Toisena työpajana lauantaina osallistuin klovnerian tiiviskurssille. Kyseessä oli kahden tunnin kevyt sukellus klovnerian perusteisiin. Itselläni on jonkun verran taustaa klovnerian puolelta eli olen käynyt muutaman kurssin aiemminkin. En sinänsä lähtenyt hakemaan tästä työpajasta tai tiiviskurssista oppia siihen, miten ollaan klovni. Joku käsitys siitä on jo muodostunut. Oikeastaan päätin osallistua ihan vain uteliaisuudesta, koska halusin nähdä, miten, klovnina pitkään toiminut, Jari Siljamäki klovneriaa opettaa. Olin sinänsä luottavainen, että löytäisin valoisaa pedagogiikkaa, koska olen joskus muinoin ollut hänen ohjaamallaan miimikurssilla.

Kun ennen varsinaista tekemistä juteltiin, niin kävi nopeasti selväksi, että klovneria on sellainen laji, jossa herkästikin ehkä jää sellaisia kokemuksia, joita myöhemmin korjaillaan. En tarkoita, että syntyisi syviä traumoja tai siinä olisi jotain lähtökohtaisesti vahingollista, miten klovneriaa opetetaan. Se vaan tulee vastaan keskusteluissa, että korjaaville kokemuksille on tarvetta. Joku siellä on jättänyt semmosen fiiliksen, että vaikka aihe kiinnostaa, niin se ei juuri sillä kurssilla tai opetuksella avaudu.

En tähän teemaan mene sen syvemmälle, koska olen aikoinaan klovneriaa opetellessani purkanut sitä, minkä tunsin itselleni aiheuttavan eniten vahinkoa. Siitä oli tämänkin kurssin alussa puhe, kun Jari esitteli klovneriaa ja omaa filosofiaansa aiheeseen. Kaiken pitäisi tapahtua ilon kautta, mutta se ei aina koulutuksessa toteudu. Kuten Jari Siljamäki mainitsi niin jotkut kouluttaa saattavat ilon vapauttamisen sijaan kiristää opiskelijan ruuveja. Tehdään nopeita kohtauksia tyyliin ”naurata heti tai mene pois lavalta” ja joka kerta ihminen palaa yhä vaan ahdistuneempana ja kireämpänä lavalle. Eikä se ole se tila, mistä klovnerian hauskuus löytyy.

Eikä se ole vain klovnerian asia, vaan se on ihan pedagogisiin valintoihin liittyvä yleisempi asia. Kuten tämäkin työpaja osoitti, niin asioita voidaan opettaa hyvin monella tapaa. Mulle henkilökohtaisesti tämä Jarin tapa opettaa sopii hyvin. Se perustuu hyvän löytämiseen sieltä. Sivustaohjausta tulee oikea-aikaisesti siihen, että lavalla huomaa sen, mikä jo toimii. Klovneria perustuu suurelta osin peliin yleisön tai muiden klovnien kanssa ja, kun löydät sen pelin niin pidä käynnissä, kunnes alkaa uusi peli. Sama yleisohje toimii myös lyhyessä komediaimprossa.

Se on kuitenkin yllättävän vaikea toteuttaa, joten siihen tarvitsee treeniä.

Tällä kurssilla teimme mm. pienryhmissä yhteisen pelin tai leikin etsimisen ja vaikuttumisen harjoitusta. Kun joku tekee jonkun liikkeen tai mitä ikinä, niin kaikki muut ryhmässä toistaa sen heti ja kasvattaa sitä. Jos joku pyyhkäisee poskeaan, niin mun klovnini tekee sen saman tien perässä ja vähän vielä isommin. Samoin toimivat muut ja sitä jatketaan, kunnes löytyy joku toinen juttu.

Yleistä on sekä se, että tarjottuja pelin alkuja jää huomaamatta, että joku vaan tarjoaa, muttei muista jatkaa tai kasvattaa muiden tarjoamia pelejä. Kumpikin kertoo siitä, että ollaan vielä aika lailla omassa päässä. Fokus on liian kapea, ei pystytä rekisteröimään, mitä muissa ryhmän jäsenet tekevät. Toki kaikkia ei viiden hengen ryhmässä koko aikaa pystykään seuraamaan, joten vastuu huomioista on kollektiivinen. Joku huomaa ja toistaa ja sitten seuraava jatkaa.

