Kurssin toiseksi viimeinen kerta oli hieman poikkeava, koska olin kyläilemässä, niin piti vähän säännöstellä omaa tekemistä. Vaikka rauhallinen nurkka löytyykin, niin olin ja olen melko tietoinen omasta volyymintasosta toisten nurkissa. Äänitason huomiointi oli tarpeen ihan jo siksi kurssi on aika myöhäiseen aikaan. Niinpä suosiolla jätin väliin harjoitteen, jossa piti omaksua jonkun tutun eläimen fysiikka ja harjoituksen edetessä myös tuottaa sen eläimen ääntä. Siinä kohtaa meni itsetietoisuuden raja. Jos olisin tehnyt harjoitetta, niin olisin todennäköisesti ollut liikaa päässäni ja miettinyt, että eihän tämä nyt kuulu toisiin huoneisiin liian kovaa. Volyymi on olennainen pohdinta, varsinkin, kun itsellä oli kuulokkeet korvissa.

Se olikin ainoa harjoite, missä himmasin tällä kertaa. Puheen tuottaminen oli ihan ok, mutta maukuminen – koska olisin tehnyt kissan – oli liian ison kynnyksen takana tällä kertaan siinä ympäristössä. Joskus näinä etäaikoina, niin ilmaisun rajat, eivät välttämättä ole puhtaasti ihmisen rajat, vaan ympäristökin vaikuttaa. Mutta se ei haittaa, koska olen kyllä tehnyt samaa hahmonluonninharjoitetta useita kertoja. Eli harjoitteessa ensin omaksutaan eläimen fysiikka ja ääntely, sitten lähdetään pudottamaan eläimellisyyttä pois ja muovaamaan puhumaan kykenevä ihmishahmo, jolla on jotain siitä alkuperäisen eläimen ominaisuuksia. Millainen olisi kissamainen tai kirahvinkaltainen ihminen. Miten hän puhuu ja liikkuu?

Tämä harjoite on siinä mielessä keskeinen Spolinin improlle, että hahmot rakennetaan nimenomaan fyysistä kautta. Teatteripeleissä ei pelata niinkään järjellä ja hahmoanalyysillä yms. vaan nimenomaan kehollista kautta lähdetään tutkimaan tuntematonta.

Zoom-versio tutusta harjoitteesta

Tällä kertaa pelattiin perinteistä peiliä, siis sitä, mitä lapsena pelattiin. Harjoitteen nimi on punainen valo – vihreä valo (red light, green light), jossa saa liikkua, kun valo on vihreä ja pitää pysähtyä, kun ”peili” sanoo valo on punainen. Harjoitteessa siis yksi pelaaja on selin muihin ja muiden tavoitteena on ehtiä koskettamaan häntä ilman, että tämä kääntyessään huomaa kenenkään liikkuvan. Tämä on jännä peli Zoomissa ja etänä toteutettavaksi. Se toimi itse asiassa tosi hyvin näinkin.

Yksi pelaaja oli peili ja hän kääntyi selin omassa tilassaan. Muut perääntyivät omissa tiloissaan niin kauas kamerastaan, kuin pääsivät. Tässä tapauksessa ohjemitta oli viisi askelta. Selin oleva pelaaja saa kääntyä niin nopeasti tai hitaasti, kuin haluaa ja samoin kaikki muutkin saavat liikkua niin nopeasti tai hitaasti, kuin haluavat. Mutta ehkä pelin kannalta viiden askeleen etäisyydellä kameralleen juokseminen ei ole se kiintoisin ratkaisu. Itse ainakin tykkään myös siitä jännitteestä ja sellaisesta keskittyneestä hitaudesta, mitä tällaisissa peleissä voi saavuttaa.

Koskettaminen ja peiliksi jääminen tapahtui siis siten, että yltäessään peittämään kädellä oman kameransa liikkuja sanoo oman nimensä ja näin ilmaisee kuka ehti ensimmäisenä koskemaan. Useinhan tässä tulee samaan aikaan useampia kosketuksia (kameran peittämisiä), joten nimen sanomalla muutkin voivat päätellä, kuka ehti ensin. Se oli oikein toimiva tapa pelata tätä peliä yhdessä etänä. Jos olette miettineet, niin tämä yksi tapa tehdä se.

Aikaleikittelyä

Tämän kerran varsinainen teemallinen sisältö liittyi myös joka kerralla tehtäviin tilalämppäreihin. Nyt tällä kertaa tilakävelyssä keskityttiin liikkumaan normaalilla nopeudella kulkevassa ja hitaassa tilassa. Ajatuksellisesti siis kuvitellaan, että kaikki ympärilläsi liikkuu tosi hitaasti eli on keskellä hidastuttua aikaa. Ei ehkä niinkään liikkumassa itse hitaasti, vaan ajatuksellisesti on ympäristössä, missä kaikki tapahtuu hitaasti. Kun katsoo, niin näkee hidastetusti. Tämä on kokemuksellinen asia, vaikea selittää sanallisesti eroa, mutta sen tuntee kyllä kehossaan, milloin itse pyrkii liikkumaan korostetun hitaasti ja milloin aidosti on yhtä ympäristön kanssa, joka jostain syystä on hidastunut.

