Mulle yks kiinnostava piirre näissä Simo Routarinteen vetämissä työpajoissa on se, että mistä tahansa voi tulla harjoite. Tarkoitan sitä, että mikä tahansa keskustelu tai jonkun esittämä toive voi saman tien kääntyä yhdessä tehtäväksi tekniikaksi. Siinä näkyy sekä ohjaajan joustavuus (ei ole jumissa omassa suunnitelmassaan) että laaja erilaisten tekniikoiden ja harjoitteiden hallinta, koska se tapahtuu niin vaivattomasti. Se on ehdottomasti yksi sellainen piirre, jota hänessä ohjaajana ja ryhmään vetäjänä ihailen.

Se, että ohjauksellista joustavuutta ja valmiutta kuunnella herkällä korvalla ryhmän tarpeita on, ei tarkoita kuitenkaan sitä, että poukkoiltais sinne tänne. Vaan kaikki nivoutuu kauniisti yhteen. Vaikka se aihe tulee ryhmästä, niin eihän se suunta, mihin sen johdosta lähdetään ole ristiriitainen tai vastakkainen päivän teeman kanssa. Se tarvehan herää aiheeseen liittyen, niinpä ne hetkessä luodut tai mieleen nousseet harjoitteet vaan täydentävät teeman tutkintaa tavalla, joka ei ehkä ollut ohjaajalle alkuperäistä suunnitelmaa tehdessä juolahtanut mieleen.

Se valmius muuttaa suunnitelmia hetkessä on jotain, mikä on syvästi impron hengen mukaista. Sitä itsekin ohjatessa tavoittelen. Voi olla joku ajatus siitä, miten tämä työpaja voisi mennä ja samalla on valmis muuttamaan suunnitelmaa sen mukaan, mitä tapahtuu.

Tämähän on mielestäni sellainen piirre tai asia, joka osoittaa ohjaajan kuuntelun tarkkuuden. Ryhmän tarvehan harvemmin – vaikka sitäkin tapahtuu – ilmenee konkreettisen harjoitetoiveen muodossa. Eli pitää kuunnella niin hyvin, että tietää, mikä harjoite tai tekniikka voisi täyttää sen tarpeen tai olla hyvä tutkimaan just sitä asiaa, johon se ei-ehkä-niin-suoraan ilmaistu tarve tai tavoite kohdentuu.

tilakävelyt

On olemassa paljonkin tekniikoita, jotka ovat ihan syystä klassikoita ja toistuvat suuressa osassa työpajoista. Tilakävely on yks sellainen ja siihen on varmasti satoja ellei tuhansiakin erilaisia toteutuksia. Tässä työpajassa sitä tehtiin kahdella tapaa.

Ensimmäinen oli tilakävely yhteisillä pysähdyksillä. Tavoitteena se, että koko ryhmä liikuu tai pysähtyy samanaikaisesti. Haettiin siis yhteyttä ryhmään aistimalla sopivia pysähdyksen hetkiä ja pitämällä aistit auki, jotta huomaa heti, jos joku jossain pysähtyy.

Toisena versiona oli mainitun ohjaajan yks vakkariversio eli ”verhot auki / verhot kiinni” tilakävelyt. Tämä tarkoittaa lähinnä vain sitä, että verhot kiinni ollaan omassa rauhassa, kun kuljetaan muiden joukossa. Sitten taas verhot auki on sitä, että havaitaan muut ihmiset tilassa ja kohdataan heidät kävelyn lomassa. Eka versio on se peruskaupunkikävely, jossa ihmisiä on ympärillä, mutta heitä ei huomioida sen kummemmin. Toinen versio sitten taas lähempänä sitä, että kohdataan tuttuja ihmisiä.

Viimeisenä tehtiin sitten vielä näiden kahden yhdistelmä. Kuljettiin siis tilassa ohjaajan ohjeiden mukaisesti joko verhot auki tai kiinni, ja samalla haettiin yhteisiä pysähdyksen hetkiä. Tämä oli melkoinen aivopähkinä purtavaksi. Varsinkin verhot auki kulkiessa sitä unohtui helposti kohtaamaan ihmisiä ja antamaan kohtaamisen vaikuttaa myös itseensä, eikä enää huomannut huomioida pysähdyksiä.

