Lars Von Trierin elokuvan pohjalta luodussa näytelmässä Melankolian uhka on kaukaiselta tuntuva, mutta hyvin todellinen. Melankolia on nimittäin planeetta, joka on piileksinyt auringon takana. Se ohitti jo Merkuriuksen ja Venuksen, tottahan se nyt Maankin ohittaa. Niin ovat tieteilijät laskeneet. Pakko sen on ohittaa.

Näytelmän rakenne on kahtiajakoinen, kuten on päähenkilön eli Justiinan (Lilli Mäkinen) elämäkin. On koittanut hetki, jonka pitäisi olla elämän onnellisin, omat häät. Tai ainakin niin olisi syytä olla näillä hinnoilla, kuten häät maksaneet sukulaiset jaksavat muistuttaa… Huikean kallis hääsuunnittelijakin täällä vaan leikittää ja laulattaa ihmisiä, kun hääpari antaa odottaa itseään.

Hymyile…

Katso mua silmiin…

Olisit kerrankin iloinen…

Sinähän tätä halusit…

Mehän sovittiin…

Kuten niin valitettavan monesti, niin tässäkin tapauksessa perhe on pahin. Tukea tai ymmärrystä on turha odottaa, jos kaikki ei menekään, kuten on suunniteltu. Vaan eipä Justiinan työnantajakaan toki näissä bileissä etäistä äitiä huonommaksi halua jäädä. Mainoskamppanjan slogan on saatava, vaikka väkisin.

Lavalla vuorottelevat hahmon sisäinen synkkyys ja ulkoa tuleva paine olla onnellinen, iloita. Valo ja varjo. Kunnes kuvaan ilmestyy jotain muuta. Sininen planeetta. Uhka kaikelle olevalle, elämälle. Uhka, johon jokainen reagoi tavallaan. Yksi pitää kiinni uskomuksissa, toinen lisää omaa ahdistustaan etsimällä todisteita siitä, ettei kaikki menekään hyvin ja kolmas – no kuka tietää, mitä hänen mielessään todella liikkuu.

AdAstra-teatterin Melankolia on unenomaisen kaunis, viipyillen virtaava ja pakahduttavan katkeransuloinen näytelmä. Vakiopaineen teatraalisen synkeäsävyinen kellari on kyllästetty, ajoin epätodellisen, viehättävällä valolla. Lavalla on pehmeää puuta ja kovaa kiveä. Morsiuspuvun valkeus ja arkiasun mustuus. Toisiaan täydentävät vastakohdat.

Yleinen, hieman pelottavakin, rauha ja tunneilmaisun tarkkuus tekevät tästä erinomaisen nauttivan teatterielämyksen. Kuin katsoisi tarkkaan lavastettuja valokuvia. Pieniä väläyksiä ihmiselämästä ja hetkiä välähdysten välillä. Hetkiä, jolloin kaikki ei olekaan niin kuin toivoisi. Elämää ennen vääjämätöntä loppuaan.

Kun toivoa ei enää ole, vain toivottomat säilyttävät toimintakykynsä. Mitä menetettävää on masentuneella maailmanlopun koittaessa?

Melankolia

Alkuperäisteksti
Lars Von Trier

Käsikirjoitus
Jari Juutinen

Ohjaus
Riku Suonio

Koreografi
Sara Pitkänen

Puvustus
Anna Haapala

Lavastus
Markus Leino

Tarpeisto
Mira Öling

Valosuunnittelu
Eemeli Rytkönen

Musiikki
Antti Hägg

Tekniikan ajo
Eemeli Rytkönen / Silke Valkeinen

Rooleissa

Lilli Mäkinen
Millariia Tenkula
Mikko Wilmi
Susanna Juuti
Tuomo Salminen
Jukka Jääskelä
Pekka Lehtolampi
Anna-Riikka Niemi
Jari Määttä
Sara Pitkänen / Lotta Enroth