Kahden pitkän miehen musaimprokurssi 2020 – osa 1 – Meren yllä on tähtien vyö… (sanoitus, riimit ja runot)

Pitkän pitkä improkurssitauko päättyi alkusyksystä, kun, toisella aloituskierroksella oleva, Kahden pitkän miehen vuoden 2020 musaimprokurssi alkoi. Keväällä, tiedätte-kyllä-mistä-syystä, alkuunsa keskeytynyt kurssi koki uuden tulemisen ilot kesän haipuessa kohti syksyä. Hyvä niin, sillä toisin kuin keväällä, nyt ehdin mukaan kurssille, kun oman ryhmän treenit ovat vielä kesätauolla, jolta toivon mukaan päästään vielä palaamaan yhdessä pöjäilyn jalon taiteen äärellä. Sillä välin siis musaimproa, jonka saloihin tällä ensimmäisellä kerralla kahdeksan innokkaan musaimproilijan ryhmää lähti johdattelemaan ihanista ihanin Hannu Risku (Kaksi pitkää miestä / Stella Polaris), jolla rentouttavan letkeä vaikutus ihmiseen. Ei ressaa mikään. Ekan kerran aiheena siis, kuten otsikkokin kertoo oli sanoitus, riimit ja runot.

Riimejä, riimejä ja lisää riimejä

Olen kirjoittanut runoutta ja lukenutkin sitä paljon pienestä pitäen, silti siinä on paljon sellaista, mitä haluan yhä edelleen oppia enemmän. Tämän tekstin kirjoittamisen aloittamisen aikaan (elokuu 2020) olin henkisesti lopettanut runouden harjoittamisen kaikissa muodoissaan, koska se tie nousi pystyyn. Silti päätös jättää runot ja pitää niistä taukoa tämän kurssin alun aikaan ei tarkoittanut, ettenkö voisi satunnaisesti silti runojen kielellä ja riimeillä leikitellä. Sanoin tämän tunnin alussa, että haluaisin opetella riimejä, koska en yleensä pidä niiden tekemisestä tai jos teen niitä, niin ne ovat yleensä hassuja tai tulevat vaan jotenkin automaattisesti, ilman tietoista pohdistaan. Olen enemmänkin vapaan muodon ja tajunnanvirtarunouden, kuin tarkkaan säädeltyjen mittojen ja riimien tuottaja, joten minulle huomattavasti haastavampaa on tuottaa tarkoituksellista riimillisyyttä improvisoidessa, koska treenaan sitä hyvin harvoin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin improvisoijana enää siinä vaiheessa, jossa merkittävästi rankaisisin itseäni tai edes noteeraisin, jos mokaan, enkä saakaan ”täydellistä” riimiä siinä hetkessä luotua.

Huomaan kuitenkin, että se Hannun usein mainitsema ”naama-anteeksipyyntö” on osa omaa toimintaani, jonka voisi kyllä kätevästi sillä maskilla tai järeämmällä hengityssuojaimella peittää. No silmät näkyisivät edelleen ja ne kyllä paljastavat ihan sen saman, minkä naamanikin. Naamani nimittäin kavaltaa välittömästi sen, kun tajuan, ettei tämä nyt toimi yhtään tai sen, jos tulee annettua toiselle tarpeettoman monimutkainen sana. Esimerkiksi tällä kerralla huomasin itsestäni sen, että koko ryhmän harjoitteessa syötin lähinnä i:hin päättyviä sanoja riimiä varten. Sen sijaan parilleni, joka oli ennen pariharjoitetta maininnut, että ä:hän päättyville sanoille on vaikea keksiä riimiä, syötin lähinnä ä:hän päättyviä sanoja. En tarkoituksella tai suunnitelmallisesti, mutta niin kävi, koska se ajatus oli jäänyt alitajuntaani siitä edeltävästä keskustelusta. Huomasin olevani oman rivin lopussa ja viimeinen sanani tulisi päättymään ä:hän, minkä vuoksi naamani reagoi anteeksi antoa anovasti, koska tiesin, että se oli just se toiselle vaikea asia, enkä voi enää vääntää tätä sanaa toiseen asentoon tekemättä siitä epäsanaa.

