Improliiga 3.0 – Maakunnallista improkisailua

En ole tästä(kään) aiheesta kirjoittanut vielä mitään, joten korjataan tilanne tälleen toooosi pitkällä viiveellä. Melko tarkalleen vuosi sitten improryhmämme, Kutsumattomat, osallistui neljän hengen ryhmällä Keski-Suomen improliigaan, joka keväällä 2019 käytiin yhden päivänä aikana. Tuona toukokuisena lauantaipäivänä kisailtiin erilaisissa improtekniikoissa, joita yleisö ja tuomaristo sitten pisteyttävät oman harkintansa mukaan. Varsinaista kisapäivää kuitenkin edelsi kaksi valmennuspäivää, joista osallistuimme vain toiseen. Oli jännä huomata, että Improliigan osalta yhteyshenkilöllä ja kouluttajilla voi olla hyvinkin erilaiset näkemykset siitä, miten noihin valmennuspäiviin kannattaisi osallistua. Kouluttajien oletus oli, että kaikki ryhmät osallistuvat molempiin koulutuksiin ja yhteyshenkilö taas ilmaisi kysyttäessä asian niin, että ne ovat vaihtoehtoiset päivät. Näin ollen emme edes harkinneet osallistumista, kuin toisena päivänä, koska kaikki ryhmästämme eivät olisi kuitenkaan päässeet molemmilla kerroilla. Improliigassa käyttien tekniikoiden listat olimme saaneet jo aiemmin käyttöömme, joten omasta näkökulmastani yksi ohjattu treenikerta, jossa käydään vähemmän tutut tekniikat läpi on ihan riittävä. Toisaalta eipä treenistä koskaan haittaa ole, joten sinänsä, jos on mahdollista, niin kannattaahan ilmaiset ohjatut harjoittelumahdollisuudet hyödyntää.

Siihen kuitenkin kannattaa henkisesti varautua, että Improliigaan valmentavissa treeneissä harjoitellut ja kisapäivänä käytetyt tekniikat välttämättä mene yksi yhteen. Tekniikkalista sinänsä oli ihan paikkansa pitävä kisapäivän tekniikoiden osalta, mutta ohjelmassa vaan oli treeneistä poiketen aika paljon musaimproa. Se oli omasta mielestäni hieman epäreilu tilanne, varsinkin vähemmän aikaa improvisoineiden improajien kannalta, koska musa- ja ääni-impro voivat olla sellaisia, mihin monilla ihmisillä on aluksi aika korkea kynnys osallistua. Näin on varsinkin, jos on pieninkin pelko siitä, että joutuu arvioitavaksi ja tuona päivänä se pelko oli ihan todellinen. Kaikki tuona päivänä toki musajutuista selvisivät loistavasti, ei siinä mitään, mutta ehkä olisi syytä huomioida tämä painotus myös treeneissä. Eli, jos kisapäivänä paikalla tulee olemaan muusikko ja musaimprotekniikoita hyödynnetään, niin myös niitä olisi hyvä treenata valmennuspäivissä. Nyt valmennuksissa ei ollut muusikkoa mukana, eikä niitä edes kokeiltu, jolloin saattoi ehkä olettaa, ettei niitä myöskään tulisi kisapäivänä vastaan. Samoin kannattaa selkeästi huomioida se, että osa listatuista tekniikoista on lämppäritekniikoita, eikä niitä tulla lavalla käyttämään eli fokus oman ryhmän kesken pidettävissä treeneissä kannattanee pääasiallisesti keskittää esittäviin tekniikoihin ja ryhmän yhteisen tekemisen kulttuurin vahvistamiseen.

