Tämä neljäs kurssikerta alkoi vähän tökkien. Ohjaajan kuvayhteys pätki ja jouduttiin Zoom-tapaaminen käynnistämään kertaalleen uudelleen. Se ei korjannut oman yhteyteni pätkimistä, joten jouduin vielä säätämään vähän enemmän, ennen kuin pääsin kunnolla mukaan. Tämä tarkoitti sitä, että jäin ekasta lämppäritekniikasta vähän paitsi. Osia näin, mutta alkuohjeistus ja leikki jäi kokematta. Se on ihan hyvä muistaa, että välillä kaistanleveys on vähän kortilla kaupungissakin ja ehkä etenkin siellä. Ääni kuului, mutta kuva pätki ihan törkeästi. Ei mitään hajua mikä oli viive.

Joka tapauksessa se, mitä ymmärsin, se oli harjoite, missä kahdella oli joku yhteisesti sovittu esine tai asia, joka muiden piti arvata. Arvaaminen tapahtui liittymällä kohtaukseen ja toimittamalla oma arvauksensa yksityisviestillä toiselle improajista, jotka tietävät esineen. He sitten joko vahvistavat tai kieltävät arvauksen siinä kaikkien kuullen. Harjoite päättyy, kun kaikille on selvää, mikä se esine tai asia on. Hyvin zoomissa toimiva harjoite ja harmi, kun pätki niin, ettei mukaan päässyt.

Näe nimeämättä

Kuten aiemmillakin kerroilla, niin sen jälkeen tehtiin sitten sisäiseen ja ulkoiseen tilaan liittyvät lämppärit. Avaavin pieni oivallus liittyi ohjeeseen: sulkea silmät ja sitten kun avaa ne uudelleen, on uudessa tilassa. Sehän voi tarkoittaa sekä miimisen tilan näkemistä että sen saman tilan näkemistä, kuin se olisi uusi ja ennen näkemätön tila sinulle. Nyt se ohje liittyi aiheeseen, mitä tällä kertaa erityisesti tarkasteltiin eli näkemiseen nimeämättä.

Pyrkimyksenä siis kulkiessaan tilassa oli nähdä esineet ja asiat niitä nimeämättä. Mikä on siis melko mahdotonta, koska nimi (pöytä, tuoli, vesipullo…) tulee aika nopeasti mieleen, kun katsoo esinettä. Tämä onkin siksi niin hyvä harjoite, koska se haastaa oman kielen ja mielen rajoja. Miten kauan pystyy näkemään jotain ilman, että nimeää sen. Kun näkee jotain, minkä nimeä ei tiedä, niin kuinka nopeasti silti rupeaa etsimään sille jotain kategoriaa tai leimaa.

Aretha nosti Spolinin ajatuksista sen, että pitäisi pystyä näkemään lapsi rajoittamatta tai lyömättä valmiita leimoja (labels) häneen. Olla olettamatta, mitä joku toinen on tai mihin hän pystyy. Niistä opettajan asettamista rajoista ja siitä oletuksesta tulee helposti itseään toteuttava ennustus. Oppilaan asemassa lähtee helposti toteuttamaan ohjaajan näkemystä (itse päättelemäänsä tai sanoin ja teoin ilmaistua) siitä, mikä on oikein tai arvokasta.

Kuka minä olen?

Teimme perusharjoituksen, jossa yksi improaja poistuu tilasta ja muut sopivat, mikä hänen ammattinsa on. Sen jälkeen osa ryhmästä pyrkii teoin ja tilaesineitä (miimiset esineet / space objects) hyödyntäen näyttämään, mikä huoneeseen tulleen ammatti on. Itsehän tein tämän harjoitteen huoneesta poistujan roolissa eli sain arvata ammattini ja missä olen töissä.

Tässähän haaste on se kertomisen (sanallinen) ja näyttämisen (teot ja sanaton ilmaisu) eron harjoittelu. Houkutus on kertoa aika suorasanaisestikin sille toiselle, mitä asiat ovat ja kuka hän on. Sivustaohjausta tulee paljon tyyliin ”näytä, älä kerro”, jotta fokus pysyisi tekemisessä, eikä dialogin keksimisessä. Oma ammattini oli selkeähkö, mutta vasta paikan ymmärtäminen selkeytti sen ammattiroolin.

