Kahden pitkän miehen musaimprokurssi osa 2 – There’s a place for us… (melodia ja harmonia)

Teatteri Metamorfoosin tiloissa järjestetyn Kahden pitkän miehen -musaimprokurssin toisella kertaa keskityttiin melodiaan ja harmoniaan, joten illan aikana luvassaa oli paljon laulua eri muodoissa. Tällä kerralla harjoiteltiin Iiro Ollilan (Stella Polaris / Kaksi pitkää miestä) herttaisen pirullisessa ja sydänlämpöisessä ohjauksessa vähän teknisempiä musajuttuja, kuten motiiveja, sekvenssejä, stemmoja ja vähän intervallejakin. Näin jälkikäteen arvioituna tämä oli, ainakin itselleni, haastavin kurssikerta ihan jo lauluteknisesti. Oman äänialan rajat olivat hirveän selkeinä mielessä, mikä aiheutti jäätymistä. Toisaalta olin kurssin ulkopuolisista syistä vähän synkillä fiiliksillä, joten sekin näkyi omassa tekemisessä heti, kun joku tuntui liian vaikealta toteuttaa ja siksi pelottavalta.

Tämä oli ihanan improllinen musaimprokerta, koska aloitimme kerran tekemällä useampia lämppärileikkejä, jotka eivät olleet suoraan musaimprollisia tekniikoita tai äänilämmittelyä. Lämppärileikkien joukosta löytyi jopa ”kanikani” (rytmillinen versio, voidaan tuntea myös nimellä ”huh-hah”) tai siis tarkemmin sanottuna sen leikin perusmekaniikka, jota nyt käytettiin nimien kertaamiseen ja opetteluun. Samoin tehtiin ”taputusrinkiä”, joka toki kevyesti liittyy musiikkiin ja rytmeihin, mutta se on ihan perusperusimproleikkejä, jota käytetään myös ei musaimproon keskittyvillä improkursseilla. Samoin kolmas lämppärileikki 1-7, jossa siis ringissä kulkee sekä liike suuntineen että numerot (seiskaa ei sanota ja siinä liike on olkapään sijaan pään yläpuolella), on ihan perusimprotekniikka, jota käytetään mm. iloisen mokailun harjoitteluun. Huomaan omalla kohdallani, että tutut tekniikat ovat sekä hyvä että haastava juttu. Joskus mokaaminen on tosi vaikeaa, koska se tekniikka on niin selkärangassa, että sillä vauhdilla, millä sitä tehdään uudessa ryhmässä, on vaikea kompastua. Ihan vaan koska on jo harjaantunut siinä tekniikassa, niin että se menee vahingossakin ”oikein”. Toki etenkin tuossa 1-7 -harjoitteessa kompuroin oikein kunnolla ja sain juosta rinkiä ympäri moneen kertaan, koska meni liikkeet tai numerot väärin.

Tarkoitan lähinnä vain sellaista, että kun tekniikka on tuttu, niin se ei kuormita sääntöjen osalta mieltä ja muistia. Ei välttämättä joudu sellaiseen mielentilaan, ettei ole enää mitään käsitystä siitä, mitä täällä tapahtuu tai mitä itse touhuaa, koska säännöt ovat alitajuisestikin tiedossa. Sellaisissa tilanteissa usein huomaan tiedostamattani ennakoivani eli tiedän jo ennen kuin avaan suuni tai teen liikkeen, että sieltä on tulossa jotain ”väärää”. Näin ollen voi olla, etten edes sano tai tee sitä, vaan reagoin ennakoivasti siihen virheeseen, jonka tiesin olevani tekemässä. En edes tiedä miksi, mutta niin käy aika usein eli olen tietoisesti kontrollissa omasta toiminnastani. Eikä se ole sinänsä huono asia, se on vaan jännä piirre itsessäni. Se vaadi aikaa eli se ei näy hitautena tai en ainakaan usko, vaan se näyttäytyy ehkä luovuttamisena, koska en tee mokaa, vaan vain reaktiollani paljastan, että olin tekemässä mokan. Ehkä se on joku semmonen ”kasvojen pelastus -automatiikka”, mikä aivoihini on vuosien saatossa kehittynyt. No oli mikä oli, huomasin sen aktivoituneen nyt, koska tekniikat olivat tuttuja, joten oli vaikea tehdä mokaa, jota en olisi jo ennakkoon huomannut. Eli multa jää aika harvoin omat mokat huomaamatta ja se on tosi virkistävää, kun niin käy, etten huomaa. Kun onnistuu yllättämään itsensäkin.

Melodioita, onko noita?

Ai ai, mulla on ongelmia melodioiden ja sekvenssien kanssa. Intervalleja en edes uskaltanut lähteä yrittämään, koska mieleni pyrkii usein korkeammalle, kuin fyysisesti pystyn laulamaan ja sitten ahdistun, kun tiedän etten pysty omia sisäisiä odotuksiani toteuttamaan. Osin tätä tapaa ohjaa myös se, että aika usein naisäänet ryhmissä tuppaavat olemaan sieltä korkeammalta puolen. Ne jotka laulavat kovempaan ääneen ja uskaltavat laulaa, ovat yleensä huomattavasti kirkasäänisempiä ja se nostaa jotain menneitä kipupisteitä esiin. Äänihäpeä on ihan todellinen asia itselleni. Jotenkin se on aina mennyt niin kuorojutuissakin, että kirkasääninen sopraano on hyvä ja sitten altto äänialana on vähän semmonen ynnä muut kategorian ääni. Tärkeä monissa lauluissa, mutta siis joku vähän negatiivinen kaiku siihen on omassa mielessäni jäänyt, koska alttoja on käytännössä aina tarpeeksi / liikaa. Sorpaanoja ja miesääniä puuttuu, joten koska mieleni on käänteislogiikan mestariteos, niin olen jossain alitajunnassani päätellyt, että se tarkoittaa alton olevan ei-toivottu ääniala.