Me esimerkiksi saimme kisapäivän palautteessamme noottia siitä, että olimme epäyhtenäinen ryhmänä, mikä piti tavallaan ihan paikkansa. Kontakti koko nelikon välillä rakoili joissain tekniikoissa aika pahasti. Esimerkiksi kisapäivän Sanakirja-tekniikka meni kyllä ihan vihkoon, koska sitä yhteistä ääntä, mitä siinä haetaan ei missään kohtaa löytynyt. Toisaalta liikeimprotekniikassa, jossa piti luoda nykytanssia annetusta aiheesta samaa kontaktin puutetta ei ollut, koska se ryhmän jäsenille luontevampi ilmaisumuoto. Tällöin kontakti toiseen ryhmän jäseneen ja yhteinen rytmi oli helppo löytää. Se pääsyy siihen, miksi muihin nähden olimme keskinäisen kontaktin osalta alakynnessä johtuu ihan jo siitä, että emme varsinaisesti olleet kertaakaan treenanneet nimenomaan tällä ryhmällä. Omissa tekniikkatreeneissä oli Kutsumattomien koko porukka mukana, emmekä pitäneet erikseen omia kisatreenejä tällä kokoonpanolla.

Improliigan valmennuksissakin harjoiteltiin käytännössä koko ajan sekaryhmissä, joissa oli improajia eri joukkueista, joten en kyseenalaista sitä, etteikö yhteys välillämme olisi voinut pätkiä tuon päivän aikana. Toisaalta vaikka teoriassa olimme yksilöinä kokeneita impron tai teatterin saralla, niin ryhmänä olimme olleet yhdessä alle puoli vuotta. Ryhmämme siis koostui puoliksi puolitoista vuotta Kutsumattomissa improvisoineista improilijoista ja vuoden alussa ryhmään liittyneistä jäsenistä. Näin jälkiviisasteluna voi sanoa, että varmasti kannattaisi treenata edes kerran sillä ryhmällä, joka osallistuu kilpailuun. Ihan jo luottamuksen ja yhteishengen rakentamisen vuoksi. Huomiona kuitenkin mainittakoon se, että kisapäivänäkin suuri osa tekniikoista on sellaisia, että niissä ei toimita oman ryhmän, vaan muiden ryhmien improvisoijien kanssa. Tärkeintä on siis pystyä toimimaan oikeastaan kenen tahansa kanssa improvisaation hengessä. Yleiseti voi neuvoksi antaa paitsi sen, että tietenkin kannattaa treenata omalla ryhmällä. Kannattaa kuitenkin myös käydä improkursseilla tai -jameissa, joissa oppii improvisoimaan ennalta tuntemattomien ja tyyliltään hyvin erilaisten improvisoijien kanssa.

Liigapäivän ajatuksia

Olin aika rennon letkeissä tunnelmissa Improliigan kisapäivän aamuna. Tiedossa oli se, että kyseessä on koko perheen tapahtuma ja paikalla on myös lapsia, niin aloitin aamuni kiroilun ja sanallisen riettailun merkeissä. Lauleskelin kolmea varista ja muita tuttuja melodioita, mutta vaihdoin laulujen sanat härskeimpiin, mitä mieleni suinkin keksi. Aamupäivän siis vaan puhuin ääneen ja lauleskelin sellaisia asioita, joita ei välttämättä tarvitsisi yleisön edessä ilmaista. Sinänsä en usko sensuurin tarpeellisuuteen improssa, vaan enemmänkin omien sisäisten sensuurimekanismien rentouttamiseen tekemällä just niitä juttuja, mitä ei saisi. Jos esiintyessä olisi hyvä välttää kiroilua, niin sitten se hyvä hoitaa alta pois jo ennen lavalle menoa. Se ei ole kielletty asia, vaan sille on oma aikansa ja paikkansa. Kun on saanut tehdä sitä, mikä on kiellettyä, niin siitä katoaa mielessä sellainen kielletyn hedelmän hohto. Sitten voi olla ihan normaalisti, eikä tarvitse miettiä ”en saa kiroilla tai kertoa härskejä juttuja”, vaan ne eivät edes tule sillä tavalla mieleen. Se on ihan totta, että itse olen välillä tosi kiroileva ja härski muoriska improtessa, mutta en suinkaan aina. Usein siihen millaisia asioita tekee ja uskaltaa kokeilla vaikuttaa se, miten turvalliseksi olonsa tuntee. Tuo lyyrinen aamupervoilu oli minun tapani lisätä omaa turvallisuuden ja rentouden tunnetta iltapäivän kisailuja varten. Toki vielä sitten kaikille joukkueille yhteisissä lämppäritreeneissä tuona päivänä tuli vähän pöljäiltyä, koska olin hyvin huonolla huumorilla liikenteessä.