Siihen saakka, kunnes ympäristö oli luotu, niin olisin voinut olla vaikka lastenhoitaja päiväkodissa tai eläinvauvojen hoitaja eläintarhassa. Sitten kun se määrittyi selvemmin sairaalaksi, niin sittenhän se oli selvää, että olen hoitaja vastasyntyneiden osastolla. Tosin tätä en siinä hetkessä osannut englanniksi sanoa, vaan käytin ilmaisua sairaalassa vastasyntyneitä hoitava sairaanhoitaja. En ole hetkeen sairaalasarjoja katsonut, enkä muistanut sanaa vastasyntyneiden osastolle sairaalassa.

Tässä tuli vain sellainen hauskahko huomio, että ohjaaja korosti, ettemme kaikki puhu samalla tasolla englantia ja näin. Mutta kun kukaan amerikkalaisistakaan ei tiennyt sitä oikeaa sanaa eli, kun olin arvannut ammatin ja paikan, kukaan ei kertonut, mikä se oikea sana olis ollut. He olivat sopineet minulle ammatin ja osaston sairaalassa ilman, että kukaan tiesi, miksi sitä osastoa kutsutaan.

Ei tällaisia ansoja kiitos. On ihan tarpeeksi vaikea yrittää muistaa onko joku sana, mikä improvisointihetkellä mieleen juolahtaa amerikan- vai brittienglantia. Ei auttanut ulkkiksen kielitaitoa tämä tiedotta jääminen. Jatkossakaan en kyseistä sanaa tietäisi, jollen olis tarkistanut sanakirjasta, mikä se on. Tosin luultavasti tulen sen jälleen unohtamaan ajan myötä.

Eikä tämä nähdäkseni ole edes kielitaito, vaan sanaston tuntemuskysymys. En minä kaikkia suomenkielisiäkään erikoisalojen sanoja tiedä. Lääketieteen sanasto on suht vierasta suomeksikin. Se paikka, missä on vauvoja, jotka ovat äsken syntyneet. Kyllä sen pitää siinä improvisoinnin tuoksinassa riittää määrittelyksi. Riittikin. Kirjoitin silti asiasta näin pitkästi.

Tarinankerrontaa

Tuohon edelliseenkin liittyen, niin onhan siinä ero improaako illalla vai päiväsaikaan. Vireystilassa on monesti huima ero. Samoin siinä, mihin aivot pystyvät on ero. Itsellä ainakin väsymys vaikuttaa sanavarastoon, kun väsyttää, niin alkaa helpommin unohtua sanoja ja muutenkin vähän muisti pätkiä. Tämä kurssi on amerikkalaisille sopivasti päiväsaikaan, mikä tarkoittaa sitä, että se on melko myöhään täkäläistä aikaa.

Olen toki periaatteessa iltavirkku, mutta on siinä silti ero, miten kirkas ajatus on eri aikaan päivästä. Nyt varsinkin, kun olin ennen tämän päivän improja kuunnellut puolipäivää seminaaria, niin pää oli aika täynnä ajatuksia. On eri asia tehdä jotain tarkkaavaisuutta vaativaa tuoreilla aivoilla, nukkumisen jälkeen, kuin kuormitetuilla aivoilla, päivän töiden jälkeen. Nyt se ero konkretisoitui tarinankerronnanharjoitteessa.

Oli ihan tuskaa sekä kuunnella tarkkaavaisesti että kertoa tarinaa. Tehtiin sellainen lyhyt kuuntelu- ja tarinankerrontaharjoite ihan viimeisenä tällä 2,5 tunnin kurssikerralla. Eikä ainakaan minulla ollut enää siinä kohtaa mitään aivokapasiteettia jäljellä.

