Viime aikoina olen päätynyt ensikäden kokemuksen kautta jälleen tutkailemaan omaa traumahistoriaani. Ensimmäisenä mieleni tekee vähätellä asioita, koska olen, tähän mennessä, elänyt suhteellisen suojattua, turvallista ja etuoikeutettua elämää. Kuitenkin viimeisten vuosien aikana olen hyväksynyt sen, että minulla (kuten kaikilla ihmisillä, jossain määrin) on traumoja. Tämän olen joutunut myöntämään siksi, että tietyt kokemukset ovat johtaneet nykyhetkessä itsellenikin käsittämättömään tai kohtuuttoman suuruiseen reaktioon. Joku periaatteessa tosi pieni juttu on saattanut laukaista täyden jähmettymisen tilan, jossa silmät seisoo päässä ja ääni, jos ylipäätään pystyy puhumaan, muuttuu ohueksi ja voimattomattomaksi. Tulee täysi pysähtymisen ja lannistumisen tila, joka ei täysin selity sillä, mitä juuri tapahtui, vaan siinä on jotain muuta taustalla.

”It’s not always easy to spot when an individual is in trauma. This is Because an episode that may overwhelm one person may not be experienced as overwhelming by another.”

David Berceli, PhD – The revolutionary Trauma Release Process s. 8.

Siinä, missä emme välttämättä tunnista traumaa toisessa ihmisessä, niin usein emme tunnista sitä itsessämmekään, koska emme voi. Se ei ole tietoisen mielen tavoitettavissa olevaa tietoa. Mieli suojelee automaattisesti ihmistä liian kipeiltä kokemuksilta ja toisaalta me myös (aktiivisesti ja passiivisesti) unohdamme paljon asioita. Tieto ja tuntemukset ovat sirpaloituneet mielessämme, jolloin vaikkapa joku tuoksu saattaa aktivoida varhaislapsuuden trauman, josta ei itse aikuisena ole tietoinenkaan. Toisaalta aika tekee myös tehtävänsä ja jonkin nuoruuden tai lapsuuden kokemuksen on saattanut tietoisesti unohtaa, mutta valitettavasti muistijälki voi silti olla olemassa.

Tämänkertainen traumareaktion laukaissut kokemukseni oli ihan tunnistettava ja aikuismieleni ymmärrettävissä oleva asia. Se on kehollinen ja henkinen trauma, joka tuli aktivoitua, vaikkei se ole enää, pitkän prosessoinnin myötä, niin voimallinen, että se aiheuttaisi joka kerta edes reaktiota. Kun koko tilannetta jälkikäteen ajattelee, se ei ollut henkilökohtaisesti erityisen negatiivinen tai luonteeltaan uhkaava. Se, mitä siinä hetkessä tapahtui, ei ollut niin pahaa, kuin reaktioni antoi ymmärtää. Tilanne vaan muistutti tarpeeksi paljon useammasta menneisyyden tapahtumasta, joihin liittyy traumaa, jolloin se laukaisi kehossa selviytymisreaktion.

En halua syyllistää ketään siitä, mitä tapahtui, koska emme me voi tietää, mikä toisen, varsinkaan juuri äsken tapaamamme, ihmisen historia on. Emme näe missä toisen triggeripisteet ovat ja mikä laukaisee ihmisessä voimakkaita reaktioita. Enkä koe, että mulle on siinä tilanteessa tehty vääryyttä, vaan oman historiani vuoksi minussa tapahtui, mitä tapahtui.

Korosta sitä, mitä et voi peittää

Tilanne yksinkertaisuudessaan oli Bouffon-kurssilla lyhyeen esitykseen valmistautumistilanne. Meillä oli hahmoina ns. ”iso-peput” eli hahmot, joilla on absurdin paljon lisätäytettä takapuolen paikkeilla. Itsehän olen siis ruumiinrakenteeltani melkoisen alapainoitteinen eli tiedostan kyllä, että kehossani on reisien ja takapuolen kohdalla luontaista täytettä jo muutenkin. Siksi oikeastaan halusinkin tehdä sen hahmon, vaihtoehtona olleen isomahaisen hahmon sijaan. Näin, että siinä vois olla jotain korjaavaakin vaikutusta, jos tekee jotain omalla ”heikkoudellaan” tai siis ominaisuudella, jonka vuoksi on joutunut kiusatuksi ja pilkatuksi. Nyt en kuitenkaan päässyt hahmon tekemiseen asti.

