Improtaivaassa torstai-ilta on perinteisesti omistettu esitykselle. Aiemmin, kun Improtaivaat pidettiin Ystävyyden majatalossa esitys oli muodoltaan hyvin erilainen ja pääosin oman ryhmän kesken tapahtuva. Nyt, kun toista vuotta ollaan oltu Mathildedalissa (Salossa), Matilda-talossa, niin esitykset ovat olleet enemmän avoimia harjoituksia, joita voi kuka tahansa tulla katsomaan. Nytkin paikalla oli (esiintyvän taivasryhmämme ohella) sekä esiintyjien sukulaisia ja ystäviä että lähiseudun asukkaita.

Tällä leirillä ja musta tuntuu, että jollain aiemmillakin kursseilla, muistan Simon korostaneen esitystä edeltävän tunnin vaikutusta esitykseen. Pointtina siis se, että sillä, miten lämpätään ryhmänä ennen esitystä on vaikutusta myös itse esitykseen. Aivan sama, miten hienot treenit oli eilen, olennaisempaa on se, miten hyvin yhteispeli toimii tänään. Eli siksikin lämppääminen ja yhteinen tekeminen on tärkeää.

Kyllähän me tosiaan lämpättiinkin. Aamu- ja iltapäivällä oli toki normaalisti improttu ja opeteltu juttuja. Niiden treenien lisäksi sitten tunti ennen esitystä pidettiin yhteiset lämpät. Mulle henkilökohtaisesti siinä kuitenkin tapahtui melkoinen pudotus tunnelmassa, kun lämppärit loppuivat ja kukin hajaantui omiin suuntiinsa hetkeksi ennen esitystä.

Istuskelin muutaman muun kanssa ruokailutilan puolella, kun sali oli laitettu valmiiksi yleisöä ja esitystä varten. Musta tuntui, että en ehkä sittenkään selviäis esityksestä. Oma olo oli niin vetämätön ja erillinen, etten jaksanut innostua siitäkään, kun lopulta yleisöäkin paikalle saapui. Mulla vaan ei tapahtunut minkäänlaista virittymistä. En tuntenut jännitystä, enkä oikein mitään. Se ei yleensä kohdallani ole hyvä merkki.

Ei se toki aidosti ja oikeasti enää esityksen aikana vaikuttanut, mutta huomasin pohtivani asiaa, koska esitystä edeltävästä tunnista oli ollut niin paljon puhetta. Siihen kai ajatus kiinnittyy, mistä puhe on ollut. Huomasin miettiväni, että ehkä mun ei pitäis esiintyä tän ryhmän mukana, koska mulle varsinkin se puoli tuntia ennen esitystä, lämppäreiden jälkeen, oli sellaista erillisyyden aikaa, etten oikein enää tiennyt kuuluisiko mun edes olla koko leirillä mukana.

Jotenkin viimeinen äänipiiri, mikä tehtiin vain yhtä sanaa käyttäen, oli sellainen, että mulla katos yhteys muihin ryhmäläisiin. Se on ihan normaaliakin noissa tekniikoissa, kun ollaan silmät kiinni, että sitä saattaa päätyä omiin maailmoihinsa yhteisen todellisuuden sijaan. Mulla jotenkin se epävarmuus, mitä tunsin laulettavaa sanaa (halinalle) ja sen tavuja kohtaan teki siitä äänipiiristä epämiellyttävän kokemuksen. Lauloin kyllä, mutta olin inhottavalta tuntuvalla tavalla itsetietoinen, enkä voinut nauttia äänimaisemassa, jonka loimme.

Kertsikammo iskee

Esitys oli rakenteeltaan samankaltainen, kuin viime vuoden esityskin oli ollut, mutta oli siinä selkeitä eroavaisuuksiakin. Esimerkiksi ihan jo sijoittuminen tilaan. Nyt jokaikinen tekniikka tehtiin Matilda-talon näyttämöllä, mikä oli sekä hyvä että hieman rasittava asia.

Hyvä se oli siinä mielessä, että lava on luonnollisesti korkeammalla ja yleisön kannalta näkyvyydeltään parempi. Se on myös tilaltaan rajatumpi ja ääniteknisistäkin syistä sijoittumista lavalla ei voi tehdä niin rajoittamattomasti, kuin lattiatasolla esitettäessä tekisi. On pakko tulla lavan etuosaan, jotta varmasti ääni kantaisi myös salin puolelle, eikä vaimenisi verhoihin tai jäisi säestyksen jalkoihin yms.