Tekniikassa ensin toinen kertoo minuutin ajan jotain tavallista tarinaa, vaikka omasta päivästään. Toinen kuuntelee sillä mielin, että miettii tarinassa kuulemiaan värejä. Sitten onkin kuuntelijan vuoro kertoa sama tarina kahdessa minuutissa lisäten sinne kaikki kuulemansa värit. Minulle tuotti todella paljon ongelmia ihan jo tarinan kuunteleminen, koska väsytti ja stressasin etukäteen sitä, että joutuisin seuraavaksi itse kertomaan tarinan.

Siis stressasin etukäteen, en sitä parini tarinan uudelleenkertomista värittäen, vaan sitä omaa minuutin tarinaa. Ei mulla ollut mitään tarinaa. Stressasi. En olis halunnut tehdä. Toivoin, että aika loppuu kesken tai netti alkaa uudelleen pätkiä. Ei ollut sellaista tuuria, vaan jouduin omankin tarinan kertomaan. Eikä se lopulta ollut niin kauheaa, mutta kesti tuskallisen pitkään kaivaa aivoista joku edes puoliksi koherentti tositarina. Se oli tosi vaikeaa, vaikka lopulta toki keksin jotain, koska oli pakko, että toinenkin pääsee harjoittelemaan värittämistä.

Myönnän, että mua hävetti ihan kauheasti siinä, kun kerroin toisen tarinaa värittäen, koska olin unohtanut jotain sieltä tarinan alusta. Olin melko varma, että tarina tapahtui illalla ja niin sen kerroinkin, mutta sitten toisen ilmettä, kun väritin sitä tarinaa ja mietin sisälläni ”voi hitto, sanoiko hän sittenkin, että oli päivä”. Ihan siis trivaaleja seikkoja. Kaikki tietää, ettei tuossa ajassa ehdi kaikkea sisäistää. Minuutin kuuntelet ja kaksi minuuttia puhut, ilman mitään tukimateriaaleja ja värejä tarinan joukkoon lisäten, niin eihän se samana toistu. Silti voi tulla sisäinen paine, että pitäis onnistua kertomaan mahdollisimman oikein, koska kertoja kuuntelee.

Tämä on ihan siis vilpittömän vmäinen tunnistus, että mua ahdistaa ihan tosi paljon tämmöset harjoitukset, koska päässäni on tosi vahvana se oikein tekemisen pakko. Kyllä sitäkin ruuvia osaan nykyään jo löysyttää ja laskea rimaa. Sisäisesti se kauhu, että nyt joudun toistamaan toiselle hänen oman tarinansa ja tulen kertomaan sen väärin, koska mulla jäi jotain, mielestäni olennaista, kuulematta.

Ei se sisäinen virheentekemisen kauhun tunne katoa. Se vaimenee treenin myötä ja voi kadota lopulta kuuluvista, mutta se tuomitseva, oikeellisuutta tavoitteleva, rakenne on silti olemassa aivoissa. Se on aika kauheaa, että sellaista ihmisen päästä löytyy ja se aiheuttaa, edelleen, täysin turhaa paniikkia jossain impropelissä. Voi jestas.

Hiljainen jännite

Lopuksi haluan mainita vielä yhden tekniikan, jota teimme tällä kertaa nimeltään Silent tension (hiljainen jännite). Se on kohtaustekniikka, jossa pienryhmä (3 henkeä) sopii keskenään ketä he ovat toisilleen, missä he ovat ja mitä tekemässä. Tämän lisäksi tässä tekniikassa sovitaan joku asia, mikä aiheuttaa kohtaukseen niin voimakkaan jännitteen, ettei kukaan pysty puhumaan. Kaikki tapahtuu siis sanattomasti ja fokus on jännitteessä sekä fyysisessä toiminnassa, joka kohtaukseen on valittu.

