Seminaarin ensimmäisen työpajan sai valita kolmesta vaihtoehdosta: näyttelijän- ja ohjaajantyö, musiikki-ilmaisu ja naamioteatteri. Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että valitsin näistä naamioteatterin. Ei varsinkaan, jos luki tämän tekstin otsikon (heh heh).

Mutta siis yleisesti ottaen, jos naamioteatteria on tarjolla, niin kyllä sen yleensä valitsen. Näin siis tapahtui nytkin.

Luonnenaamioita

Tässä työpajassa käytettiin myös Suvi Salomaan vetämistä työpajoista tuttuja luonnenaamioita. Nyt sitten Taru Eskonen-Myllylän ohjauksessa niihin tutustuttiin ehkä vähän eri tavalla. Tai tavallaan samalla, mutta vielä vahvemmin yksilöimprovisaation keinoin. Tarkoittaen siis sitä, että jokainen sai itse etsiä ja löytää kunkin naamion kehollisuuden ja tavan liikkua.

Työpajan alussa tutustuttiin lyhyesti eri naamioihin, joita oli työpajassa käytössä 8. Jokainen sai valita joko yksin tai parin / ryhmän kanssa yhden naamioista, joista laati lyhyen esittelyn. Keksi hahmolle nimen, määritteli iän, keksi jonkun pienen faktan hänestä ja vähän kuvaili sitä, millainen tyyppi kyseessä on.

Yksi naamioista jäi esittelyä vaille ja itsekin harkitsin sitä, että ottaisin parin kanssa saman naamion, mutta lopulta otin yksin oman naamion. Valitsin tahallaan sen naamion, jonka ilme oli vaikein intuitiolla tulkita. Kun siinä sitten muutaman muun yksittäisen naamion valinneen osallistujan kanssa mietittiin eri naamioiden tarinaa, niin huomasin unohtaneeni keksiä mitään omasta naamiostani.

Huomasin unohtuneeni kuuntelemaan, kun muut kertoivat naamioistaan ja auttamaan heitä, enkä tajunnut, että kello tikittää ja omakin esittely pitäisi laatia.

Niinpä siinä sitten puolipaniikissa, kun käytiin sitä naamioiden esittelykierrosta, keksin äkkiä millainen tyyppi kyseessä olisi. Ehkä se oli ihan osuva kuvaus, mutta huomasin, että hyvin vahvoilla stereotypioilla mentiin, kun nopeasti yrittää vain keksiä jotain. Siitä vähän jännällä ilmeellä varustetusta naamiosta tuli sitten keski-iän kriisin ruumiillistuma, jonka motto oli: ”Elämää on exän jälkeenkin”.

Olkoon tämä nyt sitten huojentava tai varoittava esimerkki siitä, mitä syntyy, kun ei ehdi yhtään miettiä tai sensuroida ideoitaan. Jotain syntyy aina, kun vaan antaa ideoille tilaa. Mutta ehkä ei-stereotyyppisin valinta vaatisi vähän tietoisemman pohdinnan.

Siinä mielessä, kun nämä kyseenomaiset naamiot olivat itselle jo osin tuttuja aiemmista työpajoista, joita olen käynyt, niin oli kiinnostava kuulla uusia tulkintoja niistä tyypeistä. Aina niistä jotain semmosta tuttua ja yhteistä löytyy, mutta eri ihmiset tulkitsevat naamioiden ilmeitä ja kasvoja eri tavalla.

Yritin myös välttää itse syöttämästä kenellekään omia muistikuvia ja oletuksia siitä, millaisia hahmoja eri naamiot edustavat. Sen verran siinä ohi mennen vinkkasin, että luonnenaamioissa on monta puolta. Vähän kulmasta riippuen ilme on erilainen. Omallakin naamiollani oli ihan selkeästi kaksi eri puolta. Toinen suupieli oli alempana ja toinen kulmakarva kohotettu. Eli riippuen siitä näetkö naamion kokonaan vai vain jomman kumman puolen, niin tulkinta ilmeestä vaihtuu.

Se on tietysti näiden rikkaus, että pysyväilmeinen naamio voi lavalla ”muuttaa ilmettään”.

Toki yksi naamioista, kuten tunnistettiinkin on ilmeentään neutraalimpi ja symmetrisempi. Se onkin sellainen naamio, joka on tietyllä tapaa päähenkilön naamio, kun taas moni muu voimakasilmeisempi on ihan selvästi sivuhahmon naamio.

Improa ryhmässä

Tällä kertaa tehtiin pelko vapaamuotoisia tutustumisia eri naamioihin. Ei siis ollut pakko käyttää sitä naamiota, jonka oli alussa valinnut, vaan sai valita kaikista käytössä olleista naamioista kuhunkin harjoitukseen mieleisensä naamion. Joka kerta naamio pyyhittiin harjoituksen jälkeen puhtaaksi seuraavaa käyttäjää varten.

Aluksi tehtiin puolikkaissa ryhmissä (5-6 henkeä) lopun ryhmän edessä kohtaamisia naamiot päässä. Ei ollut siis sen kummempaa tavoitetta, kunhan vaan haettiin sitä naamion kehoa ja totuteltiin naamio päässä liikkumiseen ryhmän keskellä.

