Tämäkin teksti on luonnoskansiosta poimittu, joten se on siis aikoinaan jäänyt kesken. Vaikka tätä valmennusta ei tällä nimellä enää tarjotakaan, koen silti, että tämä kokemus on silti merkityksellistä jakaa. Julkaisen sen nyt useammassa osassa, koska parin kuukauden valmennuksen keskeisiä oivalluksia on aika mahdotonta saada niputettua yhdeksi tekstiksi, joka ei olis loputtoman pitkä.

Valmennusta verkossa

Vuonna 2023 vietin keväällä kaksi kuukautta improvisaation metataidot työelämässä -verkkovalmennuksessa. Tämä täysin etänä toteuteutettu koulutuskokonaisuus on laajin avoimesti tarjolla oleva toteutus tästä improvisaation metataito-viitekehyksestä, johon olen Simo Routarinteen (Proimpro oy) kursseilla ja työpajoissa päässyt tutustumaan. Oman kokemukseni perusteella suosittelen sekä improvisaation metataitojen opettelua että tällaista yhteisöllistä verkko-oppimismatkaa ihan kaikille, joilla on kiinnostusta kehittää omia vuorovaikutustaitojaan ja ilmaisullista rohkeuttaan.

Mulle ainakin tämä kaksi kuukautta toimi monia kanavia avaavana kokemuksena. En ole ikinä ollut erityisemmin äänitteiden tai itseni videoimisen ystävä, mutta kevään aikana huomasin niistä tulleen vaivattomia tapoja olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

Jos koulutuksen alussa, ensimmäisessä Zoomissa järjestetyssä aloitustilaisuudessa, lähdettiin liikkeelle siitä, että mulla oli kamara ja mikki pois päältä. Avasin ne vain break out -huoneissa, kun tehtiin ryhmätöitä. Enkä ihan kaikissa niissäkään. Niin kurssin lopussa olin koko ajan kamera auki ja jopa osallistuin yhteiseen keskusteluun, mikä ei ole ollut itsestäänselvyys mulle.

Se, mitä itse kukin tällä kurssilla – sen sisältämien tehtävien sekä materiaalien avulla – itsessään ja vuorovaikutuksessa tutkii ja oppii, on yksilöllistä. Loppureflektio paljasti sen hyvin runsaan variaation sen suhteen, mitä ihmiset olivat tästä kokonaisuudesta omaan työhönsä ja arkeensa mukaan ottaneet.

Itse jouduin hyvinkin vahvasti työstämään omia vuorovaikutusdemoneitani ja -kipukohtiani koko kurssin ajan. Mulle on ollu, ja on edelleen, todella vaikea ottaa tilaa. On vaikea myöntää tietävänsä asioita ja tuoda niitä yhteiseen keskusteluun tai ylipäätään olla äänessä. Huomasin kipuilevani verkkokurssilla sen kanssa, että tuotin – omasta mielestäni – jatkuvasti liikaa materiaalia Howspace-alustalle. Kuvasin videoita ja ääntä sekä kirjoitin tekstejä, joissa reflektoin kurssin tehtäviä ja aiheita.

Pikkuhiljaa kevään aikana se syyllisyys tilanviemisestä muilta, ihan vaan olemalla olemassa ja äänessä, helpotti. Samalla tajusin, miten paljon olen itseäni pienentänyt, koska oletan jotain toisten toiminnasta.

Muiden hiljaisuus näyttäytyy helposti mulle torjuntani ja arvostelevana toimintana, vaikka se ei sitä olisikaan. Tämä kurssi auttoi mua käsittelemään monia semmosia työelämän ja arjen asioita, joiden en tajunnut edelleen tarvitsevan käsittelyä.

Siinä, kun pohtii mm. metataidon ’Päästä irti’ kohdalla, mistä juuri minun pitäisi päästää irti, on vapauttavaa tajuta, ettei ole ainoa, joka näitä keloja käy läpi. Jokaisella on omat jutut, jotka ehkä rajoittaa omia valintoja työssä tai elämässä yleensä. On uskomuksia, joiden vuoksi työelämässä tulee tehtyä tietynlaisia valintoja.