Sen ainakin itsestäni huomasin, että tuo ryhmäpeli pysähdyksineen on helpompaa, kun ei ole verhot liian auki. Aistit toki pitää olla auki, että havainnoi muiden liikkeen tai liikkumattomuuden, mutta se on sumea fokus, eikä tarkka, jota aito kohtaaminen vaatii.

Positiivinen vahviste

Edellisessä tätä työpajaa käsitelleessä tekstissä puhuin jo noista sivelyistä eli positiivisista palautteita tai kommenteista. Sen lisäksi positiivista vahvistamista tutkittiin mm. delfiinikoulutuksen avulla. Delfiinejähän – olen antanut itselleni kertoa – ei voi kouluttaa, kuin positiivisen vahvisteen eli ns. porkkanan kautta. Rankaisun, eli sen kuuluisan kepin, käyttö johtaisi katastrofaalisiin tuloksiin delfiineissä.

Osin uskon, että sama on totta myös ihmisissä, vaikka me emme ehkä lakkaakaan hengittämästä tai tuhoudu täysin rankaisua kohdatessamme. Parempia ja kestävämpiä tuloksia uskon kuitenkin saatavan positiivisen vahvistamisen kautta myös ihmisten kohdalla. Mutta se vaatii ohjaajalta aika paljon, mikä konkretisoituu todella selkeästi tässä delfiinikouluksen nimellä kulkevassa harjoitteessa. Jossain muissa yhteyksissä sen nimi voi olla myös ”ding” tai jotain vastaavaa.

Teimme tätä sekä koko ryhmän harjoitteena että paritekniikkana. Ryhmäversiossa yksi on delfiini, jolle muu ryhmä on häneltä salaa määritellyt tehtävän, jota kohti jokainen ryhmäläinen yrittää delfiiniä ohjata. Tämä osoittaa usein aika selkeästi sen, miten vaikeaa ohjaaminen on, jos tehtävä on vähänkään monimutkaisempi ja ohjaajia on monta.

Ohjaajana ainoa käytettävissä oleva ohjauskeino on sanoa ”ding”, kun delfiini tekee jotain oikein tai riittävän oikeasuuntaisesti. Se on yllättävän paljon haastavampaa, kuin ensialkuun kuvittelisi. Ihan ekassa kokeilussa tehtävä oli helppo ja melko suoraviivainen. Siinä tuli tosi vähän ”vahinko-dingejä” eli vahvisteita vääränä hetkenä, mikä sekoittaa delfiiniä. Ihmisdelfiinimme löysi siis hyvin nopeasti oikean tehtävän ja toteutti sen.

Toisella kertaa kokeillessa tehtävä oli monivaiheisempi ja siinä tuli paljon enemmän ryhmästä väärin ajoitettuja dingejä. Se tarkoitti sitä, että delfiinimme oli hirvittävän paljon vaikeampi löytää oikeaa tehtävää. Siinä meni oikeasti ihan reilusti aikaa ja delfiini kokeili sekä tarjosi todella monia vaihtoehtoja, pystymättä helposti päättelemään milloin oli oikeassa, koska harhaanjohtavia dingejäkin tuli. Tarkoittaen siis sitä, että vääräänsuuntaista toimintaa tuli vahingossa vahvistettua, jolloin delfiini luuli tekevänsä oikein, vaikkei tehnyt, koska ding oli myöhässä, ennakoitu tai sitä jatkettiin liian pitkään.

Tämä on ihanan simppeli tapa tajuta se, miten helposti toisesta voi vahvistaa ympyrää pyörivän pyöriäisen, joka ei enää tajua, mitä häneltä odotetaan. Jos siis vahvisteita käytetään ristiriitaisesti tai summittaisesti. Eli positiivinen vahvistaminen on hyvin tarkkaa huomiointia vaativaa työtä. Se vahviste tai palkinto pitää tulla just, eikä melkein oikealla hetkellä. Vahinkovahvistaminen on jopa pelottavankin helppoa.