Mutta se oli myös siinä mielessä rasittava, kun tehtiin koko ryhmän tekniikoita, niin lyhyempänä ihmisenä mun on oltava – halusin tai en – eturivissä yleisön edessä. Kun sitä on koko elämänsä kaikissa kuoroesityksissä ja missä ikinä joutunut tekemään, niin alkaa käydä väsyttäväksi olla aina siinä, eturivissä.

Tällä kertaa tämä pituusjaottelu myös henkilökohtaisesti eskaloitui aika nopeasti, kun muusikkomme Hannu, ilmoitti että eka biisi on eturivin kertsibiisi. Kaikissa muissa riveissä olevat tyypit saisivat siis vain lauleskella rennosti kuorossa, kun ”hobittirivi” hoitaisi kertsin ja säkeistöt. Jee…

Tai siis ei jee, kun mähän kinkkasin kipeällä kintullani riviin viimeisenä, joten olin siinä ”kertsintekijän paikalla”. Enkä halunnut olla. Niinpä tein överin voimallisen ratkaisun ja kysymättä siirsin vieruskaverini kertsintekijän paikalle. Niin tyylikkäästi siis, että meinasin kaataa hänet ja jouduin korjaamaan virheeni estämällä kaatumisensa ja palauttamalla hänet tasapainoon.

Anteeksi. Ei ollut tarkoitus, en vaan todellakaan halunnut tehdä kertsiä sillä kertaa.

Jälkiviisasteluna todettakoon, että olisin ehkä voinut vaan kysyäkin häneltä haluaisiko hän tehdä kertsin, enkä fyysisesti siirtää häntä kysymättä. Joskus vaan toiminta impulssi on järkeä nopeampi. Varsinkin, jos en halua tehdä jotain.

Siitä tuli kuitenkin alkusähläyksen jälkeen oikein mukava biisi, joka oli kivasti koko ryhmän yhteinen, koska kaikki pääsivät vähintään kuorona osallistumaan lauluun. Esiintyvä ryhmämme kuitenkin oli sen verran iso, ettei olisi ollut järkeä tehdä kertsibiisiä, johon jokainen lisää säkeistön, koska se veisi niin paljon aikaa. Siksi musta oli ihan järkevää tehdä valinta sijoittumisen pohjalta niin, että eturivissä olijat laulavat kukin yhden säkeistön kertsin väliin ja se on sitten siinä.

Osallistumisen aste

Koska oli silkastaan pituusteknisistä syistä päätynyt esiintymään näkyvämmin ekassa koko ryhmän tekniikassa, niin ihan tietoisesti istuin paikoillani, kun ensimmäisiin tekniikoihin pyydettiin vapaaehtoisia. Esitys siis toimi niin, että ohjaajat kertovat edestä joko suoraan tekniikan, joka seuraavaksi nähdään tai sitten vain halutun määrän vapaaehtoisia seuraavaan tekniikkaan / kohtaukseen.

Koko ryhmän numeroiden lisäksi olin lavalla kahdessa tekniikassa, mikä on siis tasapainoinen määrä, koska meitä kuitenkin oli ryhmässä 16. Itse esityksen aikana nähtiin siis yhdeksän erilaista kohtaus- tai muuta tekniikkaa sekä kolme koko ryhmää osallistavaa laulu- tai ääni-improa. Siinä mielessä se, että olin yhdessä kohtauksessa ja yhdessä liikeimprojutussa mukana, oli enemmän, kuin reilu määrä osallisuutta. Siitä ei jäänyt mitään hampaankoloon: ”kunpa olisin uskaltanut”.

Se toki hieman harmitti, kun tuli mentyä siihen liikeimprojuttuun, kun en ollut kehollisesti ihan kunnossa ja sen jälkeen olis ollut runo- ja tulkkaustekniikoita, joita olisin tykännyt tehdä. Se harmitus kuitenkin haihtui hyvin nopeasti siinä kohtaa, kun jotkut muut rupesivat tekemään sitä kohtausta tai tekniikkaa. Siinä kohtaa tuli heti se fiilis, että näin sen pitikin mennä. Lavalla ovat juuri oikeat henkilöt tätä tekniikkaa varten.