Se on sekä huvittavaa että ihan kauheaa, kun ei pysty lopettamaan jotain toimintaa, mitä tietää ettei pitäis tehdä. Jos joku kieltomuotoinen ajatus, kuten: ”älä sano ä:hän päättyviä sanoja” on iskostettu päähäni, niin mä todellakin toistan sitä mitä ei pitäisi tehdä, jollen jollain tapaa tietoisesti kontrolloi tekemisiäni. Yleensä pyrin improtessa irti kaikesta, mikä vaatii tai lisää tietoista kontrollia, koska olen tosi sääntöorientoinut ja helposti jumiutuva ihminen. Olen pahoillani tuosta riimihäröilytäni, vaikken jollain tasolla ole siitä yhtään pahoillani, koska toinenhan sai just sitä, mitä treenata kannattaisikin, kun kerran ne ä-loppuiset riimit tuntuivat vaikeilta. Samoin itse tuli saatua ö:hön päättyviä sanoja joissain tekniikoissa ja nehän eivät lähteneet yhtään, vaikka olin kuullut muiden sanovan ö:hön loppuvia sanoja (esim. jäätelö), niin omalla vuorollani sain laulettua vain ”ööö”. Ja siis sekin riittää. Aina ei vaan siinä hetkessä löydy sanaa ja se on ihan ok sekin. Lauluissahan on tosi paljon erilaista lallattelua ja nannanaata, joten kyllä sinne pari öötäkin mukaan mahtuu.

Tämä oli musaimprokurssien osalta sellainen iloisen teknisen haastava poikkeus, että käytiin läpi myös vähän haastavampia riimikaavoja. Suuri osa esitetystä improlaulusta ei ole riimillistä, vaan aika usein se on melkoisen vapaata. Lavalla improtessa, jos ei ole etukäteen sovittu jotain riimikaavaa tai laulun rakenteellista tekniikkaa, mitä halutaan tehdä, niin se oma rakenteellinen ajatus voi olla vaikea viestiä toiselle improajalle. Vaikka kuinka olisi itselle selvää, että tässä on nyt riimikaava AABCCB, niin ei se toiselle ole yhtään selvää, jos itse laulaa omassa rivissään vain osa AAB. Laulussa se riimikaava tulee selväksi vasta, kun rakenne on valmis ja toistettavissa. Yhden rivin muodosta ei tule toistuvaa, jos kukaan ei tunnista ja hyväksy sitä ehdotettua rakennetta. Sehän on riimikaava vasta, kun se täydennetään. Eli, jos haluaa tyrkätä tuommosen treenatun riimikaavan johonkin esityksen improlauluun, niin kannattaa varautua siihen, että vaikka laulaisi koko säkeistön ja sen kaavan, niin se saattaa silti jäädä toiselta huomaamatta ja hän laulaa oman säkeistönsä vapaammassa muodossa. Mikään ei kuitenkaan estä laulamasta omaa mahdollista toista säkeistöä samalla riimikaavalla, jolloin se täydentää se aloittamasi kuvion ja toisten säkeistöt tai rivit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia välillä. Ylipäätään pointti ehkä on se, että ei niistä riimeistä oli ne sitten täydellisiä tai vähän pienemmillä yhteyksillä luotuja, niin niitä kannattaa treenata, jotta niitä on käytössä, jos niin haluaa, muttei ei niistä kannata sen suurempaa painetta ottaa. Voi käyttää, muttei ole pakko ja silti kantsii kokeilla ja treenailla myös riimittelyä aina silloin tällöin, jotta riimittelykoneisto pysyy vetreänä. Ainakin, jos sattuu tykkäilemään räppibättläilyhommista improssa, niin riimin ja sanojen taju ovat hyviä juttuja treenailla myös itsekseen.

Kalevalamittaa ja oletettuja itsesoimauksia

Jos jatketaan tuosta ankaruuden tai anteeksipyytelyn teemasta, niin täytyy nostaa yksi hetki kerran lopusta, jossa voisi ajatella, että soimaisin itseäni, mutten oikeasti soimannut. Toisaalta tunnista myös sen, etten ollut ainoa, jolle se viimeinen laulukierros oli vaikea, joten pidän hyvänä sitä, että Hannu kehotti lopuksi kaikkia miettimään jonkun jutun, missä sillä kerralla oli onnistunut. Tekee aina hyvää palauttaa mieleen hyvät jutut, koska ne ei-niin-hyvin-menneet jutut on tarpeettoman helppo muistaa. Pointti kuitenkin se, etten soimannut itseäni siitä, etten pystynyt tekemään sitä viimeistä tekniikkaa.

