Olen, joskus vuosia sitten, käynyt Suvi Salomaan vetämällä naamioteatterin alkeiskurssilla. Sillä kurssilla kokeiltiin sekä neutraalinaamioita että luonnenaamioita. Ensikontaktini luonnenaamioihin on tapahtunut siis silloin. Nyt lähdin tähän työpajaan kertailemaan ja oppimaan uutta tästä fyysisen teatterin lajista.

Ensin käytiin pieni alkupiiri ja tutustuttiin ryhmän kanssa juttelemalla. Sen jälkeen lähdettiin kulkemaan tilassa ja kokeilemaan erilaisten tunnetilojen vaikutusta kehoon ja liikkeeseen. Jokaisesta tunnetilasta tehtiin kaksi versiota. Eli ensin se, mikä intuitiivisesti tuli, kun tunteena oli, vaikkapa suru. Toisena sitten ohjaaja ohjasi kokeilemaan jotain suorastaan päinvastaista tapaa liikkua ja olla fyysisesti. Jos ensin oli ollut hidas, niin toisena kokeilee nopeaa liikettä tunteen kanssa jne.

Musta se oli hyvä läppäri ja tarpeellinen muistutus siitä, että sama tunne voi ilmetä hyvin eri tavoin kehollisesti. Jotkut saattavat laahustaa tietyssä tunteessa, kun taas toiset saavat äärimmäisen tarmon puuskan. Ei ole vain yhtä ”oikeaa tapaa” ilmaista surua, vihaa tai iloa kehollisesti. Samalla kuitenkin on huomattava, että sanattoman teatterin lajina fyysisen ilmaisun tarkkuus on olennainen osa tarinankerrontaa naamioteatterissa. Sisäinen tunne on yksi asia ja sitä olennaisempi on, että se välittyy fysiikasta myös katsojalle.

Lämppärien jälkeen lähdettiin saman tien tutustumaan viiteen erilaiseen luonnenaamioon. Koska kyseessä oli kahden tunnin maistiaiskurssi tähän aiheeseen, oli opettaja luonut hahmoille valmiiksi persoonat ja kehollisen ilmaisun tavat. Siinä mielessä tämä oli aiemmasta kokemuksestani poikkeava työpaja, koska hahmot tulivat annettuina. Pidemmällä kurssilla osallistujat luovat itse jokaiselle naamiolle oman hahmon ja miettivät sitä, miten tämä liikkuu.

Koin henkilökohtaisesti tämän valmiiseen fysiikkaan astumisen vaikeampana, kuin mitä muistan parin kanssa tapahtuneen hahmonluonnin pohjalta syntyneen hahmon esittämisen. Osittain siihen voi vaikuttaa myös se, että sen reilun tunnin aikana opeteltiin viiden eri hahmon kehollinen tapa olla ja liikkua tilassa. Mulle keholliset ohjeet on hankalia muistaa, jollei ne jotenkin automaattisesti ketjutu kehossa, kuten vaikkapa statusilmaisun kanssa käy.

Naamiot kohtaavat

Vaikka olin sinänsä rento ja hyvillä mielin kurssilla, niin huomasin, että stressasin vähän siellä naamion takana sitä, teenkö sen hahmon oikein. Muistanko varmasti kaikki osat. Tällä oli tällainen tapa ottaa askelia. Lantio edessä, takana tai neutraaliasennossa. Sitten oli keskivartalossa kannatus tai ei. Yläkroppa eteen, taakse tai neutraalissa. Hartiat edessä tai taakse pyöräytettynä. Sitten oli joku käsiele tai joku juttu, mikä oli just sille tyypille olennainen määrittely.

Mulle tämmösenä alitajuisena suorittajana osa energiasta kului siihen, kun mietin teenkö sitä hahmoa oikein. Valitsin tahallaan kaksi kolmesta hahmosta sellaisiksi, että ne olivat mulle kehonkieleltään vaikeampia. Se vanhushahmon fysiikka oli semmonen, joka ei välttämättä ole täysin stereotyyppinen, mutta johon mun on helppo asettua. Sen sijaan sitten humoristi ja ylimielisen sulava keikari olivat hahmoina vaikeampia kehollisesti, koska ne eivät ole jotain, mitä mussa luonnostaan olis. Niitä joutuu hakemaan enemmän.