Hirveen kipeää on myöntää se, että on monesti itse suurin esteensä. Jos ei usko, että ansaitsee mitään hyvää, ei näe itsessään potentiaalia, niin sitä tulee luoneensa itselleen rajat, joiden sisällä se on totta. Pienin askelin viikottain tarjolle tulleita harjoituksia tehden sain ihan merkittävästi lisää liikkumatilaa omalle persoonalleni. Päästämällä irti itse luomistani oletuksista siitä, miten tai millainen mun pitää olla, huomasin rentoutuvani ja olevani enemmän itseni.

Kuuntelun taidot

Yksi hyvin konkreettinen ja silmiä avaava harjoita, jonka Simo teetti kurssin zoom-tapaamisessa liittyi liikkeeseen videokeskusteluissa. Miten usein menemme videopalaveriin ja tuijotamme tunnin, pari, ilmeettöminä muiden videoita ja sitten ihmettelemme, kun ei tunnu miltään. Saatamme olettaa, että yhteys ihmisten välillä ja avoimuus on teknologiasta kiinni.

Viive verkossa aiheuttaa omanlaisiaan asioita. Reaktiot eivät voi olla täysin reaaliaikasia. Yksinkertainen vinkki, jonka Simo valmennuksessaan tarjosi, muiden rentouttamiseen ja puhujan tukemiseen oli se, että tee tai liikuta edes välillä jotain. Vaikutu asioista. Nyökkää välillä ja anna minimipalautetta elein, kun äänikanava on puhujalle varattu.

Sitä ei ehkä tule ehkä usein ajatelleeksi, kun puhutaan vaan esiintymistaidoista, että myös hyvä kuuntelu ja yleisönä oleminen ovat taitoja, joita voi treenata. Miten usein tulee jotain esitystä kuuntelemaan mennessä mietittyä, miten kuuntelijana vois tsempata puhujan parhaaseen mahdolliseen suoritukseensa.

Se voi olla konkreettista kyselyä aiheesta, jos sille on tilaa, mutta se voi olla myös paljon hienovaraisempaa. Musta tässä Simon valmennuksessa hyvää oli just se, että tajuaa, miten pienillä teoilla voi tuottaa hyvää ympärilleen.

Ei tarvii teeskennellä mitään tai leikkiä hyperkiinnostunutta. Monesti riittää, kun avaa silmänsä ja mielensä, on valmis vaikuttumaan. On utelias sen suhteen, mitä tulee kuulemaan, mitä puhuja tulee kertomaan ja antaa sen vaikuttaa.

Konkreettisesti kokeilin tätä kuuntelijana vaikuttumista Zoom-keskustelussa ja voi hitsi, miten paljon miellyttävämpi siitä kokemuksesta tuli mulle. Se oli Zoomin kautta tapahtuva tarinapiiri-keskustelu, jossa kaikki vuorollaan saavat jakaa jonkun tarinan ja muut kuuntelevat hiljaa. Siinä ei siis keskustella tarinoista tai pyritä vuorovaikutukseen, kuin lopun reflektiokeskustelussa.

Niinpä ainoa muutos, minkä mykän kuulijan rooliini oli, tämän kurssien oppien mukainen, vaikuttuminen. Istuin siinä kuunnellen muiden tarinoita kasvot rentoina ja ilmeet näkyvinä, valmiina löytämään jokaisesta tarinasta niitä juttuja, jotka mua puhuttelee ja sitten reagoida niihin näkyvästi. Koska puhetta ja sanoja ei ole käytössä, niin se pakottaa kehollistamaan ilmaisun. Ilo, suru, innostuminen yms. on tuotava näkyviin kehossa.