Kisapäivästä sanoisin rakenteellisesti sen, että omasta näkökulmasta se oli todella raskas päivä. Meillä oli parin tunnin ohjatut lämppäritreenit, missä päästiin kokeilemaan myös musaimprotekniikoita ennen varsinaista esiintymistä. Eli ei tarvitse huolestua siitä, etteikö missään vaiheessa pääsisi sitäkin puolta kokeilemaan, mutta musaimpro ja moni muukin asia improssa ovat sellaisia, että se toimintavarmuus kehittyy vasta toiston myötä. Yksi kerta kokeilla jotain tekniikkaa ei välttämättä vielä takaa sellaista sääntöjen ja toimintalogiikan osalta tarvittavaa varmuutta, että improvisoidessa suurin osa henkisestä kapasiteetista olisi vapaa improvisointia varten. Tuo oli ehkä vähän vaikeasti selitetty, mutta tarkoitan vaan sitä, että kun ei tarvitse enää huolehtia siitä, miten tämä tekniikka toimii, pystyy keskittymään vaan nauttimaan siitä syntyvästä kohtauksesta. Se ei tosin aina päde. En esimerkiksi erityisesti nauti kuvien tekijän roolista Lomakuva-tekniikassa, missä näytetään muiden ryhmäläisten luomia still-kuvia yhden juontaessa tilannetta. Tunnistan itsestäni, että minulle on paljon helpompi olla siitä selittäjän tai juontajan roolissa, kuin yrittää nopeasti keksiä joku asento kuvassa. Se johtuu ihan jo siitä, että minulle improvisoijana ja ihmisenä on luontevampaa luoda jo olemassaolevasta materiaalista uusi kokonaisuus, kuin luoda tyhjästä jotain. Huomaan toistavani asentoja ja olevani aika jäykkä noissa tekniikoissa, vaikka sinänsä olen improvisoidessa välillä ihan ihmeellisissä asennoissa ja solmussa, kun tilanne vie. Tietoisesti asennon ottaminen on hankalampaa, kuin jotenkin päätyä siihen musiikin tai tilanteen johdattelemana. Samoin tehdyssä kuoroteoksessa koin edelleen tiettyä epämukavuutta, kun minulle annettiin se ääni, mitä pitäisi toistaa ja se tuntui omaan suuhun vieraalta. Onnistuin sen toki tekemään, mutta mielessä tuntuu sellainen nakutus, että tämä ei ole kovin mukavaa ja teen sen silti.

Sen sijaan nautin aika paljon tekniikasta, jossa kahdella improvisoijalla on vain yksi repliikka kummallakin käytettävänä kohtauksessa ja yksi saa puhua normaalisti. Eli kaksi muuta hokee joka kohdassa sitä annettua repliikkiä ja yksi yrittää sitten jotenkin luovia näiden kahden sanallisesti rajoittuneen tyypin kanssa. Itse olin siinä tekniikassa se, jolla oli kaikki vapaus puhua mitä haluaa ja se oli oikeasti hyvä juttu. Tekniikkana tuo oli minulle ennalta tuttu ja siksi minun oli helppo orientoitua siihen. Se luontevuuteni tuossa roolissa tuli myös tuomariston palautteessa esille, mikä on hyvä asia. Kyllä minusta oli kiva kuulla, että tuomariston näkökulmasta oli ”malliesimerkki” tuosta tekniikasta. Silti minusta tuntui vähän epäreilulta saada hyvää palautetta siitä, koska selkeästi näki, että tekniikka oli monelle muulle vähän vieraampi, joten tunsin saaneni oman taustani vuoksi epäreilun edun. Tunsin niin, vaikkei siihen toki mitään tarvetta ole. On täysin sallittua ja suotaavaakin omata improkokemusta osallistuessaan improkisoihin. Mieleni ei vaan suostu ajattelemaan niin, vaan symppaan toisia, jotka vähän enemmän haparoivat sen tekniikan kanssa. Se on semmonen improjuttu, mikä tekee kilpailemisen improvisoinnissa minulle konseptina vähän hankalan. Minut on ohjelmoitu siihen, että pitää tukea kaveria ja saada toinen näyttämään hyvältä, joten tuntuu pahalta olla tilanteessa, missä suorituksiamme vertaillaan, jos omat jalat ovat tukevasti laiturilla ja näen, että osa horjuu sokkona laiturin reunalla. Siinä tulee tulee myös semmonen piilopedagogin halu ohjata ja auttaa toisia, jotta nämäkin voisivat loistaa siinä tekniikassa. Se oli kuitenkin vaan yksi tekniikka ja tuossa päivässä oli paljon muutakin, joten se yksinään ei vaikuttanut arviointiin erityisen merkittävästi. Se nyt, sattuneista syistä, vain jäi kokemuksena itselle voimakkaasti mieleen.