Trauman laukaissut tilanne oli pukeutuminen tuohon hahmoon. Mulla oli idea, mitä halusin kokeilla ja olin sitä siinä tekemässä eli sovittelin tyynyä takapuoleni laajennusosaksi, kun eräs päätti tulla auttamaan mua hahmon suunnittelussa. En siinä kohtaa ollut siis pyytänyt apua pukeutumiseen tai ylipäätään mihinkään, koska mulla oli aika selkeä idea siitä, mitä haluaisin kokeilla korostaa ja liioitella. Osin varmaan se pyytämättä tullut yliavuliaisuus olikin syynä siihen, miksi reagoin, miten reagoin. Mulla on historiassani voimakkaita kokemuksia siitä, että ideani jyrätään ja sanaakaan siitä, mitä sanon kuulematta ohjataan tekemään niin kuin toinen haluaa.

Siinä tilanteessa mulla siis oli tyyny puoliksi aseteltuna trikoiden sisään, takapuoleni jatkeeksi, ja toinen tulee kertomaan mulle, kuinka mun kannattaisi korostaa reisieni leveyttä koska ”siinä on jo hyvät alut”. Siinä kohtaa tulee eka pysähdys. Hetkessä nousee jostain teini-iästä ja lapsuudesta mieleen kaikki ne hetket, kun joku on yksinollessani oikein erikseen, ystävällinen hymy kasvoillaan, päättänyt tulla kertomaan minulle, mikä kaikki hänestä minun kehossani on vialla tai kuvottavaa.

Se on henkilökohtainen kokemukseni kehollisesta häpäisystä ja kiusaamisesta. Historiaani ei juurikaan kuulu sellainen yleinen huutelu tai julkinen häpäiseminen, vaan nimenomaan kaikilta muilta salaa tapahtuva todella lähelle ja henkilökohtaisesti osoitettu inho siihen, millainen kehoni on. Tätä tapahtui siis myös lapsena silloin, kun en ollut erityisen ylipainoinen. Eli en täsmälleen tiedä, mikä on saanut ja saa edelleen ihmiset tekemään niin.

Mulla joka tapauksessa on trauma semmosista iloisesti hymyilevistä ja mukaystävällisistä ihmisistä, jotka tulevat, yllättäen ja täysin varoittamatta, kahden kesken kertomaan, kuinka vastenmielinen kehoni heistä on. Kierolla logiikalla ymmärrän miksi joku voi toimia niin. Se on just semmonen toisen reaktion katsomisen herkkuhetki ja samalla tulee suojattua itsensä, jottei vaikuta muiden suuntaan kiusaajalta. Toisaalta olen ollut hyvin tylsä uhri, koska en ole nuorempana varsinkaan juuri reagoinut tai olen vaan kiittänyt tiedosta. En ole itkenyt tai riehunut, vaan ollut hyvin asiallinen ilkeän käytöksen edessä.

Edellä mainittu oli yksi osa tilannetta ja toinen osa oli se, miten tilanne jatkui tuon ekan pienen shokin jälkeen. Toinen jatkoi puhetta, reaktiotani noteeraamatta tai huomaamatta, luettelemalla kaikki mahdolliset ”pepputyylit”, jotka oli käyty läpi koko ryhmän kuullen noin 30 sekuntia aiemmin. Olin siis hyvin tietoinen näistä vaihtoehdoista, joten siinä tuli myös tiedollinen nollaus, mikä mielessäni kääntyi arvosteluksi ”kertaan, kun et kumminkaan tajunnut”. Tässä kohtaa mulla siis edelleen on tyyny puoliksi housuissani. Sitten aivoissani tapahtuu reaktio ”no ei sitten. Kai mä sitten tein tätä ihan väärin” ja tempaisen sen tyynyn pois housuista ja heitän sen lattialle luovuksen eleenä. Taisin jopa sanoa jotain, että ”antaa olla”.

Sitten se tilanne vaan jatkuu koulutusmoodissa ja jotenkin, en tarkalleen muista, koska mieleni alkoi jo lamaantua, mutta päädyttiin siihen, että toinen kommentoi, takapuoltani silmillään skannaten ja käsillä viestiään tehostaen: ”jotain pitää tehdä, koska tämä ei riitä”. Siinä kohtaa olenkin sitten jo täysin lukossa. Siinä kohtaa en pysty enää ottamaan vastaan toisen hämmennystä ja kyselyä siitä, loukkaannuinko jostakin, mitä hän sanoi.

