Suruttomat (ennakko) 1.9.2022 (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Suruttomat on, kuin musikaalimaailman lämmin peitto, jonka alta voi turvallisin mielin tarkastella ihmisyyden kaikkia sävyjä – niitä raadollisempiakin. Matti Puurtisen musiikki ja Heikki Salon sanat tarjoavat esitystä arjen yläpuolelle kohottavan musiikillisen maiseman, jossa rakenteet ja niiden toisille suoma, ansioton, suoja tulevat osoittelematta näkyväksi. Musiikista löytyy herkkiä ja synkeitä sävyjä sekä runsaasti riemukkaita ja ylpeydessään häpeämättömiä kappaleita. Poljento on tenhoavaa ja vie yhtä vaivattomasti mukanaan tanssin pyörteisiin, kuin tarkastelemaan tasa-arvon ja lain hengen toteutumista 1800-luvun lopun yhteiskunnassa.

Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmä, johon – Sirkku Peltolan käsikirjoittama – Suruttomat -musikaali perustuu, ei ole erityisen valoisa tai toiveikkuutta herättävä tarina. Eikä sen ole tarve ollakaan, koska se pureutuu yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. Siksi tarinan musikaalisoimiseen liittyi ainakin itselläni pelko siitä, että voidakseen olla musikaali siihen täytyisi taikoa onnellinen loppu. Joku maaginen rakkauden ylistys. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, eikä mitään tarinan todellisuuteen sopimatonta ihmepelastumista tapahdu, vaikkei katsojaa epätoivoonkaan tarinan päätteeksi vaivuteta, vaan päästetään katharsiksen kautta hyvillä mielin poistumaan salista. Kyseessä on taiten rakennettu, hienovaraisesti, mutta hyvin selkeästi, kantaaottava musikaali ihmisyyden ja tasa-arvon kannalta keskeisistä teemoista.

Erityisesti ihailenkin tässä musikaalissa sitä, miten samaan aikaan voidaan tarjota aisteja hellivän upea elämys ja tehdä näkyväksi se, miten paljon korjattavaa yhteisesti hyväksytyssä todellisuudessa voi olla, vaikka sitä on sisältäpäin nähdä tai myöntää. ”Eihän tämä ihan oikealta tunnu, mutta näin tämä vain tässä maassa menee, eikä asioille mitään voi.” Onneksi, kuten ennen esityksen alkua näkyvissä olevalta seinältä voi lukea, edistystä on myös tapahtunut, vaikkei maailma vieläkään ole valmis. Ei tasa-arvon, eikä monen muunkaan asian osalta.

Ihminen ja hänen arvonsa

Mies, Risto (Jukka-Pekka Mikkonen), tuo lain suojaama luomakunnan ylin luomus, vaimonsa haltija sekä hänen kruununsa suurin kirkastaja, ottaa kyllä sen mikä hänelle lain mukaan kuuluu ja enemmänkin. Mitään sellaista ei vaimonsa, Johanna (Saara Jokiaho), voi omistaa tai työllään hankkia, mitä ei Risto voisi viinaksi muuttaa ja kurkustaan alas kaataa. Johanna, jolla olisi ollut varaa valita kenet tahansa, valitsi Riston ja se oli kallis virhe.

Mutta, ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, onhan Risto kuitenkin sillä tavalla hieno mies, ettei juovuspäissään vaimoaan piekse ja sehän on jo sentään paljon se tuon ajan yhteiskunnassa. Sehän oli suorastaan velvollisuus nyrkillä hoitaa puhuminen sekä vaimon että lasten suuntaan. Kuten sanottua, niin Risto on hieno mies, joka – ihan lain suomien oikeuksiensa turvin – vie vaimoltaan viimeisenkin markan oman kurkkunsa kostuttimeksi piittaamatta siitä, että sillä olisi pitänyt saada hankittua ruokaa heidän yhteiselle lapselleen. Mitäpä tuosta mieltä pahoittamaan, kyllähän se on vaimon vika, kun on miehensä noin juomaan ajanut.