Siksi on myös hyvä, että tarjouksia ei ole montaa päällekkäin. Sen huomaa yleisössä varsinkin hyvin selkeästi, kun joku lähtee siihen, että vaan tarjoaa, tarjoaa ja tarjoaa uusia alkuja. Mikään ei ehdi kasvaa tai peliä ei ehditä pelata siihen asti, että se muodostuu koomiseksi, vaan se hylätään heti uuden idean tieltä. Ideat on hyviä ja niitä saa olla. Tärkeää on kuitenkin myös kuunnella sen kehollisen tuottamisen ohella. Ihan sama haaste, kuin improssakin, että materiaalia on vaan liikaa ja lavatapahtumat menevät tukkoon. Tuolla tapahtuu yhtä ja toisaalla tapahtuu jo toista.

Selkeys ja omistautuminen sille yhdessä löydetylle pelille on se, mikä tekee siitä toistosta ja vaikuttumisesta hauskaa yleisölle. Musta niitä nostettiin hirveän esille sitten purkukeskusteluissa, missä kohdin ryhmä rupesi toimimaan ryhmänä ja miten hauskaa sitä oli sitten seurata. Klovniryhmä ei koostu sooloista, vaan jokainen rakentaa vuorollaan sitä samaa peliä ja hauskuuden palikkatornia.

Tämä oli sellainen harjoitus, joka selkeytti sekä katsojana että klovniryhmän jäsenenä sitä, miten helppo on lähteä säntäilemään sinne tänne. Miten hauskaa se sitten on, kun turha säntäily jää pois ja keskitytään siihen yhteen juttuun ryhmänä. Eikä sen tarvii olla mitään suurta. Yksi ryhmä ohjaajan sivustaohjaamana teki balettityyppistä liikehdintää lavalla, mikä oli tosi hauskaa. Jokainen klovni aina hieman koetti lisätä tai tehdä vähän jotenkin – omasta mielestään – hienommin.

Kun leikitään niin leikitään tosissaan, muttei totisina.

Ilon kautta

Eniten ilahduin tällä kurssilla siitä ajatuksesta, mikä tuli heti työskentelyn alussa: klovneria kaikki tapahtuu ilon kautta. Kyllä se muillakin kursseilla on tullut esille, mutta tällä kurssilla se oli ydinasia. Tämä näkyi hienosti esimerkiksi ensimmäisessä varsinaisessa tekniikassa, jossa puolet ryhmästä tunneskaaloja. Mentiin joko äärimmäisestä ilosta äärimmäiseen suruun tai äärimmäisestä vihasta äärimmäiseen iloon.

Suurin ero, mikä tunneilmaisussa ulospäin on verrattuna, vaikkapa draamanäyttelemiseen, on se, että yleisölle ei pidä tulla tunne, että klovnilla on oikeasti hätä. Suru ei saa olla niin autenttista, että katsoja ahdistuu.

Tästä kysyinkin vielä työpajan päätteeksi: miten surua esitetään ilon kautta. Jos kaikki klovneriassa tapahtuu ilon kautta, niin miten voi olla surullinen iloisesti. Mielestäni Jari tähän ansiokkaasti vastasikin. Vastaus on pidempi ja monisyisempi, kuin mitä tähän nyt kirjaan eli yksinkertaistan rajusti. Mutta pääpiirteittäin on: liioittele. Liitoittele koomisuuteen asti.

Kun on kyseessä klovni, niin koominen liioittelu, mitä sitten taas vakavammassa draamassa ei käyttäis, on tehokas työkalu. Sitten voi tehdä isosti vollottaen, kuin Pelle Hermanni konsanaan. Tunne, jota ilmaistaan on suru, mutta ei ole tarkoitus, että yleisössä samaistutaan tunteeseen. Tunne katsomossa pitäisi, varsinkin perinteisessä sirkusklovneriassa, olla koko ajan ilo.

