Bouffon-kurssi – osa 2 (Taina Mäki-Iso / Jyväskylän Kesäyliopisto)

Toinen kurkistus bouffonin maailmaan. Kitisin jo vaatetuksesta ja kuumuudesta, joten annetaan niiden olla ja siirrytään fyysisen ilmaisun ja mielikuvien pariin. Yksi semmoinen fyysinen juttu, mikä näin pandemian aikaan on vähän kyseenalainen, mutta kuuluu siihen bouffon-hahmojen henkeen, on kyhnytys. Tämä tarkoittaa just sitä, mitä mielikuvia sana herättää eli kevyttä hankaavaa fyysistä kontaktia kanssabouffoneihin. Nämä hahmot liikkuvat jengeissä tai porukoissa ja toisiaan vasten kyhnyttelyä on kyllä jatkuvasti luvassa.

Sitä toki tehtiin silleen turvaväliajatusta kunnioittaen maskit päässä ja pyrkien pitämään etäisyyttä ainakin hengityselimistön osalta. Eli pylly vasten pyllyä, mutta ilman Fredin pumpum-meininkejä. Tuo kyhnytys kuulostaa ehkä jotenkin epäilyttävältä, mutta siis taipuu enemmän sellaiseen suo ja syöpäläisten syömä kutiseva iho ajatukseen, kuin mihinkään erityisen hersyvän seksikkääseen mielikuvaan. Jos jonkun mielikuvan bouffonien ryhmäliikehdinnästä haluatte, niin miettikää eläintä, joka kyhnyttää kutisevaa kylkeään puuta tai vastaavaa vasten. Ei oo hottia kamaa tämä fyysinen kontakti.

Toinen liikehdinnän tapa sitten on enemmän seksuaalinen, sillä hirveän helposti nämä hahmot päätyivät jos jonkinlaisiin orgia- tai itsetyydytysmeininkeihin, siis täysissä tamineissa ja vaatteet päällä. Koiramainen jalkaläheisyysmeininki, joko viiteellisesti ja ilmaraolla tai kontaktin kera, on vahvasti välillä läsnä joukkokohtauksissa. Ylipäätään bouffonissa on, ainakin tämän kurssiokemuksen perusteella, enemmän fyysistä kontaktia hahmojen välillä, kuin perusklovneriassa yleensä on.

Epämukavuutta monella tasolla

Kun edellisessäkin tekstissä tuli mainittua bouffonissa epämukavan olon aiheuttaminen yleisölle on oikeastaan se juttu, eikä vapauttavaa katharsista ole tarjolla. Älyllisen pisteliäisyyden ja kritiivikin ohella bouffonien maailmaan kuuluu tietynlainen tabuttomuus, jolloin kaikki on sallittua ja toisaalta, mitä limaisempaa, niin sen parempi. Näin ollen myös seksuaalisuuden yleensä julkisesta kuvasta piilossa pidettävät osat näkyvät näissä hahmoissa ja niiden teoissa. Esiintyjä ei räpellä itseään lavalla, vaan genitaalit ja muut ovat todella överin näkyviä ja liioiteltuja näillä hahmoilla.

Pieru, kakka, eritteet ja seksijutut eli kaikki ne, mitä normaalisti vältellään ovat käyttökelpoista materiaalia bouffonien ilmaisuvalikoimaan. Tämän tyyppisten juttujen tuominen mihin tahansa ryhmätoimintaan vaatii luottamusta ja hyväksyntää, joten tällaisen lyhytkurssin osallistujana on aika haastavaa päästä siihen vaadittuun ilmaisunvapauden tilaan. Normaalistihan me koetetaan vältellä kaikkia övereitä seksijuttuja tai eritehuumoria, mutta tämän rämesuolta saapuvan ja yhteiskunnan luotaan ajaman, rumaksi kuvaillun, väen keskuudessa ei ole samanlaisia sosiaalisia normeja tai filttereitä.