Se täytyy vielä sanoa kilpailumuotoiseen improvisointiin osallistujille, että muistakaa etteivät tuomarit välttämättä ole palautteenannon ammattilaisia tai improvisaation periaatteiden syvimpiä asiantuntijoita. Osa toki on ja silti palaute voi välillä olla vähän vähemmän rakentavaa, kuin voisi haluta toivoa. Se johtuu varmasti ihan jo siitäkin, että positiivisen ja rakentavan palautteen antaminen on vähän vieraampaa kulttuurissamme, minkä vuoksi viestin muotoilu positiivisen kautta voi olla haastavampaa. Ei mitään ylilyöntejä toki tapahtunut ja palaute oli pääosin positiivista ja kehittymistä tukevaa. Sanon tämän kuitenkin siksi, että kun on kilpailijan asemassa siinä lavalla kuuntelemassa palautetta oman ryhmänsä tai itsensä yksilönä suoriutumisesta, niin se pienikin negatiivisuus voi tuntua aika pahalta. Kannattaa siis olla vähän sellaista armollista suodatusta käytössä, kun kuuntelee palautteita. Jokainen tuomari tarkkailee asioita omasta näkökulmastaan ja mainitsee niitä asioita, joihin hänen huomionsa syystä tai toisesta kiinnittyy. Sinänsä se on rikkaus, että tuomareilla on hyvin erilaiset taustat ja monimuotoista osaamista impron, teatterin tai muiden taiteiden saralta. Ehkä kuitenkin sanon ääneen sen, että jos improssa lähdetään arvottamaan jotenkin lauluäänen puhtautta ja tanssin tekniikkaa, niin siinä mennään ehkä vähän sivuun impron ytimestä.

En sano, etteikö näistä saisi puhua ja tuoda niitäkin esiin. Huomautan nyt ihan yleisellä tasolla, miten vaikea on tehdä sellaista huomiota ilman, että se kuulostaa aika tylyltä arvioinnilta. Sen tyyppinen palaute voi myös vaikuttaa ryhmien improvisointi rohkeuteen ja heittäytymishaluun. Esimerkiksi minä, jolla on aidosti epävarmuutta äänen kanssa, en halunnut tällaista palautetta toisten lauluimproista kuultuani edes mennä mihinkään musaimprotekniikkaan mukaan. Ennen tämän palautteen kuulemista olin mukana yhdessä lauluimprossa, mutta sen jälkeen annoin suosiolla muiden mennä, koska minua oikeasti ahdisti ajatusta tulla arvioiduksi lauluääneni ja nuotteihin osumisen perusteella improvisoidessani. Tiesin, etten pystyisi tiputtamaan sitä ajatusta pois, vaan se vaikuttaisi suoriutumiseeni. Siitä tulee turhia sisäisiä paineita, kun tajuaa ettei tule arvioiduksi tehtävästä suoriutumisen, vaan teknisen taituruuden kannalta. Kun eihän improlaulussa ole oikeita nuotteja mihin osua… Samoin ehkä vähän jälkikäteen arvioiden harmittaa se rivilaulussa saatu palaute, että olisi pitänyt älytä tehdä meidän vuorollamme kertsi siihen biisiin. En muista enää, mikä se tehtävänanto tai tekniikan kuvas oli ennen kuin aloitimme, mutta minulle ei ollut selvää, että siinä tehtäisiin kertsibiisiä. Okei siis sellainenhan valtaosassa kappaleista on ja sen voi ehkä olettaa, että sellainen voisi tulla. Olen kuitenkin tehnyt myös improbiisejä tekniikoilla, joissa ei ole kertsiä missään kohtaa tai se tehdään biisin alussa tai lopussa. Ei minulla käynyt siinä laulaessa mielessäkään, että sellainen pitäisi tehdä. Ehkä sitten kuuntelin huonosti ohjeistuksen, koska tästä kertsin tekemättä jättämisestä saimme ryhmänä pienen näpäyksen tuomaristolta. Niin no, sellaista sattuu, joku myöhemmässä kohtaa rivissä ollut improaja teki lopulta sen kertsin, joten sinänsä ei siinä tapahtunut mitään suurempaa vahinkoa. Jos tuosta nyt jotain vinkkiä voi tuleville polville antaa, niin kuunnelkaa ohjeistus ja jos sekään ei auta, niin tehkää kuten parhaaksi näette. Kylläpä sen sitten viimeistään palautteesta kuulee, mitä oikeasti toivottiin. Ei se ole niin vakavaa.