Kyllähän se ahneus tietyllä tapaa mussakin on läsnä, että tekis mieli tehdä, vaikka kaikki tekniikat. Kuitenkin samalla tajuaa, että se ei olisi itsellekään mielekästä, jos ei välillä pääsisi myös nauttimaan siitä, kun muut ryhmässä saavat loistaa lavalla. Se on niin älyttömän nautinnollista nähdä, miten eri tavalla toiset ihmiset toimivat annetuissa oloissa, kuin itse olisi ikinä toiminut. Niin klisee, kuin se onkin, niin näkemällä oppii myös todella paljon.

Tekeminen ja kokeminen on tärkeää, mutta uusia ideoita omaankin toimintaa syntyy helpoiten silloin, kun ei itse ole paineen alla vaan voi rennosti seurata, mitä tapahtuu. Katsojana on erilailla tilaa reflektoida näkemäänsä ja liittää omaan toimintaansa, kuin lavalla ollessa.

Molempia tarvitaan.

Kohokohtia omasta ja muiden toiminnasta

Esityksen jälkeen kävimmekin ryhmänä esitystä läpi, Stella Polariksen palautekeskusteluistakin tuttujen, kolmen kysymyksen kautta:

1. Mikä ilahdutti tässä esityksessä (muiden toiminnassa)?
2. Missä koin itse onnistuneeni?
3. Mihin tekisin toisin ensi kerralla?

En suoraan muista olivatko yllä mainitsemani sanamuodot juuri ne, joita Simo palautekeskustelua fasilitoidessaan käytti, mutta jotain siihen suuntaan. Nämä poimin muistiinpanoista, joita olen tehnyt Elina Stirkkisen (Stella Polaris) vetämällä kurssilla ja, jos en ihan väärin muista, niin Simo kyseli hyvin samankaltaisin sanoin näitä asioita.

Mulle suurin oma onnistuminen oli se, minkä siinä piirissäkin mainitsin eli toisten tekemiseen liittyminen. Etenkin viimeisessä laulussa, jossa koko ryhmä lauloi, aluksi Sana kerrallaan -tekniikalla, laulua sammakoista altaan äärellä. Siellä oli päähenkilö, jonka nimeksi tuli lopulta kaunokainen ja luontevasti lauluun ilmaantui myös pari rumaa, kateellisempaa, kaveria. Siinä kohtaa komppasin viereistä improvisoijaa ja lähdin mukaan tekemään niitä rumia sammakoita siihen koko ryhmän eteen. Koska, kuten mainitsin, niin hobittina olen aina eturivissä, kun koko ryhmällä tehdään.

Sen lisäksi olin iloinen siitä, miten ihanasti se kohtaustekniikka, johon esityksessä osallistuin eli ”Sanoi hän”, meni. Mulle se oli herkullisinta mahdollista leikkiä, kun siinä toisen hahmon kertoja päätyy jo heti alussa ajamaan oman hahmonsa miimiseen mahdottomuuteen. Kertoja ei enää muista, että on edellisellä vuorolla määritellyt hahmolle lapion käteen, joten kun hänen seuraavaksi pitäisi ottaa käteensä kukka, jota ojennan, ei hänellä ole vapaata kättä.

Tämmöset kämmit, kun ne todellisuutta kunnioittaen toteutetaan on ihan impron herkkuhetkiä. Yleisö ja muut lavalla näkee sen miimisen lapion toisen kädessä ja tajuaa tilanteen. Sitten kanssani kohtausta tehnyt improvisoija tekee sen ainoan ratkaisun, mitä niillä ohjeilla voi tehdä ja poimii antamani kukan lapion päälle. Ei hävitä lapiota, kun ei ole annettu lupaa sitä poiskaan laittaa. Kertoja määrittää toiminnan, joten näyttelijä vaan hyväksyy, että lapio on kädessä ja kukka pitää poimia. Niinpä kukka päätyy lapion päälle, missä kohtaa kertojakin muistaa, että lapio tosiaan oli vielä kädessä.