Bouffon hahmojen ekijöillä sen sijaan on. Eli näyttelijällä hahmon sisällä voi olla omat rajoitteensa ja estonsa sen suhteen, millaisia asioita haluaa toteuttaa. Kaikkea ei tietenkään tarvitse tehdä, vaikka kuka sanois tai pyytäis. Tämä ihan vaan muistutukseksi. Suosittelen itselleni ja muillekin omien rajojen kokeilua ja ylittämistä ihan säännöllisesti. Voi, saa ja pitääkin tehdä asioita, jotka tuntuvat ensin vähän epämiellyttäviltä. Ja tarkoitan nyt, vaikka julkista runonlausuntaa tai muuta ilmaisullista mukavuusaluetta laajentavaa toimintaa.

Vaikka kehotankin kokeilemaan ja laajentamaan rajojaan, niin silti pitää muistaa se, että mitään ei ole pakko tehdä. Itseään saa myös suojata, vaikka kuinka olis taiteesta kyse. On ok sanoa myös ei ja on ok myös jättää perustelematta, miksi ei jotain tekniikkaa halua tehdä tai aihetta käsitellä..

En sano, että tällä kurssilla olisi varsinaisia rajanylityksiä ollut. Toki epämukavia ja jotenkin häpeän tunnetta koettelevia juttuja oli. Senkin voi tehdä psykologista turvallisuutta ylläpitäen ja henkilöön menemättä. Enemmänkin se ehkä on se, että pysyykö asiat fiktiossa.

Yleisön lukemista ja kontaktointia

Jos olisin se sama minä, joka olen ollut ehkä kuusi vuotta sitten, niin jotkut asiat olis mennyt enemmän ihon alle, kuin ne nyt meni. Ihan vaan, koska en silloin ollut käsitellyt niitä kunnolla ja otin pienenkin vihjauksen siihen suuntaan henkilökohtaisemmin. Esimerkiksi se, kun yhdessä esittävässä tekniikassa huokuteltiin provosoivaankin yleisökontaktiin ja eräs luetteli siinä ihmeparantajan roolissaan, mitä sairauksia meillä yleisön edustajilla oli, niin siinä oli semmonen tunnistuksen hetki.

Kaikille muille hän heitti joko samaa tautia tai jonkun tavallaan yleisesti pelottavan ja tarttuvan taudin, jonka hänen seuraajakseen liittymällä voisi parantaa. Minun kohdallani kyseinen hahmo, oletan hahmon puhuneen, enkä oleta hahmon tekijän asenteen heijastuvan kommentissa tai ilkeää motivaatiota, hän sitten vaihtoi strategiaa ja totesi: ”sinulla on syömishäiriö”. Se oli outo heitto siinä assosiaatioketjussa, vaikka toki minua katsoen ihan ymmärrettävä valinta. Sehän on siis ihan totta, eikä erityisen suuri salaisuus, vaikka tällä hetkellä olen ihan hyvässä tilassa sen suhteen. Siinä kohtaa tunnistin vaan sen, miten helposti tölväisemme sellaiseen haavaan tai kohtaan ihmisyydessä, mihin oikeasti sattuu. En ole enää herkillä sen asian suhteen, mutta olen ollut ja tuollainen suora osoitus, vaikka fiktion sisälläkin, olis mennyt ihon alle.

Sen takia sanonkin, ettei tämä ole omien kehollisten tai henkisten triggeripisteidensä kanssa kovin liipaisuherkän ihmisen laji katsojana, eikä välttämättä tekijänäkään. Jos siis herkkyys ymmärretään siinä mielessä, että se ei ole kehittynyt vielä voimavaraksi, vaan aiheuttaa persoonatason järistyksiä pienistäkin kolhuista. Lähinnä siis siinäkin puhe on tasosta, missä yleistasonkaan kommenttia jostain aiheesta tai asiasta pysty kohtaamaan ottamatta sitä henkilökohtaisesti. Silloin ehkä kannattaa ensin tutustua omiin mörköihinsä jollain bouffonia hellemmällä taiteenlajilla. Herkkyys voi olla voimaa, kun se siihen muotoon saa kasvaa ja se on silti usein ihan saatanallisen raskas lahja.