Toki ihmiset eivät ole ihan näin suoraan riippuvaisia muiden palautteista ja ohjauksesta, mutta keksin kyllä useammankin esimerkin siitä, missä epäselvä ja ristiriitainen ohjaus tai palaute on aiheuttanut ongelmia. Ihan aikuisten keskenkin. Epäselvän ohjauksen pitkäaikaisvaikutukset ovat yllättävän samankaltaisia, kuin tässä delfiinikoulutuksessa. Varsinkin, kun samaan kuvaan sotketaan valta-asemat mukaan.

Katsekontakti

Katsekontakti oli yksi aihe, joka tuli ryhmästä ja sitten tehtiin siihen liittyvä harjoite. Harjoite kaikessa yksinkertaisuudessaan oli ottaa itselleen pari ja sitten katsellaan kaksi minuuttia hiljaa toista silmiin. Täytyy myöntää, vaikka yleisesti ottaen tämmöset tuijottelu harjoitteet eivät ole itselleni erityisen vaikeita, niin nyt huomioni harhaili aika paljon.

Huomasin, että mun oli vaikea olla siinä pelkässä kontaktissa, koska se tuntui jotenkin vaikealta. Tajusin aika nopeasti etsiväni – samalla, kun katselin toista silmiin – hänen kasvoistaan pienintäkin liikahdusta, jotain elämän merkkejä. Oikeastaan ainoa, mihin lopulta pystyin kiinnittymään oli se nopeus, jolla hänen silmänsä räpsyivät. Siinä oli jotain hermostuttavaa energiaa, joka vaivasi mua. Olen sen huomannut itse asiassa parissa muussakin työpajassa tänä keväänä, kun on pitänyt hiljaa katsella toista. Joku siinä nopeassa rytmissä katkaisee yhteyden mulle. Ehkä se johtuu siitä, että se viestii mulle toisen hermostuneisuudesta.

Jossain siinä ehkä minuutin jälkeen tajusin, mitä voisin ainakin kokeilla tilanteessa, joka tuntui aika vaivaannuttavalta tai ainakin työläältä. Katsekontaktin ylläpitäminen tuntui raskaalta. Niinpä aloin leikitellä hengityksellä, koska musta tuntui, että parini ei oikeastaan hengitä. Tarkoitan tätä siis samalla tapaa, kuin jossain klovneriassa muistutetaan klovnia hengittämisestä. Jos sinä et esiintyjänä hengitä, niin katsojasikaan eivät hengitä. Syntyy semmoinen jännite, joka saa kaikki pidättämään hengitystään.

En siitä sen suurempaa numeroa tehnyt, mutta aloin vaan hengittämään ulos kuuluvammin. Eli pidensin uloshengitystä ja pidin huolen, että siitä kuuluu ääni. Kun tein niin, hengitin hyvin näkyvästi ja kuuluvasti, niin huomasin, että parini silmät räpsyivät hitaammin. Se helpotti ainakin mun suntaan kontaktin ylläpitoa.

Eihän se ole tietoista, yleensä, miten nopeasti avaa ja sulkee silmänsä, mutta se on selkeä viesti jostain. Yleensähän se on niin, että räpsyttelemme paljon nopeammin, kun olemme hermostuneita tai jännittyneitä. Se hengitys oli vaan yksi kokeilu, joka siinä tilanteessa ainakin ulkoisesti tuntui rentouttavan tilannetta.

Onhan niitä paljon muitakin juttuja, mitä voi tehdä toisen jännityksen lievittämiseksi. Ne ei välttämättä ole isoja asioita tai tekoja, vaan pieniä ilmaisun valintoja.

Parinihan ei ollut tietoisesti rekisteröinyt tuota tekemääni muutosta hengitykseen, joten mun tulkinta sen pienen teon vaikutuksesta perustuu ihan vaan ripsiensä räpsymiseen. Muun kokemuksen pohjalta pidän sitä ihan validina mittarina, koska usein se on just hengittäminen, joka meiltä unohtuu, kun jännitämme. Pidätämme hengitystä ja se tekee tilanteesta hyvin staattisen ja varautuneen. Jos sitä jännitystä voi purkaa, niin yleensä se helpottaa.