En pysty edes prosessoimaan sitä, mitä mulle on just sanottu, koska mulla humisee päässä ja kehossa tärisee. En tiedä, mitä mun olis pitänyt sitten tehdä, kun olin just vasta aloittamassa kokeiluani ja nyt mulle on jo, oman tulkintani mukaan kerrottu, että mulla on: sekä leveä perse että liian pieni perse ja ilmeisesti se, mitä olin tekemässä on väärin, koska eihän toinen muuten olisi tullut siihen niin voimakkaasti kertomaan, mitä pitäisi tehdä.

Tässä kohtaa huomio, että tilanteessa en tiennyt, ettei toinen ollut huomannut, mitä tapahtui selkäni takana. Hän tuli edestä, eikä nähnyt tyynyä, jota olin juuri asettelemassa, joten hän kommentoi peffani riittämättömyyttä vasta, kun olin jo poistanut ylimääräisen täytteen. Eli hän oletti (väärin), etten ollut tekemässä mitään, vaan jotenkin ajattelisin, että menen oman pyrstöni kanssa lavalle. Ei ollut käynyt mielessäkään semmoinen. Onhan omani toki iso tai ainakin leveä, mutta ei Bouffon-liioittelutason iso peppu. Enkä ole ihan täysin ymmärrystä vailla lavailmaisustakaan.

Näissä kahdessa ulottuvuudessa oli riittävät kehollisen ja henkisen trauman herättämisen tekijät. Pahin oli se, että olin tosiaan muusta ryhmästä vähän erillään ja jotenkin selkä seinää vasten, joten se uhkaavuus tuli myös siitä asetelmasta. Semmonen henkinen nurkassaolon fiilis.

Tilanteen käsittely

Jälkikäteen olen miettinyt sitä, mikä edesauttoi sitä tilanteen pahenemista ja päätekijä oli oletus siitä, että mun pitää perustella oma reaktioni siinä hetkessä. Yksi sellainen juttu, mikä toistui tässä tilanteessa ja on tapahtunut monessa aiemmassa, on tietynlainen kysymysrakenne: ”ethän sä siitä loukkaantunut / eihän se ollut x, mitä sanoin”, joka lukitsee tilanteen lopullisesti. Olen ihmisenä kuitenkin sen verran empaatti, että mun on melko vaikea jättää minkäänlaista syyllisyyttä toisen harteille, koska tiedän miten raskas taakka syyllisyyden tunne voi olla kantaa.

Tilanteessa esitetty kysymys ”mikä nyt tuli”, kun silmäni suurenivat tarpeettoman kehollisen kommentoinnin aiheuttaman reaktion seurauksena oli jo itsessään vaikea vastata. Sen jatkona tullut, minua kommentin kohteena ollutta ihmistä toisen tunteista vastuuttava, kysymys ”eihän tämä johdu siitä, mitä sanoin” aiheutti sen, etten voinut kertoa siitä, miltä musta tuntuu tai miksi reagoin, miten reagoin. Ei, koska musta tuntuu, että mun pitää empaattisena ja kilttinä ihmisenä sanoa toiselle: ”ei, ei se haittaa, että pyytämättä tulit kommentoimaan kehoani”, jotta hänelle ei jää paha mieli siitä, että reagoin sanoihinsa niin voimakkaasti.

Olen tässä vuosien aikana opetellut ja oppinut siihen, että jos vastaavaa tapahtuu, niin saa olla tarkkana, ettei vahingossa loukanneena ihmisenä pyri peittämään omaa epävarmuuttani puhumalla. Siinä tilanteessa, jossa sanani aiheuttaisivat toisessa vastaavan reaktion ei ole ensisijaisesti kyse minun tunteistani. Jos olen mennyt sanomaan jotain sopimatonta tai jonkun voimakkaan reaktion aiheuttavaa, niin se on se on sanojen kohteen reaktio, jolla on merkitystä. Oma vaikutus on hyvä tunnistaa ja tunnustaa, vaikkei se hyvältä aina tuntuiskaan, kun hyvällä aikomuksella tulee tökättyä toista kipeään kohtaan.