Katsoja saa humoristisen liioittelun kautta huomata, miten kaiken – vakavan alkoholisminkin – voi perustella itselleen hyväksi, kunhan vain kykenee olemaan tarkastelematta asioita ja omaa toimintaansa tarkemmin. Uhriutumisen ja oman vastuun välttelyn määrä on välillä todella häikäisevä. Itkettäis, jos ei naurattais. Monessa kohtaa naurattaa, ihan silkasta epäuskosta, koska se on vaan niin överiä, mistä kaikesta sitä ihminen voikaan vastuun sysätä itsensä ulkopuolelle. Naiset mm. vaan tulee ja viettelee miesraukan. Eihän sille sitten mies mitään voi, kun niin käy. Naisen vika. Sellaista asiaa ei olekaan, jota nämä velikullat, ja hyvät ryyppytoverit, eivät naisten syyksi saisi vieritettyä.

Kylmäävää – sekä nykyisyydestä käsin tarkasteltuna epäuskoista naurua herättävää – on kuunnella, kun jo hääpäivänään miehensä luonnosta turhan tietoiseksi tulevaa Johannaa tsempataan olemaan nolaamatta itseään enempää miestään moittimalla. Kehotetaanpa Johannaa myös anomaan miehensä anteeksiantoa – joka silkkaa jalouttaan on hänelle valmis anteeksi antamaan – kun on kehdannut sillä tavoin metelin nostaa miehensä salakihlatun saapumisesta häihinsä.

Homsantuu, oikealta nimeltään Kerttu (ennakkonäytöksessä roolissa nähtiin Siina Mäkikoivu), on tämän yhteisön silmissä huonommaksi luokiteltu nainen, mustalainen, joten mitä siitä nyt sitten mieltään pahoittamaan, jos Risto onkin sattunut hänen kanssaan kihlat vaihtamaan. Kerttua eivät tämän tarinan keskusyhteisön jäsenet juurikaan helli tai silmissään siedä, kun hän ei ole yhtään nöyrä ja ymmärrä, kuinka paljon huonompi hänen pitäisi tuntea olevansa, kuin nämä tekopyhyyteensä tukehtuvat hurskastelijat.

Raikkaimmat ja avoimimmat kritiikit tarinan yhteiskunnan ylläpitämiä syrjiviä rakenteita kohtaan tulevatkin sen ulkopuolelta. Siinä, missä Johanna ei kykene edes pahimman hätänsä hetkellä miestään – joka hänet siihen ahdinkoon ajoi – ääneen muille moittimaan, Homsantuu ei sivalluksia säästele. Kielensä sivaltaa yhtä raivoisasti, kuin ruoskansakin, kun petos paljastuu. Millaisia julmuuksia sitä voikaan, puhtain mielin ja paidoin, rakkauden nimissä tehdä.

Elämän loimilangoissa

Puitteet ovat todellakin kunnossa tässä musikaalissa. Puvustus on aikakaudenmukaista ja hahmoja kuvaavaa. Hienolla rouvalla on samettia ja turkista, kun taas tavallinen väki saa tyytyä vaatimattomampiin materiaaleihin. Lavastuksessa, joka ei turhia pröystäile, on paljon paljasta puupintaa sekä luonnonläheisiä elementtejä ja sävyjä, mikä herättää 1800-luvun maalaisyhteisön maailman henkiin lavalla. Ihana pieni yksityiskohta on Johannan kangaspuiden ”taivaisiin asti” ulottuvat loimilangat, jotka toinen surutta katkoo.

