Punainen valo ja musiikki. Ilmassa on jotain, mistä ei saa vielä kiinni. Naulassa on hattu ja laukku. Lattialla paidoista sidottu kehä. Lapsi ja liidut. Liidut, joilla voi piirtää maailmaan turvallisen reitin. Suojata jokaisen askeleen. Musiikissa on vierautta. Siitä tulee outo olo, vähän tyhjäkin. Jotain on vinossa. Se taitaa olla maailma. Hämärän rajatila. Uni herättää, nostaa ylös ja kutsuu tanssiin. Kosketus liikuttaa, vetää luokseen, kohottaa ja painaa alas. Liike lakkaa. Rytmi jää. Se katoaa viimeisenä sormista. Valo muuttuu todellisemmaksi. Rituaali voi alkaa. Puhdistaminen ja puhdistuminen.

”Minä hengitin sinun hiljaisuuttasi!”

Meidät on tehty tarinoista ja tuhkasta. Siitä maasta, joksi jälleen palaamme, kun maailma on saanut viimeisen henkäyksemme. Mitä jää jälkeen ihmisestä, jos tarina ei ollut muistelemisen arvoinen? Mitä jää, jos se ainoa, joka tarinasi voi kertoa on sen voimasta rikottu ja joutunut itsensä itsekseen sirpaleista kokoamaan? Mitä tapahtuu lapselle, kun vanhemmuutta ei ole, vaan on itse oltava aikuinen, pystyi siihen tai ei? Kuka lohduttaa, kun viimeinen silitys, lempeä ja lämmin kosketus, on vain kaukainen muisto?

Missä vaiheessa katoaa ilo lapsesta, joka vielä äsken oli täynnä toivoa ja odotti uusia seikkailuja? Missä vaiheessa syntyy se aikuinen, joka ei halua enää kuulla, eikä antaa anteeksi? Se aikuinen, jolle kirjoittaminen on jo aivan liian myöhäistä. Se, joka nyt kantaa perintöäsi veressään. Piirtää sen jälkeesi jääneestä tomusta maailman pintaan. Uudentaa sinut siihen samaan pintaan, josta on sinut kerran jo pois pessyt. Millainen on vanhemman jättämä jälki, jos se on poissaolon jälki? Pelkkää paperia, ilman elävää lämpöä ja kosketusta.

”Ikinä ei ole liian myöhäistä valehdella itselleen onnellinen lapsuus.”

Kun ei ole enää ketään muuta, joka tietäisi, miten tarina meni, voi itse valita mitä siitä kantaa mukanaan. Päättää sen millaisen tarinan elämästään kirjoittaa. Sen, joka oli vai sen joka olisi toivonut olevan. Lopulta voi myös kuulla elämän soundtrackin uudessa valossa. Pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan päästää irti tanssiakseen sen musiikin tahtiin, joka liian kauan on kätkenyt vaiennetun huudon alleen.

”Me tanssimme. Eikä kukaan maannut kylpyhuoneen lattialla.”

Silitys on monologi, joka jättää jälkeensä kysymyksiä vailla lopullisia vastauksia. Hiljaisuutta, joka ei vastaa. Ei voi enää, eikä halunnut silloin, kun olisi voinut. Kyyneleet ja halun halata jotain, mitä vain, ehkä itseäänkin. Tuntea ja antaa sen silityksen, jota vaille jää lapsi, jota olisi pitänyt rakastaa, eikä vaientaa tai häivyttää. Jonka olisi pitänyt saada olla turvassa. Lapsi, joka elää yhä liian monessa aikuisessa, joka on joutunut olemaan turva itselleen, kun turvallista aikuista ei ole ollut.

Hiljaisuus jää. Niin kipeää, kuin sen tajuaminen tekeekin: hiljaisuuden sävyn voi itse valita. Voi sytyttää valon pimeyden laidalle. Antaa anteeksi ja unohtaa. Ei siksi, että olisi pyydetty tai koska toinen ansaitsisi sen, vaan koska itse ansaitsee rauhan menneisyydeltään. Ansaitsee paremman tarinan. Tietää ansaitsevansa, mutta pystyykö sitä silti itselleen suomaan…

Silitys

Käsikirjoitus & näyttämöllä: Aaro Vuotila
Dramaturgi/mentori: Aila Lavaste
Musiikki: Glen Miller orchestra, Aaro Vuotila
Kuvat: Marianne Hautsalo
Tuotanto: Teatterikone 2020 / Laura Eteläaho