Mainitsen tämän erityisesti siksi, kun oltiin leirillä puhuttu siitä, miten helposti me lavalla unohdetaan miiminen todellisuus ja tekeminen. Kyllä se ohjaajan treeneissä toteuttama halkojen laskeminen oli jäänyt mieleen. Nyt annetusta todellisuudesta pidettiin kyllä kiinni ja mikään esine ei kadonnut ilmaan, jos se oli käteen annettu.

Tykkään tuosta Sanoi hän – tekniikasta just sen takia, kun se pakottaa hidastamaan, jolloin kaiken miimisenkin näkee selkeämmin. Kun ei itse ole vastuussa tekemisen määrittelystä näyttelijän roolissa, vaan voi keskittyä vaan repliikkien luomiseen ja tekemisen toteuttamiseen, niin sitä on eri tavalla aikaa nähdä. Siinä on semmonen pysähtynyt fiilis, koska liikkua ei saa, jollei oma kertoja ole määrittänyt sulle liikettä.

Paitsi tietysti silloin, kun sääntöjä tulee tarve vähän rikkoa. Kohtauksessamme nimittäin tapahtui vähän väkivaltaa eli pieni isku lapiolla (vahingossa) ja tönäisy ärsyttävän avuliaisuuden jälkeen (tahallaan). Näissähän sitten kumpikin näyttelijöistä otti vapauden reagoida liikeimpulssiin, vaikkei lupaa tavallaan ollutkaan. Kun kohtausparini hahmo määriteltiin kääntymään ja vahingossa huitaisemaan hahmoani lapiolla kääntyessään, niin reagoin siihen iskuun. Vaikka periaatteessa ei kai sais, koska oli sanottu, että me olemme tavallaan nukkeja, jotka liikkuvat vain, kun kertojat liikuttavat meitä määrittämällä tekemisen.

Siitäkin olen iloinen, että säännöt menivät romukoppaan siinä kohtaa, kun tapahtuu jotain, mikä vaatii toimintaa ja reagointia. Se on musta näyttelemisen kannalta erinomaisen tärkeää, että reagoidaan kuitenkin impulsseihin. Tässä tapauksessa siis vaikututaan toiminnasta. Jos mä en olis reagoinut siihen iskuun, niin se olis mennyt ehkä täysin ohi tai muuttunut vitsiksi. Vitsikäshän se tilanne oli, mutta se teko oli totista totta, eikä vitsi.

Ylipäätään musta tässä esityksessä oli jokaisessa tekniikassa läsnä semmonen totuudellisuuden ja luodulle todellisuudelle uskollisuuden aste, mikä teki esityksestä todella nautittavan. Erityisen ilahduttava tuttavuus esitystekniikkojen maailmassa oli Laulavat esineet -musikaalikohtaus, mikä loi jo harjoituksissa lavalle ihastuttavan aitoja satumaailmoja. Jos päähenkilön ainoa intressi oli olla kaunis, niin musta oli ihanaa, että jokainen esine myös tuki sitä pyrkimystä tai valjastettiin siihen käyttöön.

Esityksen kohtaus, josta ei opittu yhtään mitään, oli vaan niin ihana käänteinen satu, jossa ”ruma” sisko on naimissa ja ”kaunis” taas haluaa vaan keskittyä kauneuteensa. Se on, omassa kontekstissaan, raikas flippaus perinteiseen asetelmaan, jossa saduissa vain kauniit löytävät prinssin ja pääsevät naimisiin. No mitäpä, jos ei prinssit paljon kiinnostakaan, vaan mieluummin mennään soolona. Sitten syntyy sellainen satu. Se on improssa ihanaa, että meillä on se rikas perinteisten satu- ja tarinakaavojen materiaalipankki jo lapsesta saakka päähän syötettynä, joten sitten niillä voi improssa leikkiä.

Samaa leikkisyyttä oli muutenkin esityksen eri tekniikoissa nähtävissä. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa mestari ja aloittelija asetelma kääntyi nopeasti ympäri ja aloittelija opettaa mestaria. Just tämmösissä huomaa sen, miten hyvin jokainen improvisoija sopi juuri siihen tekniikkaan, johon osallistui. Impron ”säännöt” tulivat todellakin rikotuiksi lavalla, jos siihen aihetta oli.

