Perjantain iltatreenien lopuksi treenattiin vielä puiston toisella lavalla seuraavan päivän esiintymistä varten kahta kohtausta. Paikka muuttaa monenlaisia asioita. Äänenkäytöllisesti tuo Laululava on näistä kahdesta haastavampi, koska siellä on liikenteen melu taustalla. Näin ollen ohje oli, että ääntä saa kyllä käyttää ihan niin paljon, kuin lähtee. Ei oikeastaan voi puhua liian kovaa tai selkeästi siihen ulkoilmatilaan. Varsinkin, kun ei ole tottunut ja toisaalta, kun ei ole mitään teknistä tukea.

Siinä iltatreenien lopussa, kun oltiin ensin vedetty ekan puoliajan läpimeno ja siihen päälle vielä kertaalleen esitettävä kohtaus, niin huomas kyllä, että väsy on iskemässä. Jotenkin toisella kertaa sitä esitettävää pätkää käydessä alkoi jo kaikki vastustamaan. Pienikin muutos tai joku haparointi jossakin, niin ajattelu jumahti saman tien. Miksi tämä ei mene niin kuin oletin?

Mulle semmonen pieni juttu oli toisen näyttelijän liike, kun poistumme kohtauksessa. Illan ekassa vedossa hän oli tehnyt siinä jonkun automaattiperuutuksen, mitä ei toisella kertaa tehnytkään. Mä hämmennyin siitä, kun hän seisoikin edempänä tilassa, kuin olin odottanut. Siinä tippu rooli ja fokus, kun rupes reagoinnin ja oman toiminnan sovittamisen sijaan miettimään, että toisen pitäis olla vähän eri kohdassa. Joustavuus ajattelussa vähenee iltaa kohden. Häröily toki vastaavasti lisääntyy.

Ei se ollut iso juttu, mutta yllättyin siitä, miten jumiin sillä hetkellä menin siitä pienestä muutoksesta, mikä ei normaalisti aiheuttais mitään reaktiota.

Flaikkuja ja kohtausmaistiaisia

Yksi asia, mikä jännittää usein huomattavasti enemmän, kuin varsinainen näytteleminen, on jalkaisin tehtävä mainostustyö. Nyt ennen ja jälkeen esityksen liikuimme hahmoissa vähän aikaa ihmisiä täyden perhepuiston vilinässä. Hahmo antaa jotain suojaa, mutta on se silti, tottumattomalle, rankkaa hommaa mennä tyrkyttämään mainoksia. Tosin mainittava on, että varsinkaan esityksen jälkeen mainoksia ei tarvinnut erikseen tyrkyttää, vaan lapset kävivät itse hakemassa.

Siinä on oma kynnyksensä, mikä pitää ylittää. Sehän on käytännössä improvisointia hahmossa, mutta kyllähän se ylipäätään on monesti iso kynnys lähestyä täysin vieraita ihmisiä. Varsinkin kymmeniä ja satoja vieraita ihmisiä, aikuisia ja lapsia, pienen ajan puitteissa. Hyvä ja positiivinen kokemus. Myönnettävä on, että olis kyllä kaltaiselleni introvertille aika rankkaa hommaa, jos tuota joutuis pidempään tekemään. Ihan jo se hälinä ympärillä vie valtavasti omaa energiaa. Messut ja sen sellaiset massatapahtumat on henkilökohtaisesti nopeasti uuvuttavia kokemuksia.

Sitten kun oli jaettuja flaikkuja eli flyereita eli lentolentisiä aikamme, niin sitten olikin esiintymisen vuoro. Aurinkoisessa säässä lavan ääreen olikin kertynyt melkoinen yleisö. Siellä oli kaikki penkit täynnä ja katsomon molemmilla sivustoilla oli myös reippaasti väkeä. Joutu vähän soveltamaan poistumisreittejä kohtauksen jälkeen ja todellakin sai käyttää ääntä. Huomasi kyllä, että itse ainakin tuli puhuttua vielä hieman kovempaa, kuin harjoituskontekstissa, mikä sekin on aika kovaa.

Itse esiintyminen meni mielestäni tosi hyvin. Niinku oli harjoiteltukin. Hieman toki huomas sitä, kun ei hetkeen taas esiintynyt, että jännitys vaikuttaa hengitykseen ja sitä kautta myös ääneen. Ei niinkään volyymiin, vaan äänentuoton rentouteen. Huomasin hieman puskevani ääntä, mikä ei pidemmän päälle ole hyvä taktiikka, koska ääni väsyy herkemmin. Semmosta pientä hoppuilua oli itsellä ilmassa. Reploja tuuttas ehkä vähän liiankin nopeasti ja innokkaasti. Toisaalta, se voi myös vain tuntua siltä, koska aika kulkee eri tavalla yleisön edessä, kuin harkoissa.

Oli hienoa seurata sivusta jälkimmäistä kohtausta, missä omat hahmoni eivät ole mukana, vaan siinä tutustutaan hieman päähenkilöihin. Ei ole vielä hirveästi nähnyt Herkon apuria, Lakanaa, roolivaatteisiin puettuna, joten se oli ihan uusi kokemus itsellekin. Toki kyseinen asu oli vasta harjoituskappale, eikä varsinainen roolivaate, mutta kyllä siitä jo näki sen, miten kiva hahmo se varmasti tulee olemaan etenkin lapsikatsojille.

Nytkin mainoksia jaettaessa, kyllähän se hieman kummitusta muistuttava hahmo tietenkin kiinnosti pieniä ja vähän suurempiakin kävijöitä.

Kyllä sanoisin, että tanttojemme persoonatkin tulivat aika selkeästi, kun siellä kolmikkona kuljettiin. Sylvi huiteli pitkin pihoja etsimässä komeita miehiä ja me kaks muuta yritimme hillitä haluamme paheksua kaikkea. Paitsi Sylvi. Sellaista käytöstä. Huh huh.

Haastavahko hahmo, omani siis, tohon mainostustehtävään, koska sehän on tarinan pahiksia. Niin ja se ei oikein tykkää lapsista, joten se asettaa mielenkiintoisen haasteen sille, että miten suorittaa tehtävän (jakaa flaikkuja) ja pysyy roolissa (paheksuu, etenkin lapsia).

Hauskaa oli. Hieman jännääkin, mutta ennen kaikkea hauskaa. Sitten, kun vielä yleisöltäkin saatiin oikein lupaavaa palautetta, niin se oli kyllä oikein onnistunut pieni esityskokemus.