Sekin on myönnettävä, että naamion hyvin rajattu näkökenttä muutti myös aistimista. Tein yhden yhden puistonpenkkikohtauksen humoristina ja mulla on vastanäyttelijänä se naamioista aggressiivisin ja fyysisesti uhkaaviin. Huomasin yhdessä kohtaa, kun siinä puistonpenkkiharjoituksen ohjeiden mukaisesti katseet kohtasivat (tai siis katsoin toisen naamiota pienistä silmänrei-istäni), että mä en oikein tienny, miten mun hahmoni reagois siihen aggressiivisuuteen, minkä itse näyttelijänä naamion takana aistin.

En oikein osannut reagoida siihen hahmona. Tein vain sen hahmon vakiokäsieleen ja annoin asian olla. En käyttänyt herännyttä tunnetta mihinkään.

Muutenkin huomasin, että joku tässä tekemisen lajissa tai varsinkin näissä kahdessa egoilevammassa hahmossa ruokki omaa huomionhakuisuuttani. Huomasin jossain kohtaa, että mua vaivas se, kun yleisö ei naura. Se tapahtui nimenomaan humoristin hahmossa. Kyllä siitä epätoivoisesti läppää heittelevästä hahmosta sitten fysiikan kautta upposi myös esiintyjään naamion takana. Huomasin, että olin kateellinen sille, kun toinen hahmo vaikutti saavan enemmän nauruja katsomossa olleilta työpajaan osallistujilta.

Miten tämä on mahdollista, kun minähän tässä se hauska hahmo olen…

Toisen puistonpenkkikohtaukseni tein vanhuksen naamiossa. Ihan jo sen takia, että mulla oli selkä sinä päivänä vähän kipeä, eikä se olis kestänyt sitä etukenoa, jossa se aggressiivinen naamiotyyppi kulki. Vanhuksellakin toki oli vähän eteentaivutusta, mutta ei niin vahvasti, että sen asennon staattinenkaan pitäminen olis aiheuttanut kipua. Siksi tein siis vanhuksen, vaikka tavallaan se ei ollut itselleni haastava hahmo ja siksi ehkä olisin mieluummin valinnut jonkun muun.

Olen kuitenkin onnellinen, että valitsin sen mummelin, jonka teinkin. Siinä kohtauksessa kokeiltiinkin sitten sitä, että mitä tapahtuu, jos lavalle ei laitakaan kahta toisilleen vastakkaista hahmoa, vaan samankaltaiset. Siinä puistonpenkillä kohtasinkin sen naamion, joka kuvasi aika arkaa nuorta hahmoa. Siitä tuli, kuulemani perusteella, aika koskettava kohtaaminen. Lohduttava ja lämminhenkinen. Ne hahmothan poistuivatkin siitä yhdessä toisiaan tukien.

Kontrastoivilla hahmoilla, joiden välillä on suuri jännite, saa draamaa ja konfliktia helpommin. Toisiaan peilaavilla tai jotenkin samantasoisilla hahmoilla taas saa luotua yhteyttä ja empatiaa, miellyttävän kohtaamisen. Kumpikin on erinomaisen käyttökelpoisia asioita lavalla ja elämässäkin.

Vertailevaa toimintaa

Viimeisenä hahmona tein, kuten mainitsinkin, ylimielisen keikarin. Tämä kohtaus ei tapahtunut puistonpenkillä, vaan meillä oli kolmen hahmon joukko, joiden piti – kuten lämppäreissäkin olimme tehneet – muodostaa sanattomasti rivi annetun määrittelyn mukaan. Siinä, missä lämppäreissä määrittelyt liittyivät meihin itseemme, olivat hahmoille annetut ominaisuudet yleisempiä. Piti päätellä kuka hahmoista on, ainakin omasta mielestään, vahvin tai hauskin jne.

Mulle tämä oli hahmo oli ehkä virhevalinta siihen tilanteeseen. En oikein saanut kiinni hahmon sisäisestä maailmasta. Kuvittelisko hän olevansa kaikessa paras vai olisiko hän vaan niin ylimielinen, ettei viitti vaivautua edes siirtymään. Tein ehkä vähän molempia sekaisin. Taistelin joistain sijoituksista ja jossain kohtaa hahmo ei vaivautunut eväänsä lotkauttamaan.

Erityisesti mua häiritsi tässä, kun tää oli viimeinen tekemäni hahmo, että olin unohtanut osan niistä fyysisistä määrittelyistä, joita hahmolle oli annettu. En pystynyt palauttamaan niitä. Katsojana katsoin ihmeissäni, miten toiset muistivat ne niin täsmälleen, kun itse naamio päässäni unohdin kaikki lantion asennot, jalkojen liikkeen ja pitikö olkapäiden olla eteen vai taakse. Etenkin tää viimeinen hahmo vaivas mua kovasti esittäessä.