Parasta tietysti oli se, että yleisö viihtyi ja itsekin pääsi näkemään hykerryttävän hyvää improa.

Lopuksi

Mulle tämän kurssin ydin kirkastui siinä esityksen ja sen torstaipäivän aikana. Tämä ei ollut samalla tapaa, itselleni, yhteisöllinen kokemus, kuin viime vuoden leiri ja esitys oli. Eikä se haittaa, eivät kokemukset toistu samanlaisina ja jokainen leiri on osallistujiensa näköinen. Tämä leiri oli esityskeskeisempi ja se tarjosi mahdollisuuden haastaa ja tutkia impron sekä oman ilmaisunsa rajoja.

Tämä oli selkeästi: tunnista säännöt ja sitten riko ne -tyyppinen leiri. Käytiin kyllä hyvin huolella läpi erilaisia impron perusteita sekä improesityksen käytännön juttuja. Varsinkin torstaina tuli hyvin selväksi, että kapina on enemmän, kuin sallittua. Musta se ihan ääneen annettu lupa rikkoa sääntöjä vapautti tätä ryhmää huomattavasti.

Samoin teki myös se avoin keskustelu esityksen käytännöistä. Kun ei tartte jännätä sitä, että joutuu tekemään jotain, mikä on liian kaukana omasta mukavuusalueesta, vaan sopivasti haastavaa, niin kaikilla on heti paljon mukavampi. Esimerkiksi se, kun ääneen sanottiin, että osaa laulaminen jännittää. Niin sitten sovittiin, että etenkin musatekniikat kerrotaan etukäteen, eikä vaan pyydetä vapaaehtoisia sokkona lavalle ja sitten sanota, että nyt lauletaan.

Vaikka esitystä ei sinänsä ole käsikirjoitettu tai tekniikoita kiveen hakattu ennen esityksen alkua, niin on reilua sopia pelisäännöistä. Ei impron tarkoitus kuitenkaan ole kenenkään nolaaminen vaan yhdessä hauskanpitäminen ja tarinoiden kertominen. Eikä se ole nössöilyä, jos ilmaisee omat rajansa ja pyytää, että ne huomioidaan. On kaikille mukavampaa, kun jokainen saa tehdä semmosia juttuja yleisön edessä, joita on kiva tehdä.

Siksi esimerkiksi runokohtaustekniikkaa oli niin miellyttävä seurata, kun sitä oli tekemässä just ne tyypit, jotka halusivat sitä tehdä. Kun kuitenkin jokainen ehtii tehdä vain sen pari eri tekniikkaa tai kohtausta, niin esityksessä sen pitäis mennä niin, että saa tehdä niitä, mistä itse tykkää. Toki saa haastaa itseään lavalla yleisön edessäkin, mutta ei sen mikään pakko pidä olla.

Kyllä se riittää, jos harjoituksissa ylittää itsensä ja laulaa, vaikka se jännittäisikin. Seuraavalla kurssilla tai ryhmässä voikin olla jo, että sitä ihan mielellään laulaa improlauluja. Kaikki kuitenkin olivat kokeilleet kaikenlaisia tekniikoita leirin aikana, niin esityksessä on ihan ok olla valikoiva ja tehdä niitä juttuja, mistä eniten syttyy. Kun ryhmä on noin iso, niin sieltä löytyy kyllä monenlaiseen tekniikkaan innokkaita tekijöitä.

Eli siinäkin mielessä omien rajojen kommunikointi ennen esitystä voi olla palvelus muille, kun nämä sitten kehtaavat mennä, kun ei tartte miettiä: ”Oliskohan joku muu sittenkin halunnut” / ”pitäiskö antaa muille tilaa”. Musta erinomaisen hyvää tällä kurssilla, myös ennen esitystä, oli se, että asioista todellakin puhuttiin. Siis niin, että kaikki uskalsivat myös tuoda asioita esiin. Tai siltä musta ainakin tuntui myös palautekeskustelun jälkeen.

Kiitos ihanille improtaivaslaisille huikeasta heittäytymisestänne esityksen aikana. Ja iso kiitos myös ohjaajillemme, jotka lempeästi kaitsivat meidät esityksen läpi. Tämä oli mielettömän miellyttävä kokemus 🙂