Mehän ei oltu parina tehty yhtään mitään ennen tuota harjoitetta. Se on aika jännä tilanne kenelle tahansa yhtäkkiä oikein luvan kanssa tuijotella toista ihmistä silmiin parikin minuuttia. Toki siihen tottuu ja harjaantuu, mutta ei se kovin tavanomaista arjessa ole, että ilman pieniä katkoja ja muualle vilkaisuja tuijottaisimme toista silmiin. Ihan jo siksi, että se on oikeastaan statushaaste, mutta ei mennä siihen puoleen tässä kohtaa sen syvemmin.

Huomaa hyvä

Viimeisenä kokonaisuutena tästä työpajasta nostan pari harjoitetta, jotka olivat sanallisempia. Ensimmäinen näistä oli harjoite, joissa kerrottiin parille joku tositarina omasta elämästä, jossa on joku hami tai epämukavuus. Joku vuorovaikutustilanne, jossa on itse ollut mukana ja se jossain määrin harmittaa tai siihen liittyy epävarmuutta siitä, miten on siinä itse toiminut. Pari kuuntelee tarinaa ”vahvuuslinssien” kautta eli pyrkii löytämään tarinasta sellaiset jutut, missä kertoja itse asiassa on toiminut jo hyvin. Pyritään löytämään se jo olemassa oleva hyvä toisen toiminnassa.

Itsehän ensin mietin, onko mulla edes mitään tällaista tarinaa. Kyllä sellaisen keksin ja kerroinkin, mutta musta tuntu, että se ei ollu mulle erityisen hyödyllinen tarina jaettavaksi tämän harjoituksen kontekstissa. Sanon tämän lähinnä siksi, koska olin jo itse purkanut mielessäni sen tilanteen osiin ja miettinyt, mitä tein siinä epäkypsästi ja toisaalta, mikä oli syy toimintaani ja miten olisin voinut toimia toisin. Olin tavallaan jo valmiiksi tunnistanut siinä sen, mitä tein. En ehkä nimennyt sitä, mitä tein hyvin tai missä onnistuin, mutta olin jo käsitellyt asian.

Niinpä koin, että se oli vähän turha tarina kertoa parille tässä kontekstissa, koska mikään huomio, jonka hän tilanteesta saattoi tehdä ei tullut mulle yllätyksenä. Enkä tarkoita, että tarvitseekaan tulla, mutta se, että olen jo käsitellyt sitä asiaa tietoisesti vaikuttaa siihen, miten kerron tarinan. Kerron sen tietoisena siitä, missä heikkouteni ja vahvuusteni tilanteessa olivat.

Mutta tämä voi olla oman ankaruuslinssini vääristymä, joka saa mut ajattelemaan, että joku toinen kohtaaminen, jota en olis niin aikuisesti itse jo käsitellyt olis ollut hedelmällisempi oppimiskokemus mullekin. Ehkä tässä kohtaa arvotan turhaan sitä tarinaa.

Huomasin kuitenkin, että kynnykseni sitten omalla vuorolla kommentoida toisen tarinaa ja onnistumisia siellä oli aika korkealla. Siinä oli ollut ennen pariharjoitteeseen siirtymistä sellainen keskustelu, missä mulle oli käynyt selväksi, että parini tässä harjoitteessa on tällaisten asioiden ammattilainen. Tarkkasilmäinen ja älykäs toisten ihmisten tarkkailija, joka osaa antaa palautetta just olennaisista onnistumisista. Tuntui aika kuumottavalta ylipäätään kommentoida mitään sellaiselle ihmiselle, joka on siinä (hyvän huomaaminen ja palautteenmuotoilu) paljon parempi, kuin itse ikinä voisi olla.

Tää on hyvin kuvaavaa mulle. Ennakkotieto toisesta ihmisestä nostaa usein rimaa ja lisää paineita. Tuntuu, että tavallinen ei riitä, vaikka se riitti aivan hyvin. Ei mulla kovin tarkkanäköisiä huomioita ollut esittää, vaan yleistä kommenttia siitä, mitä havaitsin hänen toiminnassaan jo toimivaksi siinä kuvatussa tilanteessa ja näin. Ja se riitti. Vaikka ei siltä ehkä tuntunutkaan silloin, niin uskon, että se oli enemmän kuin tarpeeksi.