Oikeastaan tajusin vasta sitten, kun olimme omasta breakout huoneestamme palanneet muiden ryhmäläisten joukkoon, että emme olleet sopineet kohtaukseemme mitään fyysistä tekemistä. Olimme sopineet, että jännite tulee siitä, että olemme perhe, jossa on vanhemmat sekä tytär, joka on juuri rikkonut isänsä tärkeä mukin. Mutta se on imperfektissä. Siinä ei ole tässä hetkessä tapahtuvaa toimintaa muuta, kuin se mukin särkeminen. Jolloin siitä kohtauksesta puuttuu jotain olennaista eli mitä me olemme tekemässä.

Harkitsin siinä hetken, koska olimme kolmesta ryhmästä viimeinen, joka tekniikkaa pääsi yleisön edessä tekemään, että laitan yksityisviestin muille ryhmäläisille. Kysyn, että mitä me kohtauksessa halutaan tehdä. Paikka oli koti, siinäkin tosin jäi huone määrittelemättä, ja ihmissuhde selvä, mutta se tekeminen puuttui. Se on miimisessä kohtauksessa vähän kökköä, jos ei ole mitään tekemistä.

Sitten kuitenkin totesin, että ei. En lähde enää säätämään. Mennään niillä mitä on sovittu. Sitten kohtauksen alussa totesin, että olimme määrittäneet hajoavaksi esineeksi mukin, joten tein törkeän oletuksen, että olemme juomassa kahvia tai teetä, sama se. Sitten vaan otin miimisen mukin ja pikkulusikan käteeni ja rupesin sekoittamaan sitä mukissani olevaa juomaa. Ajattelin sen maitokahviksi. Ehkä vähän sokeria sekaan, koska miimisesti voi käyttää sokeria ja maitoa kahvissaan. Sitten tein vaan sitä. Se oli se toiminto, mikä mulla siinä kohtauksessa oli.

Sen lisäksi toki reagoin siihen, mitä muut tarjosivat. Olimme sopineet, että tässä perheessä on tosi ankara ja vähän väkivaltaisuuteen taipuva isä. Äiti, jota itse esitin, on sitten vähän kahden vaiheella, että haluaako hän suojella mukin rikkonutta tytärtä isänsä vihalta vai meneekö miehensä puolelle tilanteessa. Sitten se kahvin sekoittelu vähän kohtauksen aikana tiivistyi tunnelmaltaan ja tahdiltaan.

Ihan ei välittynyt se, että olin perheen äiti, koska tavallaan menin enemmän tyttären puolelle, joten mua epäiltiin siskokseen. Mikä on ihan ok, kaikki ei aina sanottamasti välity niin kuin ajattelisi. Oikeastaan oma näyttelijäntyöllinen valintani mennä tyttären puolelle ja jotenkin vähän alisteisempaan rooliin johtui siitä, että perheen isää näytellyt oli niin selkeän aggressiivinen kohtauksessa.

Tuli fiilis, että nyt hahmoni on ikävässä välikädessä ja jotenkin tekee mieli sekä pysyä poissa tilanteesta, että vähän purkaa jännitettä. Ainakaan ei tullut fiilis, että pitäis osallistua siihen aggressiiviseen kehokieleen ja sanattomaan viestintään, koska sitten se olis ehkä liikaa. Ei liikaa draamallisesti, vaan sen kurssin kontekstissa. Tulee se, mikä usein improvisoidessa tulee eli tarve olla pahentamatta asiaa. Olla menemättä kohti väkivallan uhkaa tai mitä tahansa pimeämpää tunneskaalaa, mikä sitten taas draamallisesti voisi olla kiinnostavaa.

Koen kuitenkin, että tämä peruskurssi ei ole se paikka, missä tekisin sen valinnan, että mennään satasella maailmaan, jossa on selvää liioitellun voimakasta väkivallan uhkaa. Sitten taas jossain tutussa ryhmässä ja pidempää tarinaa tehtäessä, vois tehdäkin sen valinnan, että pahentaa tilannetta. Nostaa jännitettä ja siitä tulee ihan hirveä kohtaus.

Kumpikaan valinta ei ole oikein tai väärin tilanteessa, vaan ne on vaihtoehtoja. Nyt valitsin näin. Jollain toisella kertaa toisin. Ahdistavan tiivistunnelmainen kohtaus siitä siltikin tuli.