Esitystä ympäröi kiireettömyyden tuntu. Pienillä jutuilla, kuten valoilla ja liikkeellä saadaan aikaan suuria muutoksia tunneilmastossa. Pääosin lämmin valo muuttuu hetkessä kylmäksi ja lopulta polttavan kuumaksi, kun inhimillinen tragedia, kaiken sen ohikatsomisen ja takana kuiskuttelun jälkeen nousee keskiöön. Tässä myös musiikki ja koreografia tukevat upeasti hahmo sisäisen maailman myllerryksen ja hädän näkyväksi tekemistä lavalla.

Erityisen makeeta on se, miten vapaus, tai sen puute (näkymättömät kahleet), tulee näkyväksi hahmojen liikkeissä. Pieni, toistuva ja vangitsevan hieno koreografinen oivallus. Joskus hiljaisuus huutaa niin kovaa, ettei siltä voi sulkea korviaan.

Sanat ovat pinta, joka kätkee alleen todellisen tarinan. Joskus tauko, katseen suunta ja laatu, on paljon merkittävämpi, kuin ne sanat, jotka sitä edeltävät tai seuraavat. Se, mikä muiden edessä jätetään sanomatta sisältää sen totuuden, jota ei omasta asemasta saa sanoa. Historia ja rakenteet, joilla suojellaan joitain ja rankaistaan toisia, tulevat hyvin selkeästi näkyviksi, vaikkei niitä vastaan poikkipuolista sanaa sanottaisikaan. Ylistyskin voi kätkeä sisäänsä vastakkaisen viestin.

Suruttomat on muutaman keskushenkilön elämää sivuava ensembleteos. Voima tulee yhteisöstä ja yhteisestä tekemisestä, liikkeestä ja laulusta. Yksityinen on yleistä ja koskettaa koko yhteisöä. Mikään sala ei jää supisematta, syyllinen etsimättä, eikä nainen pahasta paheksumatta – oli syytä eli ei.

Luvassa on väkevän viehkeä, valoisa ja viihdyttävä musikaalielämys, joka ei saarnaa tai alleviivaa, vaan tarjoaa tilaa ymmärryksen kasvulle.

Suruttomat

Käsikirjoitus: Sirkku Peltola (pohjautuen Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmään)
Sävellys: Matti Puurtinen
Laulujen sanat: Heikki Salo
Ohjaus ja sovitus: Jukka Keinonen
Kapellimestari: Lasse Hirvi
Koreografia: Jouni Prittinen
Lavastussuunnittelu: Annina Nevantaus
Pukusuunnittelu: Tellervo Syrjäkari
Valosuunnittelu: Antti Silvennoinen
Äänisuunnittelu: Mika Filpus
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Suvi Taipale
Lauluvalmennus: Juho Eerola

Rooleissa

Saara Jokiaho
Jukka-Pekka Mikkonen
Anna-Maija Oka (ennakossa Kertun roolissa Siina Mäkikoivu)
Paavo Honkimäki
Miko Petteri Jaakkola
Jaana Pesonen
Sami Ulmanen
Anneli Karppinen
Piia Mannisenmäki
Asko Vaarala
Jouni Salo
Laura Suonperä
Siiri Kononen
Tytti Vänskä
Juha Valkama
Anton Avela
Siina Koivunen
Emil Pohjanen
Helmi Jonasson

ISOn Tanhuujat Ry:n tanssijat:
Katja Huutokari
Suvi Heinonen
Maiju Partanen
Veera Piispanen
Anja Saksola
Inka Somerla
Meiju Urpelainen

Orkesteri

Harmonikka: Matti Ekman
Kitarat: Johannes Lintunen / Juho Kosonen
Basso: Veli-Matti Silanterä / Hanna Turunen
Rummut, lyömäsoittimet: Hannu Leppänen / Osmo Blomqvist
Puupuhaltimet: Markus Lajunen / Mikko Tourunen
Trumpetti: Jani Saaranen / Mikko Mikkola
Viulu: Heta Forsten / Kaisa Ivars

Yksi vastaus artikkeliiin “Suruttomat (ennakko) 1.9.2022 (Jyväskylän Kaupunginteatteri)

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s