Zoomissa me ollaan, kuten Simo muisti muistuttaa, lähi- tai puolilähikuvassa, mitä elokuvissa käytetään tunneilmaisuun. Eli meillä on mahdollisuus ilmaista tunteita paljon lähemminkin, kuin monesti kokoushuoneissa, me emme vaan tietoisesti käytä sitä. Tämän kurssin aikana ihan tietoisesti opettelin sitä, että annan toisten kertoman vaikuttaa muhun sanattomasti.

Mun kokemus näistä kokeiluista oli tosi positiivinen. Komppasin puhujaa ja kuuntelin koko ajan niin tarkasti, että olin valmis vaikuttumaan ja reagoimaan näkyvästi siihen, mitä ikinä kuulenkin. Oikein kyttäämällä kyttäsin mahdollisuuksia vaikuttua toisen sanoista ja tarinasta. Paitsi, että arvioin silmämääräisesti sen reagoinnin vaikuttaneen rohkaisevasti puhujien uskallukseen jakaa hyvin henkilökohtaisia ja tunnepitoisiakin asioita, niin se teki mulle hyvää.

Miten usein sitä istuu kynä poskella palaverissa tai esityksessä odotellen, että koska tämä loppuu ja tekee itse itselleen siitä vielä epämiellyttävämmän kokemuksen. Musta tärkeää tässä impron metataitojen viitekehyksessä, improvisaatiossa ja elämässä yleensäkin on tiedostaa oma vaikutus. Se vaikutus, mikä sulla voi tilanteisiin tiedostamattaskin olla.

Asenne näkyy. Kuunteleminen ja kuuntelemattomuus näkyy. Jos on mahdollista, niin miksipä ei yrittäis omalla kuuntelemisellaan, näkyvillä kuuntelun teoilla (nyökkäys, ilmeet jne.) kannustaa puhujaa tarjoamaan parastaan. Paras suoritus, kun on rennoin suoritus. Niin miksipä ei yleisössä ollessaankin yrittäisi rentouttaa puhujaa ja saada sitä kautta myös itselleen hyvää. Parasta mahdollista, mitä juuri tässä hetkessä voi saada.

Jos ei muuta, niin ainakin itselle tylsistäkin palavereista tulee kiinnostavia, kun asettaa itselleen tavoitteeksi, että oikein etsimällä etsii niitä kohtia, mistä voi innostua tai kiinnostua. Mikä pakko se on tehdä asioista itselleen tylsiä, jos kerran valita voi.

Muistan, miten kerran ihan työkontekstissa improkurssin innoittamana sanoin niin avoimen innostuneesti kyllä jollekin rutiinitehtävälle, että vahingossa huomasin oikeasti innostuneeni tehtävästä. Kun eihän se ole rakettitiedettä ja omiakin aivojaan voi ohjelmoida uudelleen tai ihan rehellisesti huijata. Ilmaisu, etenkin kehollinen ilmaisu, on siihen oiva työkalu ja apu. Ei tarvii analysoida sen kummemmin, kun vaan reagoi eri tavalla. Nostaa äänenkorkeutta, kulmakarvoja tai avaa, vaikka asentoa, ennen kuin reagoi.

Eikä sillä edes ole väliä sanooko kyllä vai ei. Einkin voi sanoa äärettömän avoimen ystävällisesti. Senkin olen aikoinaan Simo Routarinteen kurssilla käytännönharjoitteiden kautta oppinut, että monesti tehokkain ei on se ystävällisin ja aurinkoisin ei. Semmonen, mistä jää kysyjälle hyvä mieli, vaikka vastaus olikin kieltävä.

Sehän tässä valmennuksen, kuten Simon valmennuksissa yleensäkin, parasta on, että kaikki on tarjoiltu konkreettisten harjoitteiden muodossa, sopivan pienissä palasissa ja jokainen pala on heti arkeen sovitettavissa. Mitä rohkeampi on, sitä isompia kokeiluja voi arjessaan tehdä. Halutessaan voi kuitenkin olla varovaisempikin ja tehdä pieniä kokeiluja. Muuttaa ihan vaan jotain pientä omassa ilmaisussaan silloin tällöin ja seurata, mitä tapahtuu.