Ensimmäinen naamio, jonka valitsin oli vähän löysä ja liian iso omille kasvoille. Toisaalta se mahdollisti sitten melko vaivattoman hengittämisen, koska naamio ei tullut kovin tiukasti kasvoihin kiinni. Myöhemmin sitten kokeilin vähän omille kasvoille napakammin istuvaa naamiota ja siinä hengittäminen olikin sitten haastavampaa. Samoin silmät asettuivat vähän eri tavalla, joten katsekenttä oli kapeampi.

Eka harjoite oli sekä tekijänä että katsojana kiva, koska näki ja koki tosi selvästi, miten naamio vie. Hekin, jotka sanoivat, ettei ollut oikein selvää, miten valitsemansa naamio liikkuisi, asettuivat yllättävän vaivattomasti sellaiseen kehoon, joka sille hahmolle sopi. Eli kyllä se sieltä yllättävän helposti löytyy, vaikka sitä ei tietoisesti osaisi purkaa tai selittää.

Toki siitä liikekieltä ja kehoa voidaan sitten tietoisemmin työstää jokaiselle hahmolle, kuten aiemmissa työpajoissa on tehty, mutta kyllä ihan puhtaan improvisaationkin keinoin sieltä löytyy niitä elementtejä, mitkä tietylle hahmolle ovat tyypillisiä. Kyllä ne ilmeet kertoo tarinaa, joten luottaa vaan siihen, että alitajuisesti ainakin tietää, miten se tyyppi voisi liikkua.

Puistonpenkki

Työpajassa ehdittiin lopuksi tehdä klassikkotekniikka puistonpenkki. Toki nyt lavalla oli aika selkeästi erilliset tuolit, koska niissä oli sellaiset käsinojat, ettei niistä yhtenäistä puistonpenkkiä saanut millään. Se tuolien erillisyys myös näkyi välillä liikkumisessa. Toisin, kuin puistonpenkillä istuessa, niin tuolilla istuen voi kääntää tuolia (pelkän kehon sijaan) pariaan kohti. Eli se vaikuttaa vähän mahdollisuuksiin ja toimintaan lavalla, millaiset istuimet on käytössä.

Valitsin omaan kohtaamiseeni yhden naamion, joka on aiemmissa työpajoissa kehonkieleltään kiinnostanut mua. Pääosin pyrin tällä kertaa valitsemaan positiivisia tai ilmaisultaan avoimia hahmoja. Välttelin tietoisesti epävarmempia ja ujompia hahmoja, koska mulla oli sellainen fiilis, että kehollinen avoimuus lisäisi omaa hyvinvointia.

Tämä semmonen juttu, mitä olen monesti joutunut miettimään, koska oma fiilis vaikuttaa hyvin paljon siihen, mitä ja miten isosti voin esittää. Nyt olin hyvillä mielin ja hyvissä voimin mm. mukavien lounaskohtaamisten vuoksi ja siksi ajattelin, että nyt on hyvä hetki tehdä isosti. Ihan vaan, koska oma sisäinen energiataso on korkealla eli itseään isommin tekeminen ei kuluta voimavaroja samalla tapaa, kuin surumielisempinä ja väsyneempinä päivinä.

Niinpä valitsin viimeiseen kohtaamiseen monessa työpajassa sekä ilkuriseksi että hieman uhkaavaksi määritellyn naamion. Semmonen isopersoonainen jekkuilija. Kun sen naamion kasvoilleni asettelin, niin se oli ihan välitön kehollinen muutos. Jalkojen asento leveni ja lapaluiden väliin tulee tilaa. Sisäinen bodari tai portsari aktivoitui.

Kohtaaminen toisen hyvin erilaisen naamion kanssa penkille asettuneen tyypin kanssa sujui ihan hyvin. Katseen osalta oli myös selvää, että tämähän on semmonen hahmo, joka katsoo, häntä ei katseella määritetä. Näin ollen huomasin tuijottavani aina kaikessa rauhassa siihen saakka, kun toinen kääntää katseen pois.

Tehtävänähän siis tosiaan oli katsoa pariaan viidesti puistonpenkillä ja sitten poistua. Kun sen viisi katsetta on ottanut, niin ihan sama, onko toinenkin katsoa viidesti, niin sä poistut siitä. Olettaen, että muistit laskea viiteen. En ole ihan varma muistinko itse.

Lyhyitä kohtaamisia siis oli tarkoitus tehdä.

Nehän oli siis katsojan kannalta tosi herkullisia. Siellä oli sekä humoristisia että tosi koskettavia kohtaamisia. Monet kohtaukset olivat molempia.

Erityisen koskettava oli kohtaus, jossa oli yksi hyväntuulinen ja energinen hahmo, jonka parina oli hitaasti liikkuva ja surumielinen hahmo. Siinä oli heti jo rytmin ja tunteen tasolla todella kiinnostava kontrasti hahmojen välillä. Ihanaa oli myös se pysyvyys hitaudessa, joka jatkui lavan taakse asti. Lopulta jo lavalta poistunut, energisempi, hahmo palasi auttamaan toisen pois lavalta.

Ylipäätään mulle jäikin tästä päivän ensimmäisestä työpajasta tosi lämmin ja yhteisöllinen tunnelma. Aivan ihana parituntinen naamioiden parissa