Huomasin, kun siinä oli semmonen ohje, että menkää järjestykseen sen mukaan, kuka on notkein. Mulla ei ollut aavistustakaan, mihin se hahmo haluais asettua. Enkä myöskään keksinyt mitään notkeusliikettä (hyvin tai huonosti tehtyä), joka olis sopinut sille hahmolle, kun sellaista pyydettiin.

Se oli vaikea hahmo esittää kertaluontoisesti, koska en saanut sitä ilmaisua kehoon riittävän varmaksi, jotta olisin voinut keskittyä vaan olemaan lavalla sinä hahmona. Toi jatkuva pohdinta esittäessä kertoo mulle ainakin sen, että olen todella syvästi päässäni, enkä läsnä siinä lavalla. Vois ajatella, että seison naamioni takana sen sijaan, että antaisin naamion herätä henkiin kauttani.

Lopuksi

Vaikka pohdin tällaisia asioita, olenko päässäni tai teenkö tän oikein, niin itse kokemus oli aika rento. Mulla oli aidosti hyvä olla itsessäni. Pientä surua tehtäessä tapahtunut tunteeseen vajoamista lukuunottamatta mulla ei ollut epätasapainoisia hetkiä. Ei ahdistanut tehdä, ei ollut mitään muuta ongelmaa, kuin kipeä selkä, joka vaikutti siihen, mitä hahmoa saattoi tehdä.

Ja se on itse asiassa huono tila esiintyjälle. Semmonen tyytyväinen ja kelluva olotila. Siinä on liiaksi itsessään ja tunteet jää pinnallisiksi. Se ei ole itsesuojeluntila tai huono tila, vaan elämässä erinomaisen hienoa tila saavutettavaksi. Sen sijaan esittävässä draamassa pieni särö on vain hyvästä ilmaisullisesti. Jos on liian tyytyväinen oloonsa ja kaikkeen suhtautuu lallatellen, niin läsnäolo jää puolittaiseksi. Ainakin mulle tämä on totta.

Se ei ole aktiivisesti ulospäin suuntautunut tila. Vaan samaan tapaan, kuin itseensä käpertyminen surussa tai muissa sellaisissa tunteiteissa, se itsetyytyväisyys etäännyttää ihmisistä. En osaa oikein selittää, mitä tarkoitan. Olen vain huomannut, että sellainen tyytyväisyys rajoittaa ilmaisua. Siinä ei ole auki muiden vaikutukselle vaan leijailee, jossain ylästatuksissa pilvissään.

Mikään tästä ei ole itseruoskintaa. En mieti, että voi kun olisin tehnyt jotenkin toisin tai harmittele, kun tuli tehtyä näin. Olen kuitenkin hyvin kiinnostanut siitä, mitä tapahtui ja miksi. Mikä mussa ja joskus toisissakin tuotti tällaista ilmaisua? Miksi olin niin tietoinen joistain asioista, enkä pystynyt asettumaan rooliini? Miksi kaipasin niin kovasti nauruja siinä roolissa ja petyin, kun en saanut niitä?

Kysymyksiä on vielä lukemattomia muitakin. Välillä on ihan hyvä tutkia itsessään sellaisia puolia, mistä ei ehkä ollut niin tietoinen. En yleensä, kun olen ollut lavalla, kalastele yleisön huomiota tai kaivele nauruja. Mutta siinä hetkessä huomasin, että siitä naurujen saamisesta oli tullut mulle salainen tavoite. Tekniikan tavoitteethan olivat: istua alas, luoda viisi silmäystä toiseen hahmoon ja poistua. Jostain syystä rupesin päätavoitteen sijaan keskittymään johonkin ihan muuhun.

Miten usein elämässä ja leikeissäkin, meillä on omia salattuja sääntöjä, rajoituksia ja pyrkimyksiä, joista ei ehkä itsekään olla ihan tietoisia? Miten usein ne eivät ole äänensanotut säännöt, jotka meitä rajoittavat, vaan joku sisäinen sääntömme, josta muut eivät tiedä mitään?

Tämä työpaja oli kiinnostava pieni sukellus takaisin luonnenaamioiden pariin. Oli äärettömän palkitsevaa katsoa, miten hienosti muut hahmojen fysiikat omaksuivat. Miten upeita naamioiden henkiinheräämisiä tuona lyhyenä yhteinä hetkenä pääsinkään todistamaan. Todella antoisat pari tuntia luonnenaamioiden parissa.

Kiitos tästä kokemuksesta ihanalle ohjaajalle, Suville, ja koko ryhmälle!