Huomasin siinä, kun tehtiin sitä tunteenkasvatusta ensin skaalalla vihasta iloon ja sitten yksi askel kerrallaan syvemmälle suruun, että ulkoinen tai fyysistetty liioittelu ei ole mulle luontaista. Siksi asiasta kysyinkin, koska se on mulle vieraampaa maastoa. Olen yhdessä lastennäytelmässä näytelly ilkeää tanttaa ja tarinan pahista vähän isommin, mutta sekin oli aika hillittyä näyttelemistä lopulta. Mua kiehtoo oppia uudelleen tai ehkä ekaa kertaa tuntemaan sellaista lasten maailmaa, jossa vuorovaikutuksessa tapahtuva överiys on se juttu.

Kun ei tehdä klovneriaa vakavana taiteena, vaan vihteen muotona, niin sitähän se on: naurujen hakemista ja mahdollistamista. Kaikki tapahtuu, kuten sanottua, ilon kautta. Jos yleisöä ei naurata, jos klovnin toilailu ei viihdytä, vaan pelottaa lapsia, niin silloin siinä on joku juttu pielessä.

En ehkä ole ihan vielä löytänyt sitä, mikä mulla on aiemmin hangannut klovneriassa niin kauheasti ja miksi se ei ollut ongelma nyt. Sanoisin, että tässä työpajassa ohjaajan ohjaukselliset valinnat ja tavoite ilon sekä yhteyden luomisesta lavalla olivat synkroonissa.

Soolonumero

Ehdittiin vielä siinä parissa tunnissa tehdä jokaiselle lyhyt klovnisoolo. Tämä oli ehkä ensimmäisiä kertoja tosi pitkään aikaan, kun en odottanut omaa vuoroani hermostuneena. Olin ihan rauhassa ja nautin toisten sooloista, kunnes tuli sopiva kohta, jossa itse nousin ja kävelin lavalle.

Itsessäni mietin sitä, että mulle tekis hyvää oppia olemaan tulematta lavalle tyhjänä. Tässä soolossa tehtävänä oli olla selin yleisöön, kääntyä, hengittää syvään ja sitten etsiä paikkansa lavalta. Yksinkertaiset ohjeet, jotka unohtuivat saman tien, kun itse kääntyi yleisöön päin.

Mikään ei kieltänyt miettimästä valmiiksi jotain juttua, jota haluaa lavalla kokeilla. Se toimiiko se vai ei, ei ole olennaista. Sai olla joku valmis juttu ja siitä piti vaan olla valmis mahdollisesti päästämään irti, jos se ei toimi tai joku muu suunta lähtee vetämään. Peli pitää soolokohtauksessa löytyä klovnin ja yleisön väliltä.

Klovnia ei ole ilman yhteyttä yleisöön. Se on kontaktilaji. Ei siis siinä mielessä, että kosketaan tai tullaan iholle, vaan siinä mielessä, että klovni on koko ajan kontaktissa yleisöönsä. Vaikuttuu kaikesta ja ottaa impulsseja yleisöstä. Voihan sitä tehdä yksinkin, mutta hauskuus on, yleensä, siinä vuorovaikutuksessa.

Omassa soolossani tulin lavalle bambina. Hengitin ja siihenpä se jäi. Eikä tämä ole edes eka kerta, kun mulla katkeaa ajatus ja kaikki, kun tulen tilanteeseen.

Toisella kurssilla, jolla olen ollu, mut olis tossa kohtaa torven töräytyksellä tai kellon kilinällä poistettu lavalta. Ei naurata. Ota uusi aloitus. Tämä on ymmärrykseni mukaan aika yleinen tapa kouluttaa klovneriaa.

Tällä kurssilla ohjaaja ei toiminut niin, vaan antoi aikaa. Eka tuli kuoppa. Olen hengittänyt. Löytänyt jonkun paikan lavalta. Mitä nyt?