Fyysinen liioittelu ja hienovaraisempi ilmaisu

Kehollisesti jäi ehkä vielä aukkoja sen suhteen, miten bouffonius ilmenee lavalla. Harjoitteissa tehtiin paljon tietynlaista vähän laahaavaakin ja alaspäin vetävää kehonkieltä. Sitten kuitenkin varsinkin noissa johtaja- / saarnaajahahmoissa se ei ollut läsnä. Oikeastaan vasta viimeisenä päivänä alkoi itsellenikin valjeta, ettei bouffoniuttaan ole pakko korostaa niin fyysisesti kyyryilemällä ja jotenkin olemalla tietyllä tapaa. Se voisi olla myös enemmän mielentila, kuin fyysinen olemus.

Se on taas sitten liukusäädinkysymyksiä, että onko fyysisesti asteikolla 0-10 täysin bouffon-kehossa, mikä voi olla aika jäykkä ja spastinenkin vai onko vaan 1, jolloin on ehkä joku bouffonmainen fyysinen piirre, vaikka käden liikkeissä tai ilmeissä. Se on sitten hienosäätöä ja jos nyt meni fyysinen ilmaisu vähän yli tällä peruskurssilla, niin se suotakoon. Hienoviritteisempi ilmaisu ja syvempi ymmärrys hahmosta on aina uteliaan tutkimuksen, toistojen ja treenin tulosta. Ei voi kaikkea kerralla kerrostaa hahmoon, kun ei riitä vielä kapasiteetti.

Meillä oli ollut ennakkotehtävänä opetella valmista bouffon-tekstiä kurssia varten. Vaikka paljon tekstin osalta improvisoitiinkin, niin jonkun verran myös hyödynnettiin valmista ulkoaopeteltua tekstiä. Jokainen vähänkin teatteria tehnyt ihminen varmasti tietää, että kun ensimmäisiä kertoja yhdistää hahmon fyysistä ilmaisua ja repliikkejä, niin ei siinä vaiheessa ehdi tai pysty vielä miettimään, että voisko jotain piirrettä hahmossaan himmata ja tehdä karikatyyrin sijaan ihmismäisemmän hahmon. Ei se käsikirjoitetussa näytelmässäkään mene niin, että heti eka kokeilulla kaikki napsahtaa kohdilleen. Joten, miten se voisi tapahtua kurssilla, missä jokainen pääsee kokeilemaan tiettyä hahmoa ja tekniikkaa vain yhden kerran.

Miten olla muumioitumatta taustalle

Itse huomasin vaikeutta löytää luontevia aktiivisia lepoasentoja hahmoille. Tekeminen oli kuitenkin paljon myös odottelua, koska toimitaan ryhmässä. Monina hetkinä se ei ryhmä, vaan joku yksittäinen hahmo, joka on huomion keskipisteenä. Silloin oman hahmon pitäis pysyä fyysisesti elävänä, vaikka ei olisikaan aktiivinen hahmo ja tekemässä mitään.

Se oli nyt jotenkin todella vaikeaa, ainakin minulle. Lyhyissä hahmoissa se vaikeus tuli ihan jo siitä, että se polvillaan olo oli ihan tuskaa. On vähän herkemmät polvet, kuin osasin ajatella eli olis tarvinnut enemmän pehmustetta, kuin sen jumppamaton, koska hahmossa pysyttiin pitkään. Itse olin siinä ryhmässä, jossa oli neljä hahmoa ja näin ollen oma hahmo oli joukkokohtausten ulkopuolella vähintään 3/4 ajasta toimettomana. Silloin sen huomasi, että polviin sattuu ja on vaikea olla. Ei sitä tehdessä huomannut, koska siinä saattoi vähän liikkuakin. Mutta sitten taustalle pysäytettynä oli pakko välillä istua jalkojen päälle, koska ei vaan voinut olla.

