Tämän verkkokurssin aikana joka viikko käytiin yksi valmennus- ja keskusteluhetki Zoomissa. Muun ajan sitten käytössä olivat erilaiset videoidut, äänitteiksi tallennetut tai tekstimuotoiset harjoiteohjeet, joiden avulla viikon teemaa saattoi tutkia. Ohjeet oli mielestäni kivasti annettu sopivan napakoina paketteina, joissa heräteltiin uteliaisuutta kokeilla erilaisia muutoksia (työ)arjessa.

Erityisesti mieleen on jäänyt yksi äänitteenä annettu tehtävä, jossa etukäteisohje oli laittaa oma kamera kuvaamaan ja sitten reagoida valitsemallaan tavalla nauhalla annettuihin ohjeisiin. Se oli kivan erilainen tehtävä, joka tuli vastaan kurssin loppupuolella, joten se on jäänyt mieleen kivana tapana toteuttaa ohjeistuksia.

Perusasenne kurssilla oli se, että kannattaa kokeilla itse tehdä jotain toisin ja katsoa, miten se vaikuttaa. Muuttaa jotain omassa toiminnassa ja seurata muuttuuko toisen vastaus tai reaktio, jos ei itse menekään sillä totutulla tavalla.

Hyvää tarkoitin, mutta toinen suuttu

Ainahan konfliktiin astikaan päätyvissä tilanteissa ei ole välttämättä kyse siitä, että kenelläkään olis tahallista aikomusta ärsyttää tai olla ilkeä. Toki sitäkin on, mutta usein asiat menevät solmuun, vaikka ilmaisun taustalla oli hyvä tarkoitus.

Ongelma vaan tulee siinä, kun me ei nähdä toisten tarkoituksia. Simo muistaa myös muistuttaa, että ilmaisu on lihastyötä, ilmaisuntekoja. Kukaan ei näe, mitä tarkoitit tai ajattelit, vaan me reagoidaan ilmaisuun tai sen puutteeseen.

Esimerkiksi pokkaa pitävänä kivikasvona ja monotonisella äänellä annettu positiivinen palaute: ”hyvin tehty”, ei ehkä ole kovin vakuuttava viesti. Siinä ilmaisu eli ilmeet ja äänenkäyttö vie viestinnästä tehdyn tulkinnan pakkasen puolelle.

Useinkaan me ei olle tietoisia siitä, mitä kasvomme tai kehomme ilmaisevat, vaan keskitymme sanoihin, vaikka kuuntelija kuuntelee kaikki näitä tasoja. Kuten Simokin kertoi, niin tilanteessa, jossa tulkinta sanoista ja ilmaisusta on ristiriidassa, me uskomme helposti ilmaisua ja sivuutamme sanat.

Kun palaute ei mene perille

Aina se ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Huomasin sen kurssin viimeisessä Zoom-tapaamisessa, kun Simon ohjeiden mukaan mietittiin kurssia taaksepäin ja annettiin palautetta myös muille kurssilaisille. Erityisesti puhe oli positiivisesta palautteesta. Mikä erityisesti oli ollut hyvää jonkun toiminnassa.

Siinä kävi sitten sillä tavalla, että parikin henkilöä halus antaa minulle positiivista palautetta. Tämä siksi, kun olin aloittanut keskusteluja ja tuottanut aktiivisesti materiaalia pohdinnoistani kurssialustalle eli Howspaceen. Palaute oli vilpitöntä ja sävyltään positiivista. Se oli ilmaistu positiivisesti ja kaiken olis pitäny olla hyvin.

Ainoa vaan, että minä palautteen vastaanottajana menin ihan lukkoon. Ahdistuin niin voimakkaasti siitä odottamattomasta positiivisesta huomiosta, etten pystynyt sitä siinä hetkessä vastaanottamaan. Sen tunteeni ja ajatukseni myös yhteisessä keskustelussa avasin sitten, kun ensijärkytys vähän laantui.

Ehdin siinä kelata kaikkia näitä kiittämättömyys-ajatuksia, joita liittyy siihen, kun ei osaa ottaa vilpitöntä kehua ja ilahtua siitä. Eihän se hirveän mukavalta itsestänikään tuntunut, että käytännössä tipahdin selviytymismoodiin ja jähmetyin, kun ryhmän edessä jouduin kuulemaan mukavia asioita omaan toimintaani liittyen. Ei se ole helppo asia hyväksyä itsessään. Vielä vaikeampi siinä hetkessä oli avata sitä asiaa muille, koska tulee itselle olo, että on negatiivinen turhan takia.