Tuijottelin yleisöön. Etsiskelin sieltä, mitä tahansa impulssia. Ei oikein lähtenyt sekään. Hermostuneisuus sisälläni alkoi kasvaa. Tiesin, että mulla ei ole mitään materiaalia, eikä tää kontaktikaan oikein toimi. Sitten tapahtui jotain.

En edes muista olinko se minä, joka päästi jonkun äänen ensin vai tuliko se yleisöstä, mutta siihen tuli ääni. Lintumainen sirkutus tai sen tyyppinen äännähdys. Sitten, kun meillä oli ihanan heittäytyvä lapsenomaisessa tilassa oleva ryhmä yleisönä, niin se juttu lähti kasvamaan. Sitten siitä tuli oman klovniurponi ja yleisön pikkulintujen sirkutushetki.

Tämä on se, mitä haluaisin jotenkin saada myös klovneria opetukseen, että ei olis niin kiire, kun asiaa opetellaan. Kyllähän siitä mokasta tai flopista puhutaan ja pyritään koulimaan niin, että noita edellä kuvattuja tyhjiä kohtia, kuoppia, ei tulis varsinaiseen klovninumeroon. Mutta harjoitusvaiheessa, kaltaiselleni ajoittain vähän hitaammalle tyypille hoputus tekee enemmän pahaa, kuin hyvää.

Mitä sitten, että siinä oli sitä kuollutta ilmaa ja hämmennystä alussa. Kuka sitä enää muistaa siinä kohtaa, kun se yhteinen leikki lähti kunnolla käyntiin. Toivoisin tämän kaltaista armollisuutta myös klovnerian opiskeluun. Joillekin se juttu on ihan selkeä. Hupi löytyy nopeasti tai nopeus toimii korjaavana tekijänä. Mulle se tollasissa tehtävissä toimii, kuten tekstin alussa mainitsin, ahdistuksen lisääjänä. Kyllä se sieltä löytyy, kun antaa hetken aikaa.

Lopuksi

Tajusin tällä kurssilla hyvin selkeästikin sen, kun se nopeus ja kiireessä häslääminen poistettiin, niin kontakti ja jutun juju löytyi ihan itsestään. Tietysti, jos tämmöstä treenais esitystä varten, niin se olis eri asia. Siinä kohtaa, kun klovnia etsitään ihmisestä, joka on, kuten minä, eli hyvin vahvasti panssaroitu, niin se ei voima ja nopeus, jolla kuoren alle päästään. Aika ja lempeys on ratkaisu. Potentiaalin hellä houkuttelu. Ankaruus vaan sulkee ja vie ilon tekemisestäni.

Musta on ikävää ajatella, kun yhdellä kurssilla etsittiin kunkin omaa klovnia. Sille piti keksiä nimi ja valita vaatteet ja kaikki. Mutta ei se klovnihahmo, minkä sillä kurssilla vastentahtoisesti ja paniikkikohtausten kautta loin, ollut sisäinen idioottini. Se oli ulkoisen kautta haettu, puettu rooli. En edes muista oliko siinä klovnissa mitään musta. Tuskin.

Siksikin musta oli erinomaisen tervehdyttävää nyt palata parin tunnin verran klovnerian maailmaan. Tuntuu, että harjoitusten ja päivän keskustelujen kautta klovnerian maailmaan syttyi ihan erilainen valo. Olen joskus kirjoittanut kurssilla kuulemani ajatuksen: ”klovneria on rakkaus laji” – yhteen tai erikseen kirjoitettuna. Tällä kurssilla se mielestäni oli myös ohjauksellisesti totta.

Avoimin mielin ja ilon kautta edettiin kohti jokaisen omaa ihmeellistä idioottia, joka elää vuorovaikutuksessa muihin.

Tällä kertaa ei haitannut yhtään, että ylitettiin aika ja tehtiin vielä viimeiset köysiharjoitteet, kun ei ollut kiire minnekään. Illalla harvemmin on.

Kiitos kanssatyöpajailijoille ja ohjaajalle korjaavasta kokemuksesta klovnerian parissa. Olette te vain ihmeellisen taidokasta porukkaa 🙂