Mieluummin avoin kysymys ja sitten hiljaisuus, mikä tarjoaa toiselle tilaa myös vastata. Nyt mä mutisin siinä kysymystulvassa vastauksia, jotka koin sellaisiksi, että pääsisin äkkiä pois siitä tilanteesta. En kokenut, että voisin tulla siinä kuulluksi tai kertoa aitoja tuntemuksiani. Eikä mulla edes siinä hetkessä ollut sanoja niille. Lopulta se tais olla toisen kysymys ”väsyttääkö?”, mihin vastasin ”vaikka”, mikä mut siitä tilanteesta vapautti ja sai toisen siirtymään auttamaan jotain muuta ryhmäläistä, jotta saatoin livahtaa pihalle tärisemään.

En tiedä, ehkä se on sitten se, kun tunnistaa itsessään sen traumojen aiheuttaman hiljenemisen, mikä on saanut mut huomioimaan tämän asian. Tajuamaan, että siinä hetkessä ihminen ei välttämättä pysty sanallistamaan sitä syytä, miksi hän reagoi, miten reagoi. Jotkut toki pystyy tai sanotaan mieluummin, että moni puhuu vastaavalla hetkellä paljon kertomatta kenties yhtään sen enempää, kuin hiljaisuutenikaan voi toiselle aidosti viestiä. Ihmiset ovat erilaisia.

Itse reagoin vaikenemalla täysin ja lukittumalla itseeni. Joku toinen reagoi toisella tapaa ja alkaa purkaa puhuen sitä tilaa ja tilannetta. Mutta kummassakaan sitä itse asiaa ja reaktion pohjalla olevaa traumaa ei useinkaan pysty sillä hetkellä käsittelemään. Siksi koen, että mun on tuollaisissa tilanteissa parempi vaan mennä pois. Ei pois silmistä, vaan rauhaan, koska en pysty käsittelemään asiaa vuorovaikutteisesti. Reaktio on kehollinen ja henkinen, joten (katse)kontakti ihmisiin ja äänikin vähitellen katoaa, enkä pysty avaamaan sitä sisäistä jäämyrskyä toiselle ihmiselle. En vielä ainakaan.

Asiat ja miten ne ilmaistaan

Tuossa ehkä tuli myös semmonen tietty luottamuksen loukkaus, kun olin olettanut, että kurssilla voidaan keskittyä niihin liioiteltuihin elementteihin ja sitten yhtäkkiä jotenkin kehoni on vapaasti kommentoivaa riistaa. Toisin muotoiltuna sama viesti ei ehkä olisi aiheuttanut mitään reaktiota. Sen sijaan, että kommentoi miten ”hyvät alut” minulla jo on hänen mielestään hyvälle idealla, oliskin vaan todennut: ”Tiedätkö, mikä sopisi sun hahmolle tosi hyvin? Jos levennetään täytteillä reisien kohdalta ihan överiksi.” Silloin mun kroppaani ei olisi osoittaen kommentoitu, vaan oltaisiin voitu puhua puvustuvalinnoista. Siitä ei olis tehty väkisin henkilökohtaista. Tajuatteko sen eron? Sama ajatus, mutta ihan eri ilmaisu ja vaikutus.

Karrikoiden, onhan siinä ero sanooko: levennetäänpä tota sun valmiiksi leveää ahterias vai sulle sopis tosi hyvin överileveet täytteet tohon lantion ja reisien kohdalla. Mikä sen arvo on, että saat kertoa minulle kehostani jotain, minkä tiedän faktaksi? Olen ihan tietoinen paksuista reisistäni. Ymmärrän kyllä, että ihmiset eivät sommittele sanomisiaan ja hyväkin idea tulee joskus pilattua höhlällä sanoituksella. Ymmärrän sen. Enkä siitä ihmisenä loukkaantunut, että joku toteaa peffani leveyden. Yksittäisenä ja erillisenä kommenttina, olisin todennäköisesti vaan ohittanut sen, koska olen kuullut paljon pahempaakin. Enkä oikeastaan ole niin fokusoitunut kehooni, että ottaisin kaikki kommentit automaattisesti negatiivisina. Joskus ihmiset vaan sanoo asioita. Ei siinä mitään. Toivon toki kehorauhaa itselleni ja kaikille, mutta ymmärrän, ettei se aina toteudu. Se oli vaan se koko tilanne sellainen, että vanhoja traumoja laukes.