Päivän rakenne oli se, että ensimmäinen puolisko yleisön edessä tehdystä improsta oli kaikkien neljän joukkueen show’ta. Sitten pidettiin tauko ja kaksi joukkuetta jatkoi finaaliin. Eli siinä puolivälissä suunnilleen on väliarviointi ja loppuosa päivästä keskitytään selvittämään kumpi niistä kahdesta joukkueesta on se voittaja. Ajallisesti varmasti ensimmäinen puolisko oli pidempi ja toinen lyhyempi, en kiinnittänyt niin huomiota kelloon sen päivän aikana. Me siis voitimme tuon improliigan, joten saimme improvisoida sen maksimiajan, mikä oli lopulta aika pitkä. Toisaalta olin henkisesti aika uupunut jo niistä kahden tunnin lämppäritreeneistä ennen varsinaisen kilpailun alkua, joten minulta meni paljon ohi tuona päivänä. Improvisoijana kannattaa tuon päivän aikana yleisesti valmistautua siihen, että omaa esiintymisvuoroa voi joutua välillä odottamaan tosi kauan. Kannattaa miettiä sitä, miten voi sivustalla ollessaan paitsi katsoa ja kannustaa, niin myös pitää itsensä lämpimänä ja valmiina tulemaan taas myöhemmin lavalle. Huomasin itse sen, että monessa kohtaa olisi oikeasti helpottanut, jos olisi vaikka tehnyt jotain fyysisesti lämmittävää sivustalla, koska siinä ehti vuoroa odotellessa oma huomiokyky vähän herpaantua.

Oikeasti nautin suurimmasta osasta tekniikoita ja siitä, että pääsi improamaan oman ryhmän ja kaikkien muiden ryhmien jäsenten kanssa. Se sekoittuminen ja yhteinen tekemisen meininki oli ihan parasta. Siksi henkilökohtaisesti päivän päättänyt battle-tyyppinen tekniikka oli minulle tosi vaikea. En vaan nauti sen tyyppisestä vastustajan mollaamisesta ja suunsoitosta. En käyttänyt siinä vuoroakaan, vaikka olisi pitänyt. Ainoa mihin lähdin mukaan oli toisen joukkueen yhden jäsenen antama tanssi-/liikeimprohaaste. Siihen tartuin kuin hukkuva konsanaan, koska sanat tuntuivat niin vierailta ja vastenmielisiltä tuossa tilanteessa. Räppibattle yms. tyyppiset jutut voivat olla kivoja, kun niitä tekevät ihmiset, jotka nauttii siitä tyylistä. Minä en kuulu niihin ihmisiin, jotka nauttivat näistä impron ulkopuolellakaan. Siinä kohtaa minulla oli tukalaa improvisoijana ja ihmisenä. Silloin olin kiitollinen siitä, että osalle ryhmästämme tämä oli mieluisampi tehtävä, koska itse en olisi saanut sanaakaan suustani ulos. Se on vähän huono, kun kyse oli kuitenkin jollain tapaa laulamisesta / räppäämisestä, vaikka liikekin oli sallittu toisen joukkueen jäsenen haastamisen muoto. Oletusarvo kuitenkin on, että myös sitä verbaalista nokkeluutta vähän ryhmästä löytyy.