Toinen sanallisempi harjoite oli sitten taas sellainen, jossa viiden hengen ryhmässä sanottiin ääneen sanoja, joita olisi itse halunnut joltain elämänsä ihmiseltä joskus kuulla. Itse sanoo vieruskaverille omat sanansa ja toisen puolen vieruskaveri sanoo omansa sulle, jolloin sun tehtäväkses jää ottaa ne sanat vastaan. Riittää, että kuuntelee ja sanoo kiitos. Sitten taas jatkaa ja sanoo toiseen suuntaan uudet sanat.

Tämä on sellainen harjoite, jossa mulla on ollu vaikeuksia aiemmilla kerroilla, kun olen sitä kokeillut. Ihan eka kerralla poistuin koko tilanteesta. Sain melkoisen paniikkikohtauksen ja poistuin tilasta.

Tällä kertaa se alkoi ihan hyvissä tunnelmissa. Sanoin pari juttua ja otin vastaan, mitä vieruskaverini sanoi. Kaikki oli ihan ok parin kierroksen verran. Sitten tuli kolmas kierros, enkä enää keksinyt sanoja, joita olisin halunnut joltain kuulla.

Älyllisesti tajuan, että olisin voinut sanoa, mitkä vaan sanat. Ihan mitä vaan. Vaikka vaan: Kiitos. Mutta tunteet ei ole älyllisiä. Siinä hetkessä mulla iski ahdistus tai paniikki, kun en keksinyt mitään, vaan mieli meni tyhjäksi. Yritin sitä puhua ääneen ja jotenkin löytää takaisin, mutta en pystynyt. Mun oli vaikea, suorastaan mahdoton, enää katsoa ketään silmiin. Kehollinen hälytystila – viesti vaarasta – oli jo päällä, enkä enää voinut jatkaa harjoitetta tai jättää omaa vuoroa käyttämättä. Niinpä mä, muun ryhmän ihanan empaattisesta tsemppaamisesta huolimatta, päädyin poistumaan tilanteesta.

En olis pystynyt olemaan siinä. Kyllähän mä tajuan, että siinä ei ollut mitään varaa tai oikeaa uhkaa, mutta mulla oli taistele tai pakene-tila jo aktivoitunut. Kun niin käy, niin tiedän, että siinä menee oma aikansa, ennen kuin turvan tunne voi edes palata.

Se on hermostollinen ja kehomielellinen asia. En pysty erottamaan sitä samanlaista jännitystä tai vireytymistä aiheuttavaa tilaa hengenvaarallisen uhan tilasta. Keho ja aivot reagoi tilanteeseen, kuin se olis elämän tai kuoleman kysymys, vaikkei ole. Tajuan sen. Siinäkin tilanteessa tajusin sen, että ylireagoin, mutta en vaan voinut sille enää siinä hetkessä mitään. Ylempi aivotoiminta vaan lamaantuu, kun keho tuntee olevansa vaarassa. On vaan pakko paeta (tai taistella tai jähmettyä), jos siihen tilaan on jo päädytty.

Se oli päivän viimeinen tekniikka ja kyllä se paniikki siitä helpotti, kun sain hetken aikaa olla poissa siitä paineistetusta tilanteesta. Erityisesti haluan myös kiittää siitä, että sain hetkisen puhua siitä tunteesta ja asiasta heti tuoreeltaan kaikessa rauhassa. Ilman pakko reipastua tai suorittaa. Se oli uskomattoman arvokas kokemus mulle, että voi tulla kohdatuksi myös oman ahdistuksensa ja paniikkinsa kanssa ihmisenä.

Vaikka en siitä hetkessä sitä tilaani kovin fiksusti osannut analysoida tai miettiä, mitä sille vois tehdä, niin se, ettei mun tarvinnu yrittää pärjätä yksin oli mulle tosi tärkeää ymmärtää. Yksin pärjäämisen eetos on kuitenkin mussa niin vahvana, etten olis edes osannut pyytää apua. Toki siinä tilassa en sitä olis ees tehny, koska paniikki esti sellaisen kypsän ajattelun ja jäljellä oli vain selviytymiskeinoja. Sellaisessa tilassa, koin sen todella arvokkaaksi, kun sitten joku vaan on kanssani hetken ja koettamatta ratkaista tai korjata mitään, vaan kuuntelee ja juttelee.