Siinä toki oman huomion valumisessa polviin auttoi myös se, että me oltiin vähän turhan suorassa rivissä. Eli, kun en ollut aktiivinen hahmo, niin en pystynyt rivissä ollessani katseella seuraamaan kuin vieruskaveriani. Ei voinut fokusoitua täysillä kenenkään muun tekemiseen, kun ei katseella tavoittanut. Jotain omaa kivaa olis siis vissiin pitänyt keksiä, jotta mieli pysyy tekemisessä, eikä ole aikaa miettiä, että vähän tuntuu epämiellyttävältä polvissa tämä asento, otanpa lepiä, kun kaikki katsoo toista hahmoa. On se henkistä laiskistumistakin. Ei se niin epämiellyttävää ollut tai kipeää tehnyt, etteikö siinä asennossa olisi keskittyneessä tilassa voinut pysyäkin.

Sama oikeastaan oli sitten kyttyräselkäisellä hahmollani. En ollut yhtään läsnä siinä loppu esityksessä. Tärykalvot protestoivat, kun ryhmän keskelle nostettu hahmo löi rumpuunsa ja ohjaaja huutelee, että keskemmäksikin voi mennä. En halunnut mennä, mutta olin ajautunut ryhmässä lavan keskiosaan. Siinä sitten sama homma, että kun kaikki seitsemän kurssilaista olivat lavalla, niin se oma aktiivinen aika on melko vähäistä. Melko paljon tulee sitten ryhmäjuttujen ohella valmiustilassa seisoskelua.

Sanon valmiustilassa seisoskelua siksi, että aina pitää tietenkin olla valmis reagoimaan johonkin ärsykkeeseen. Jos vaikka nauretaan ryhmänä bouffon-naurua, niin siihen pitää olla valmis lähtemään mukaan. En kuitenkaan oikein löytänyt sitä olemisen tilaa, jossa hahmo säilyis elävänä, kun en ole huomion keskellä. Ihan jo senkin takia, etten ollut puvustuksellisen epäonneni vuoksi kovinkaan keskittyneessä tilassa.

Toinen juttu oli se, että mielestäni tein, kuten meille oli neuvottu eli olin omasta mielestäni asettanut jalat sille hahmolle kuuluvaan lepotilaan. Ilmeisesti sitten kuitenkaan en, kun yleisönä ollut ohjaaja toistuvasti yrittää ohjeistaa minua muuttamaan asentoani. Siinä hetkessä en tajunnut, että mitä voi muuttaa jalkojeni asennossa, jotta vielä pysyn jollain tapaa tasapainoisessa asennossa, mutta kuitenkin olisin, kuten toivotaan. En vaan tajunnut, mitä mun olis pitänyt liikuttaa ja minne, jotta hahmoni oli yleisöön päin näyttänyt olevan elävä ja hengittävä tyyppi. Joskus ei vaan sytytä, vaikka yritetään auttaa.

Sellaisen aktiivisuuden löytäminen passivisuuteen olis hyvä juttu. Sama, kuin improssa, jos olet lavan sivussa, niin olis hyvä pysyä henkisesti ja kehollisesti läsnäolevassa ja aktiivisessa tilassa, vaikkei tee tai puhu mitään. Ei löytynyt tällä kurssilla itselleni avainta siihen, miten se tila saavutetaan. Toisaalta, ei se ehkä ollut mahdollistakaan tulikuumassa tanssisalissa pitkän päivän viimeisessä suorituksessa. Ei vaan jaksanut keskittyä. Sekin on ihan hyvä tunnistaa itsessään, että missä tilanteissa menee oma henkinen näytönsäästäjä päälle ja miten sen saa taas pois päältä

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s