Enkä ehkä sitä olis ennen tätä kurssia ääneen edes sanonut. Monestakin syystä tämä kurssi ja matkan varrella saatu tsemppaus, kun pohdin sitä onko mun ok kirjoittaa tai tuottaa muuten materiaalia niin paljon, vai viekö se vaan tilaa muilta. Kun tämä viimeisen Zoom-tapaamisen positiivinen palaute tuli siitä keskustelujen avaamisesta ja avoimesta jakamisesta, niin olis tuntunut haljulta olla olematta rehellinen. Vaikka se ei ehkä palautteiden antajista hyvältä tuntuiskaan kuulla, mikä reaktioni sanoihinsa oli.

Siinä reaktiossahan ei ollut kyse heistä, ei edes niistä sanoista, vaan minusta. Siitä, miten minä reagoin asioihin. Siksi näiden taitojen treenaaminen sekä keskustelujen käyminen hetkistä, joissa hyvä tarkoitus ei tuotakaan vastaanottajassa odotettua reaktiota, on tosi tärkeää. Me ei nähdä toistemme sisään, vaan me nähdään vain se näkyvä reaktio. Mikä mun tapauksessani oli täysi kipsiin meneminen ja ahdistus.

Kuten jo mainitsin, niin se reaktioni ei missään nimessä kerro mitään palautteesta tai palautteenantajista, vaan se kertoo musta. Minä reagoin historiallani nykyhetkeen. Koska mulle ihmisenä, ei roolissa, vaan itsenäni nimenomaan positiivisen palautteen tai huomion vastaanottaminen on vaikeaa, reagoin siihen, kuin joku muu saattais reagoi yllättävään arvosteluun tai kritiikkiin. Rupean suojelemaan itseäni siltä, että ne hyvät sanat pääsis vaikuttumaan. Ja tiedostan, että se on ylireaktio. Opittu tapa tulkita ja reagoida ryhmän edessä annettuihin kehuihin.

Silloin mun ilmaisussa on ristiriita, koska tietoisesti kyllä arvostin niitä sanoja ja sitä, että toiset päättivät kirjoittaa tai lausua ne. Mutta siinä tilanteessa, kun ollaan koko ryhmänä Zoomissa, huomion keskipisteenä oleminen tuntuu ikävältä. Niinpä reaktioni (ahdistus ja jähmettyminen) ei kerro siitä, että palautteessa tai tavassa, jolla se annettiin olis sinänsä mitään vikaa. Se oli vaan siinä hetkessä juuri minulle väärä tapa saada palautetta.

Arvostuksen osoittaminen

Tunnistan siinä hyvin vahvasti sen, että olen enemmän kahdenkeskisen palautteen ystävä. Siksi olen ihan iloinen, että tämä Improvisaation metataidot työelämässä -valmennus nykyään kulkee nimellä ”Arvostava kohtaaminen”, koska vilpitön pyrkimys arvostaa toista ei välttämättä aina johda haluttuun tulokseen. Me ihmiset, kun ei tiedetä sitäkään, mistä asioista ja miten toinen haluais saada arvostusta. Mikä toiselle on hyvää palautetta ja mikä on ehkä sellainen juttu, mistä ei enää haluais saada palautetta, vaikka se positiivista oliskin.

Tämä liittyy myös siihen Pekka Töllin kirjaan (Minä näen sinut), joka käsittääkseni on myös Simoa inspiroinut, kun valmennusta on edelleen kehittänyt tämän ensimmäisen pilottitoteutuksen jälkeen. Halu saada ja antaa arvostusta on olemassa, mutta silti mennään välillä metsään. Sen huomaa helposti omakohtaisesti siinä, että mieluiten antaa toisille arvostusta tai rakkautta siinä muodossa, missä sitä itse haluaisi vastaanottaa. Harvemmin sen sijaan keskitymme huomioimaan sen, missä muodossa ihminen, jolle arvostusta haluamme osoittaa arvostuksen mieluiten vastaanottaisi.