Kiitos.

Lopuksi

En osaa sanoa, mitä odotin tältä työpajalta. Ei mulla ollut sen suurempia toiveita päivältä, kun niistä aamupäivällä juteltiin. Ei ollut mielessä mitään konkreettista vuorovaikutuksen solmukohtaa tai muuta asiaa, jota olisin halunnut omakohtaisesti tutkia. Siksi kaikki, mitä päivän aikana koettiin olikin just sitä, mitä tarvitsin, koska kaikki kävi.

Se on tylsä vastaus, eikä sitä, mitä ohjaajat haluavat kuulla, mutta joskus se vaan on niin, että kaikki käy. Ei ole suurempia murheita tai haasteita just sillä hetkellä tai niitä tunnista. Niinpä ihan jo se, että pääsee tutkimaan alueita, joista ne kehityskohteet itselle voisi löytyä, on arvokasta.

Kyllähän mä siinä alussa kysyinkin siitä, kun olen koko ikäni kokenut, että ryhmässä kuunteleminen on mulle vaikeaa. Ei se varsinainen kehityskohde ollut, koska musta tuntuu, että se liittyy siihen, miten mun havainnointijärjestelmä toimii. Siihen ei ehkä ole sellaista vastausta, mutta toin sen vaan pohdintaan. Oli sinänsä helpottavaa kuulla, että ei muutkaan ehkä niin hyvin pysty ottamaan ryhmässä puhumalla jaettau tietoa vastaan, kuin olin ehkä tiedostamattani olettanut.

Yks kiinnostava ajatus siinä keskustelussa mulle nousi mieleen, kun joku kysyi: liittyykö kuuntelun vaikeuteeni se, että mä mietin samalla, mitä itse sanoisin? Ja sehän harvemmin on asia, joka mua vaivaa ryhmäkeskusteluissa. Jos siis ei ole kyseessä nyt jokainen sanoo vuorollaan jotain tyyppinen piiri. Sitähän aloituspiirimme ei ollut. Jokainen sai puhua, mutta mitään pakkoa sanoa jotain ei ollut, eikä ollut sellaista vuorottelua, että olisin odotellut omaa vuoroani (kauhulla).

Enemmänkin se on sitä, että kuuntelen, mutta en muista kuulemaani, kun puhetta on paljon. Toki sitten, jos joku sanoo jonkun ydiajatuksen tai viittaa johonkin aiempaan, niin pystyn palauttamaan jotain kuulemastani. Mua häiritsee lähinnä se, että mä en tietoisesti pysty palauttamaan kuulemaani vaan edellinen asia häviää heti, kun uusi virke alkaa.

Ei se ehkä ole ongelma, vaan ominaisuus. Keskittymiskyvyllä on rajansa. Eikä muisti pysty tallentamaan ihan kaikkea, kun on paljon tallennettavaa. Olen vain kiinnostunut siitä, miten muut voivat pitkän päivän aikana tai lopussa muistaa niin hyvin, mitä joku toinen on tehnyt tai sanonut, kun itselläni kaikki tuntuu puuroutuvan. Päivän päätteeksi muistellessa muistan asioita lähinnä, jos joku muistuttaa, mutta ennen kuin hän oli sanonut sen, en pystynyt muistamaan, että sellaistakin oli tapahtunut. Tieto on siellä, mutta hakemisto puuttuu.

Tästä päivästä ja työpajasta tallennan taikateipillä sydämeeni edellä mainittujen asioiden lisäksi kohtaamisia ja hyviä hetkiä. Pieniä juttuja, jotka olivat mulle henkilökohtaisesti tärkeitä.

Tämä oli erittäin antoisa ja tunteikas päivä arvostavan vuorovaikutuksen parissa. Kiitos siitä koko ryhmälle ja ihanalla ohjaajalle.