Sekin, että olin tuossa battlessa ihan hiljaa ehkä vaikutti arvioon ryhmämme yhteinäisyydestä. Loppupalautteessa tuli vähän sellaista palautetta, että olemme yksilöitä, joilla on loistavat hetkensä emmekä ryhmä. Se tuntui silloin aika tylyltä, enkä ollut yksin ryhmässämme ihmettelemässä päivän jälkeen, että miksi me voitimme, jos meidän suorituksestamme oli niin vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Olen ihan varma, että positiivistakin palautetta tuli myös meille, mutta kun sitä pitkän päivän jälkeen kuuntelee viimeisenä ryhmänä palautettaan, niin voi olla, että kaikkea ei enää pysty ottamaan vastaan. Päällimmäisenä poistuessa jäi pieni ihmetys siitä miksi se saamamme palaute oli sellaista kuin se oli. Meitä varoteltiin, että vaikka meistä löytyykin kaikki voittamiseen tarvittavat ominaisuudet, niin meidän ei pidä lähteä Teatterilaivalle henkseleitä paukutellen, vaan meidän pitäisi oppia nöyryyttä. Se oli ihan todella hämmentävää kuultavaa. En aidosti hahmottanut mistä tarve palauttaa meidät jotenkin alemmalle tasolle tuli. Ehkä se oli statuksiin liittyvää havainnointia tai jotain, mutta se oli hieman outoa kuulla. Ihan siis jo siksi, että eihän lavalle voi lähteä pyytämään anteeksi sitä, että on tullut sinne. Statusilmaisun tasoa voi pudottaa matalamman statuksen puolelle, mutta kyllä joku semmonen tekemisen ylpeys ja ilo kuitenkin pitäisi lavalla aina löytyä. Ehkä se tavallaan oli hyvä palaute ihan jo siksi, että se pisti miettimään ”mitä ihmettä tuo neuvo edes tarkoittaa?”

Keskinäisen kontaktimme kehittämisen ymmärsin paljon selkeämmin palautteena, koska sen haasteet näkyivät myös itselle tekijänä. Sen sijaan oli vaikeampi ymmärtää oliko ylpeys teeman nostamisen pointti siinä, että meidän pitäisi ryhmänä olla tasaisempi tasoltamme. Ymmärsin kyllä sen, että tässä skabassa meillä oli vahvuutena yksilötason taituruus eri tekniikoissa, jolloin siitä voi jäädä pelko, että emme selviä, kun pitäisi toimia ryhmänä, eikä yksilöinä. Pointti ehkä oli se, että improssa ei voi olla tähti, joka saa itsensä hehkumaan, vaan pitää saada toiset loistamaan. Näin haluan asian ajatella, sillä ei impro houkuta minua siksi, että haluaisin itse loistaa, vaan koska nautin siitä yhteisestä luovuudesta ja flow’sta. Viimeinen tekniikka tavallaan katkaisi sen flow’n minulle, koska se toi kilpailuasetelman näkyväksi ja tunsin oloni epämukavaksi.

Täytyy myöntää, että Improliiga oli yksipäiväisenä aika kokonaisvaltaisesti uuvuttava kokemus. Olin henkisesti todella tööt vielä seuraavanakin päivänä. Keskittyminen kuuntelemaan muita ja vaikuttumaan omista sekä muiden tarjoamista impulsseista vie yllättävän paljon energiaa. Se oli kuitenkin hyvää väsymystä, joka oli peräisin omistautumisesta hetkelle ja yhteiselle kokemukselle. Se mikä oli ehdottomasti parasta tuossa päivässä oli se yhteisen tekemisen meininki ja kohtaamiset yli joukkuerajojen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