Sama ilmiö vaikuttaa tahattomassa loukkaamisessa, koska emme tiedä, mikä saattaa olla toiselle loukkaavalla, vaikka se ei sitä meille tai monelle muulle olis. Vilpitön halu antaa arvostusta jää pintatasoiseksi, koska me voida tietää, miten sitä toista parhaiten arvostais. Tämä sama tietenkin koskee yleensäkin palautteenantamista ja -vastaanottamista.

Se, mitä siinä palautekeskustelussa avasinkin liittyi arvostuksen osoittamiseen. Toiset olivat vilpittömästi halunneet kehua mua, mutta mulle omista syistäni, se ei tuntunutkaan kehulta, vaan vähän alentuvalta päähän taputtelulta ”hyvä tyttö”. Sitähän ei tarkoitettu, mutta mun nopeaa tulkintaa ohjas tämä tunne, että nyt mua vähän silleen alentuvasti kehutaan jostain, mistä en oikeastaan halua palautetta.

Ilmiönähän se selittyy helpoiten sillä, että jos ihmistä on kehuttu, vaikka reippaaksi, niin ei se reippaaksi kehuminen enää tunnu miltään. Ehkä ei enää haluais olla reipas ja pärjäävä, vaan haluais uskaltaa itkeä räkä poskella. Eihän me tiedetä, miksi toiselle joku kehu ei olekaan kehu.

Annan itselleni kaikesta tapahtuneen aiheuttamasta syyllisyydentunnostani huolimatta henkisen olalle taputuksen, koska avasin mulle merkittävän kokemuksen muillekin. Jos en siitä puhunut siinä hetkessä, niin mulle olis jäänyt siitä vaan oudon ahdistava tunne, mutta nyt sain sen purettua ja siitä voitiin keskustella.

Palautteista yleensä

Mehän ollaan hyvin erilaisia palautteenantajia ja -saajia. Minä esimerkiksi, kuten tälläkin kurssilla huomasin, olen täysin automatisoitu teknisten sekä teknispedagogisten korjausehdotusten antaja. Se johtuu omasta nörttitaustastani. Mulle on hyvin luontevaa antaa ja saada hyvin selkeästi ongelmiin pureutuvaa palautetta, jossa ehkä jopa on ratkaisuehdotuksia mukana. Teknologian kanssa selkeä ongelmakuvaus on hyvä.

Sitten rupesin kuitenkin miettimään sitä, että ehkä se oma totuttu tapani tehdä teknisiä huomioita ja korjausehdotuksia voi olla tarpeettoman suora. Olen tottunut siihen, että en hirveästi pehmentele palautetta. En paketoi hampurilaismalliin, mutta en toki ilmaise tarpeettoman negatiivissävytteisesti tai osoitellakaan. Mä vaan koruttomasti listaan kohtaamani (tekniset) ongelmat ja niiden mahdolliset aiheuttajat sekä korjausehdotukset.

Siitä täytyy antaa iso kiitos Simolle kurssin vetäjänä, että hän nämä palautteet otti vastaan ja myös teki niiden pohjalta nopeastikin korjauksia tehtäviin tai kurssialustan etenemisjärjestykseen. Tai, mikä ikinä kulloinenkin rutinani oli.

Arvostan sitä erityisesti siksi, että samaan aikaan tein muita opintoja ja olin toisella verkkokurssilla, missä korjausehdotukset kaikuivat kuulemattomille korville. Oikeasti joka tehtävässä piti opiskelijana törmätä samaan ongelmaan, koska opettaja ei reagoinut palautteeseen ja korjannut oppilaille aiheuttamaansa turhaa vaivaa tuottavaa toimintatapaa.

Oli todella raikasta saada semmoset pienet bugit, joita tällaisessa kurssin pilottitoteutuksessa väistämättä esiin nousee, nopeasti korjatuksi. Näin siitä turhautumisesta, kun sitä videota ei näe tai joku tehtävä ei toimikaan osallistujalle, kuten ohjaajan näkymässä toimii, jouduin ehkä kärsimään vain minä. Koska minä ahnehdin siellä näitä viikon tehtäviä ja olin todennäköisesti ensimmäisten joukossa niitä lukemassa ja tekemässä heti, kun ne julkaistiin.

Siitä tuli aidosti arvostettu olo, kun ei taputettu päähän: ”Kiva, kun kerroit ongelmasta”, mutta sitten ei tehdä mitään sen korjaamiseksi. Simo kyllä kuunteli ja reagoi, kun tarve oli.

