutua oikeaan repliikkiin, vaan pystyy reagoimaan siihen, mitä toinen oikeasti sanoi.

Tämä oli parin repliikin kohdalla olennaista, kun sanat vähän elivät harjoitusten ja kuvausten aikana.

Siinä mielessä koen siis onnistuneeni hyvin, että aidosti reagoin siihen, mitä kohtauksessa tapahtui, enkä jumiutunut johonkin valmiiseen ajatukseen.

Videoiden katselu

Itsensä katsominen videoltahan on aina vähän kummallista tai kuumottavaa. Sitä katsoo itseään eri tavalla, kuin ketään muuta katsoisi. Mua kuitenkin siinä helpotti se, että olimme katsoneet jo useamman parin version siitä samasta kohtauksesta ja ensimmäisessä versiossa meidän kohtauksestamme, olin läsnä vain äänenä.

Lopulta se oman kohtauksen, ja etenkin läheltä kuvattujen kasvojen, katselu oli melko helppoa. Sitä katsoi melkein samalla tavalla, kuin muidenkin kohtauksia. Jonkun verran oli itsekriittisyyttä katseessa, mutta pääosin sitä katsoi vaan käsikirjoituksen ja reagoinnin kannalta.

Työpajan aika alkoi olla lopussa siinä kohtaa, kun palautetta sain omasta suorituksestani, joten en siihen ehtinyt paljoakaan syventyä. Oli mentävä nopeasti viimeisen parin videoihin, jotta niistäkin ehdittäisiin vielä keskustella. Tämähän se monesti on, että varsinkin lyhyissä työpajoissa lopussa tulee kiire. Siksi en halunnutkaan olla viimeisenä kuvattavana, koska halusin kuitenkin saada kokemuksen palautteen saamisesta ja ryhmänreflektiosta kameranäyttelemiseeni liittyen.

Hyvin positiivista ja vaikuttunutta palaute oli. Sitä aina ihailenkin, miten kivasti ihmiset osaavat bongata juttuja lyhyistäkin kohtauksista ja nostaa ne positiivisessa valossa esiin.

Lopuksi

Kaiken kaikkiaan siis hyvin opettavainen nelituntinen kameranäyttelemisen parissa. Luonnollisesti tämä on aihe, joka varmasti hyötyisi pidemmästä kurssista. Yleensähän tämä sama sisältö onkin tarjottu viikon kurssina JKO:lla, joten ei ihme, jos tuli vähän lopussa hoppu.

Siitä työpajan jälkeen jatkettiinkin suoraan päivän ja koko seminaarin lopetukseen. Käytiin läpi yksi kierros ”hetken merkkaamista”, missä jokainen sai asennon / paikan valitsemalla kertoa oman kohokohtansa viikonlopun varrelta.

Itsehän tein perinteiset eli ajattelin ihan eri asiaa, kuin minkä sanoin. Mielessä pyöri kiitollisuus siitä lämmöstä ja yhteisöllisyydestä, jota olin kokenut ensimmäisen päivän lounaasta saakka. Mutta ääneen sanoin jotain liittyen kameranäyttelemiseen ja tunteiden välittymiseen kuvanauhalta. Eli joskus jotain jää sanomatta, jotta jokin muu saisi sanansijaa.

Tämä viikonloppu oli kaiken kaikkiaan todella miellyttävä ja opettavainen kokemus. Jatkoa odotellessa.