Kerran lopussa nimittäin kokeiltiin vielä kalevalamitan käyttöä lauluissa. Kyseinen mitta on itselleni tuttu, koska olen siihen tutustunut mm. Hannun aiemmin vetämällä musaimprokurssilla, mutta mulla on edelleen vaikea suhde siihen, koska en oikein ymmärrä tai hahmota sitä. Yritin perehtyä asiaan, kun olisin halunnut käyttää sitä runoissa ja tutkin useita lähteitä, joissa oli analysoitu kalevalamittaa ja kerrottiin, että ”näin tämä on”. Paitsi ettei ollut. Huomasin lukevani jatkuvasti tuon mitan pääsääntöjä rikkovia rivejä, joiden piti todistaa, että näin tämä kalevalamitta toimii. Se on myös kielten lukijana ollut itselleni aina haastavaa, kun sanotaan absoluuttisena totuutena joku kielioppisääntö ja sitten kaksi sekuntia myöhemmin luetellaan ne about miljoona poikkeusta siihen sääntöön. Joo tajuan, että pääsääntö menee näin, mutta en sitä miksi minulle yritetään todistaa pääsääntöä rikkovaan muotoon kirjoitetuilla lainauksilla pääsäännön paikkansa pitävyys. Ah ja voi, nörtin mieleni ei kestä tällaista epäloogisuutta.

Joka tapauksessa ihan viimeisenä lauleskeltiin duurisoinnuilla säestettyä kalevalamittaa ja omat aivoni tilttasivat. Ennakkosuunnittelu on itselleni sekä helppoa että vaikeaa. Kuunnellessani keksin kyllä juttuja, mutta olen jo autuaasti unohtanut ne, kun oma vuoroni tulee, koska keskityn kuuntelemaan sitä, mitä minua edeltävä tyyppi laulaa. Nyt sitten tajusin, kun olin kuunnellut toisen laulaman ajatuksen ja koetin keskittyä säestykseen, niin mä en enää erottanut, miten se sointukierto menee. En tajunnut missä kohtaa mun pitäisi alkaa laulamaan ja siks toisekseen, mulla ei ollut mitään sanoja mitä laulaa edes väärästä kohtaa aloittaessa. Ilma siinä tilassa oli niin sakeaa ja paksua, että tunsin aamuisen väsymyksen kankeuden palanneen mieleeni. Aivoissa ei vaan liikkunut yhtään mitään. Toki, jos tämä olis ollut gibberish-laulu, niin jonkun vokaaliäänteen ehkä olisin saanut tuotettua, mutta olin asettanut itselleni vaatimuksen ymmärrettävistä sanoista, joten sanojen kadotessa mulla jäi vaan suu auki.

Tunnistin siinä hetkessä sen, miten yleensä toimin silloin, kun joku asia on mulle liikaa, enkä pysty tekemään sitä. Silloin huomaan kääntyväni pois ryhmän tilasta kohti yksityistä tilaa ja pois katseiden alta. Se tapahtuu ihan automaattisesti, enkä ole vielä siinä tilanteessa, että pystyisin sen mielentilan kääntämään pakenemisen sijaan toisten puoleen kääntyväksi voimaksi. Se on kevyt muistutus myös siitä, miten ihmisenä oletusarvoisesti toimin. Mulle on tosi vaikeaa yhä edelleen pyytää apua ja kääntyä ihmisiin päin avoimena, koska mulla on vallitsevana kokemuksena se, etten hauraimpina hetkinäni saa tukea, vaikka pyytäisin. Mulla ei ole sellaista perusluottoa siihen, jos kaadun, vaikka sitten improlavalla, että joku ojentaisi kätensä ja auttaisi. On ollut hetkiä, jolloin sellainen turvallisuuden tunne ja luotto toisiin on ollut totta, mutta valitettavasti huomaan kääntyneeni jälleen ihmisistä pois päin. Siihen on ihan syynsä, koska on ollut viimeisen reilun vuoden aikana paljon sellaisia kokemuksia, missä olen jäänyt todella yksin. Sellaisen luottamuksen rakentaminen ja rohkeuden kääntyä takaisin ihmisten puoleen löytäminen itsestäni, on vielä vaiheessa. Se on pidempi prosessi, koska ihmisenä mulla on paljon sellaista vanhaa perua olevaa pelkoa ja epäluottamusta, mitä pitää vielä työstää. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin sitäpä saattaa huomata ihmisyytensä varjojen näkyvän tosi selkeästi joinain pieninä hetkinä myös kivan tekemisen lomassa.

Tiivistyksenä ekasta kerrasta voisi sanoa sen, että oli ihanan vaikeaa. Oli haastetta ja toisaalta ihan viimeistä pitkän-päivän-ilta-väsymys-uupumus-kalevalamittaa-duurissa -blokkia suurempia ongelmia ei ollut. Tämän ehkä sanon siksi, että nyt, kun viimeistelen tekstiä, tiedän jo, mitä tulevina viikkoina minussa tapahtuu. Tiedän, että se pelko ja suoriutumishaasteet, joita tänä iltana tunsin, tulevat vielä voimistumaan, mutta siitä ja onnistumisen hetkistä lisää seuraavissa osissa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