Ohjaajana eron siinä, kuka liikkuu hitaasti ja kuka liikkuu hitaassa tilassa / ajassa näkee usein silmistä. Hitaasti liikkuvan, fokus omassa liikkeessä ja sen hidastamisessa, silmät ovat usein kuitenkin nopeat. Katse liikkuu nopeasti tai normaalissa ajassa tilassa. Hitaassa tilassa liikkuvalla taas myös katse ja silmät liikkuvat hitaasti, koska fokus on siinä koko ympäröivän maailman hidastumisessa, mikä myös hidastaa silmien liikkeen. Tämä siis karkeana yleistyksenä.

Tätä samaa ajatusta hyödynnettiin sitten päivän päättäneissä kohtauksissa, joita tehtiin useammalla nopeudella. Ennen kohtauksiin heittäytymistä tehtiin siis vielä toinen tilakävely, jossa keskityttiin nimenomaan ympäröivän tilan ja ajan hidastamiseen. Tätä kehollista kokemusta hyödynnettiin sitten kohtauksissakin sivustaohjauksen avulla.

Ryhmissä sovimme ketä olemme, missä olemme ja mitä olemme tekemässä. Tällä kertaa teimme neljän tai kolmen hengen kohtauksia, joissa oli useampi toistokierros. Aluksi tehtiin lyhyt pätkä kohtauksesta normaalinopeudella. Sitten se sama toistettiin mahdollisimman hitaasti. Hitaus siis koskee sekä puhetta että kaikkea liikettä ja miimistä toimintaa kohtauksessa. Toisen kerran sama kohtaus toistettiin niin nopeasti, kuin mahdollista. Viimeisenä tehtiin sitten sama kohtaus alusta alkaen normaalinopeudella, mutta viimeisessä versiossa ei pysähdytty alkuperäiseen katkaisukohtaan, vaan kohtaus sai jatkua siitä, mihin suuntaan se sitten jatkuukin. Ohjaaja sitten päättää kohtauksen jossain luontevassa kohtaa, kun sitä on katsottu hetki eteenpäin.

Tämä on toimiva rakenne, koska toistokierrokset hitaasti ja nopeasti lisäävät siihen kohtaukseen kumpikin jotain. Hitaasti tulee keskityttyä siihen, mitä tekee ja mitä sanoo. Nopeasti tehtynä taas pyrkii vain löytämään ne omat iskut ja kohtauksen keskeiset jutut, koska kaikkea ei voi tehdä pilkulleen. Ei ole aikaa jäädä miettimään. Se menee vähän sinne päin. Viimeisessä versiossa jokaisella kohtauksen improvisoijalla on nuo kaikki kolme kokemusta kehossaan. Alkuperäinen kohtaus muovautuu vähän prosessissa, koska kaikkea ei muista, eikä se ole edes se pointti, että tarvitsis muistaa. Tämän tajuaa viimeistään siinä nopeassa versiossa, että yksityiskohtia ei voi jäädä muistelemaan, vaan pitää tehdä ja mennä eteenpäin.

Neljä improvisoijaa on aika paljon kohtauksessa eli omalle vastuulle jää dialogista ja tekemisestä aika vähän, koska jokainen ei voi olla koko aikaa äänessä. Vuorottelu auttaa myös muistamisessa ja helpottaa, kun ei tarvitse välttämättä muistaa kaikkea, vaan riittää että muistaa ne omat iskut, jolloin piti tehdä tai sanoa jotain. Nopeaakaan versiota ei voisi tehdä niin selkeänä, jollei alla olis jo normaalinopeuksista ja mahdollista hitaampaa versiota, koska kenttä on ensin luotava ja vasta sitten sillä voi ruveta leikkimään.

Viimeisessä normaaliajassa tehdyssä versiossa hahmotkin lähtevät ekaa versiota syvemmällä tavalla elämään. Toistokertojen myötä ihmissuhde niiden hahmojen välillä on muuttunut rikkaammaksi, kuin mitä se olis ollut, jos se kohtaus olisi tehty vain kerran. Siinä mielessä tämä onkin hahmojen välisen suhteen ja hahmonrakennuksen kannalta hyvä harjoite. Hitaassa ajassa on aikaa huomata paljon sellaista, mikä normaalinopeudella tehdessä jää huomaamatta. Ehtii kuunnella äänenpainoja ja huomata yksityiskohtia paljon paremmin. Vuorovaikutuksen kautta oppii tuntemaan hahmon sisäistä elämää paremmin.

Se pakotetussa hidastuksessa ihanaa onkin, että päästiin sellaiseen yhdessäolon muotoon, missä kaikkea tilaa ei täytetä puheella. Aika usein itselläni omaan ja muiden hahmoihin tutustuminen kärsii juurikin siitä, että kohtaukset ovat tosi dialogipainotteisia, jolloin ihmissuhde sanojen takana ei välttämättä pääse kehittymään, vaan päädytään seisoskelemaan lavalla puhumassa. Eli, jos haluaa tutkia ja syventää nopeasti hahmoja ja heidän välistään (sanatonta) suhdetta improssa nopeasti pidempää kokonaisuutta varten, niin kannattaa kokeilla tätä tekniikkaa.