Eli, mitä koen tästä oppineeni tai ajatuksellisesti mukaan ottaneeni:

• Anna tilaa ja aikaa:
  • Kun toinen reagoi voimakkaasti sanoihisi, kysy mieluummin avoimia kysymyksiä ja odota rauhassa vastausta, vaikka hiljaisuus tuntuisikin itsestäsi piinaavalta ja koet tarvetta purkaa asiaa puhumalla paljon.
  • Anna toisen ilmaista tunteensa ja ajatuksensa pakottamatta, ohjailematta tai hoputtamatta.
  • Hyväksy myös se, että toinen ei välttämättä pysty sanallistamaan asiaa sekunnissa.
• Älä vastuuta toista tunteistasi:
  • Toinen ei ole vastuussa oman syyllisyytesi lievittämisestä, jos sanasi satuttivat häntä tai laukaisivat tarkoittamatta jonkun vanhan trauman.
  • Kanna vastuu omasta ilmaisustasi ja omista tunteistasi, vaikka se ei aina niin mukavalta tunnukaan, kun hyvällä intentiolla ilmaisemasi asia aiheuttaa voimakkaan reaktion toisessa. Hyvä ajatus ei pyhitä sanoja.
  • Hyväksy se, että toinen reagoi omista lähtökohdistaan ja oman kokemuspohjansa kautta. Tämä ei ole tietoa, joka välttämättä on sinulle näkyvää ja voi aiheuttaa yllättävän voimakkaan reaktion pieneen ärsykkeeseen.
• Älä mitätöi toista ja hänen reaktiotaan:
  • Vältä vanhaa kiusaajien ilmaisutapaa: ”ethän sä siitä suuttunut / ahdistunut / tms.” ja varsinkin jatkoa ”sehän oli vain leikkiä / vitsi”.
• Anna kehorauha:
  • Kommentoidessasi ulkonäöllisiä asioita pyri ilmaisemaan ne positiivisen kautta ja mieluummin ilman, edes neutraalilta vaikuttavia, viittauksia toisen kehoon.
    • Osaa meistä on kiusattu aika rankastikin kehon koon, muodon tai jonkun näkyvän piirteen vuoksi, joten ei lähdetä kutsumatta tai huumorin varjolla tökkimään toisia, jollei toinen itse ole kutsunut sinua kommentoimaan kehoaan.

Tossakin tilanteessa olisi ollut ihan eri asia, jos olisin kysynyt toiselta, että miten mun kannattais tää liioiteltu Bouffon-peppu toteuttaa. Nyt kaikki kommentointi tuli pyytämättä ja yllättäen, joten olin täysin suojaton ja vallaton tilanteessa. En ollut pyytänyt, enkä kaivannut apua siinä kohtaa, enkä ollut kutsunut ketään pohtimaan kehoni muotoa. Siksikin se tuntui niin epämiellyttävältä. Mut oli tehty siinä toisen arvottavan katseen kohteeksi ja lamaannukseni vei kykyni vaikuttaa tilanteenkulkuun tai sisältöihin. Ei siinä ollut tilaa sanoa, että nyt ei ole kivaa, koska tekstiä tuli toiselta niin paljon, etten kyennyt selvittämään edes itselleni, mihin traumaan nyt tulee iskuja. Tiesin vaan, että jonnekin syvälle osuu ja haluan pois.

Ylipäätään ehkä se, että asiat ovat usein monen tekijän summa. Yksi ajattelematon kommentti ei olisi välttämättä vaikuttanut mitenkään, sen olisi voinut ohittaa. Mutta usein, itsellänikin, käy niin, että sitä sanallista kuopankaivuuta vaan jatketaan, kun kannattaisi mieluummin pistää hetkeksi turpa rullalle ja pysähtyä. Siinä kohtaa, kun joku voimakas reaktio on toisessa tapahtunut ja olet rekisteröinyt sen, niin sillä ei ole enää mitään väliä, kuinka vilpittömän hyvällä tahdolla kommenttisi on sanottu. Se osunut johonkin ja silloin se fokus pitäisi siirtää omasta ahdistuksestaan ja syyllisyydestään siihen toiseen ihmiseen. Harva meistä oikeasti tahallaan haluaa satuttaa toisia, mutta kun me ollaan erilaisia ja erilaisilla kokemuksilla varustettuja ihmisiä, niin emme voi itsemme kautta välttämättä ymmärtää toista.

Toisen traumaa ei voi korjata siinä sekunnissa, eikä kaikkia voi korjata välttämättä ikinä, mutta toiselle voi mahdollisuuksien mukaan pyrkiä tarjoamaan korjaavia kokemuksia olemalla läsnä ja kuuntelemalla.