Henkilökohtaisella tasolla ehkä jäi harmittamaan se, kun en kehdannut astua silleen toteutuksellisesti ohjaajan varpaille ja ehdottaa yhden alustalla olevan toiminnon käyttöönottoa. Howspace-alusta, kun mahdollistaa videokeskustelujentilojen avaamisen valmiiksi osallistujille, joten ei tarvitse aina ohjaajan Zoom-tiliä käyttää pienryhmien tapaamisiin. Ja mä tiesin, että siellä on sellainen ominaisuus, koska olen alustaa aikaisemmin testannut.

En kehdannut sitä ehdottaa ennen kuin ihan kurssin lopussa, koska olin vähän arka, kun niitä teknisiä palautteita tuli välillä kirjoiteltua. Mutta se arkuus ehkä kosahti siinä omaan nilkkaan, koska se tarkoitti sitä, että ei päästy kurssille osallistuvan ryhmän kesken harjoittelemaan vapaasti yhdessä videokeskustelussa niitä viikon teemoja. Se olis ollu hyvä lisä, koska vapaaehtoisia pareja joihinkin kurssin harjoituksiin voi olla vaikea löytää ryhmän ulkopuolelta. Kynnys lähteä kokeilemaan joitain tehtäviä arjen kontekstissa voi olla aika korkea, vaikka kuinka olisikin kurssilla rohkeasti mukana.

Sitten kurssin viimeisillä viikoilla tämä videochatin muodossa toimivat treenihuoneet olivat sitten käytössä, mutta se ehkä oli sen kurssin ryhmälle liian myöhään tullut havainto. Käsittääkseni uusissa toteutuksissa tämäkin ominaisuus on heti alusta käytössä, jolloin sparrausparin tapaamiset ja pienryhmissä, Zoomissa tai alustalla esiteltyjen, harjoitusten pohtiminen ja kokeileminen reaaliajassa on mahdollista.

Nössöilystäni huolimatta, kun lopulta sain tietoni jaettua ja ehdotettua, että voitaisko tällaisia videokeskusteluhuoneita kurssilla käyttää, niin huoneet olivat hyvin nopeasti käytössä. Simon kunniaksi mainittakoon juuri tämä utelias ja nopea kokeileminen. Kun tulee ehdotus, niin kokeillaan, miten se toimis. Kyllähän se toimikin sen, mitä tuossa ryhmässä niitä ehdittiin ja voitiin käyttää.

Sanotaan tämän tekstin lopuksi rohkaisun sanat muille, jotka vähän arkailee omien tietojen jakamista, koska pelkää astuvansa toisen tontille tai varpaille: kannattaa kokeilla, mitä tapahtuu, jos oman tietonsa jakaa. Usein oma pelko toisen varpaille tallaamisesta on turha. Toinen ei ehkä ole vain tietoinen, että tämäkin olisi mahdollista ja on vaan iloinen, kun pääsee kokeilemaan jotain uutta.

Ehkä sanon sen enimmäkseen rohkaisuksi itselleni, koska mä olen se, joka ei useinkaan jaa tietoaa, koska ei kehtaa. Tuntuu, että pitäis ja sitten, kun lopulta rohkaistun saankin kuulla, miten hyvä oli, että jaoin sen.

Ehkä sitä pelkää välillä ihan turhaan. Asettaa semmosia rajoituksia itselleen, mitä ei tarvitsis edes olla. Syistä, joita ei enää edes muista. Tässäkin mielessä tämä kurssi oli itselleni silmiä avaava. Tajusin, miten paljon rajoitan itseäni ja ilmaisuani turhaan, koska yritän olla kohtelias tai välttää vaikuttamasta besserwisseriltä tai jotain.

En edes tiedä, mitä oikeastaan pelkään. Ehkä mun ongelma pelon sijaan monesti on se, että jollain tasolla oletan kaikkien muiden tietävän vähintään sen, mitä minä tiedän. Yleensä oletan, että tietävät enemmänkin, vaikkei se olis millään tasolla edes perusteltua. Joten en sano ääneen tietojani, koska oletan ne itsestäänselvyyksiksi.

Oli syy mikä tahansa, olen iloinen, että sain itseni kiinni tietojen panttaamisesta ja uskaltauduin jakaamaan jotain, mistä voisi olla koko ryhmälle hyötyä. Tai, jos ei meidän ryhmälle, niin valmennuksen tulevien toteutusten osallistujille ainakin.