Ehkä siksi, että soolot ovat yleensä sopraanojen hommia ja musikaalien sekä oopperoiden naispääosat on luotu sopraanoille, niin on kehittynyt semmonen ajatus, että äänialassani on lähtökohtaisesti jotain vikaa. Se on pahisten ja syntisten naisten ääniala, mikä itse asiassa ei ole paha asia ollenkaan. Koska olen liian tietoinen ja häpeilen ääntäni, niin mun on välillä vaikea ylipäätään laulaa, jos olen vähänkään itsetietoinen tai liian sulkeutunut omaan kuplaani. Tällä kurssikerralla oli useampikin kohta, missä en suoriutunut suoraan tai ollenkaan annetusta tehtävästä.

Kun olimme melodian harjoittelun ”kysymys-vastaus”-tekniikkaharjoitteessa parini kanssa juuri vaihtamassa vuoroa ja Iiro käveli siihen viereen seuraamaan meidän toimintaamme, niin en pystynyt aloittamaan. Se ei ollut panikoiva tunne tai mitenkään semmonen ”en ikinä pysty laulamaan, jos kuuntelet siinä vieressä”, vaan se oli ehkä enemmänkin pirullisuuden tuulahdus. Itsepäisyyden hetki ”voit odotella siinä vaikka vartin, enkä aio laulaa mitään”. En tiedä miksi, mutta mulle tulee välillä turvalliseksi kokemieni ohjaajien ohjauksessa semmosia pirullisuuden hetkiä. Tämä on semmonen itselleni tyypillinen juttu, mitä ei voi ihan kaikille ohjaajille tehdä, koska osalle pienikin kieltäytyminen on heti punainen vaate ja merkki siitä, etten pysty. Kaikkien kanssa sellaista yhteisen leikillisyyden tasoa ei löydy helposti. Tässä tilanteessa ei ollut kyse siitä, etten olisi pystynyt harjoitetta tekemään. Pystyn ja pystyin omalla tasollani tekemään sen harjoitteen. Tuli vaan halu vähän leikkiä ja vaikka maski peitti suurimman osan kasvoista, niin oven takaa myöhemmin varovasti kurkkinut Iiro taisi ymmärtää jutun juonen.

Kuitenkin huomaan, että kieltäytyminen on joskus itselleni liian helppoa, jos joku tuntuu vähänkin vaikealta. Tämä varsinkin silloin, jos en pelkää ryhmän reaktiota eli ei ole sellaista ryhmäpainetta, joka olisi tehtävää kohtaan tuntemaani pelkoa suurempi. Joskus ”ei” tulee sanottua siinä hetkessä liian helposti ja jos kysyy uudestaan vastaukseni saattaa muuttua. Se on niin alitajuinen ja vahva toimintatapa itselläni edelleen. Huomaan arkielämässä kieltosanojen määrän olleen pitkään tosi suuri. Myönteisetkin viestit tulevat jonkun ihme käänteisyyden kautta, koska semmonen ”juu ei” -kieli on itselleni todella luontevaa. Niissäkin myöntyminen on usein kuultavissa äänensävyssä, vaikka sanat olisivatkin kielteiset. Enkä tarkoita sitä, että ”ei” olisi aina ”kyllä” minullakaan, yleensä se on ”ei”. Tarkoitan vaan sitä, että käytän myös arjessa tosi paljon semmosia rakenteita, joissa on teknisesti ottaen kieltävä osuus ja sanat, jotka pintatasolla sanovat ”ei”, mutta niiden viesti ei oikeasti ole kieltävä. Epäselvästi selitetty ja aika usein minua tulkitaankin väärin sen takia, ettei tapani käyttää sanoja ole selkeä kenellekään, joka ei entuudestaan jo tunne minua tai edes niille, jotka tuntevat. Äänensävy tai tässä tapauksessa katseen sävy, kun puolet naamasta oli maskin peitossa oli ratkaiseva viestin ymmärtämisen kannalta.

Madrigaalin vaikeus

Voi jestas sen, miten tuskainen tekniikka tämä neljän hengen madrigaali-laulu oli tällä kertaa sille ryhmälle, missä itse olin. Madrigaali (kai) viittaa lähinnä siihen, että tässä improvisoidussa kuoroteoksessa jokainen laulaa omaa ääntään. Tässä haasteeksi tuli ensinnäkin se, että meidän porukkamme oli jälkimmäisenä kokeilemassa tätä tekniikkaa ja toinen ryhmä oli jo päässyt kokeilemaan sitä kolmesti, kun me seurasimme heidän kokeilujaan. Rima oli jo nostettu aika korkealle, ainakin omassa mielessäni, koska se toisen ryhmän musiikillinen fiilistely kuulosti tosi makealta. Sanoisin kuitenkin, että ryhmänä haasteeksemme muodostui kuitenkin sekä kuuntelemisen puute että haastavat sanat. Tässä tekniikassa ryhmä sai laulunsa sanoitukseksi 3-4 sanan lauseen yleisöstä. Ainakin minusta meidän lauseemme olivat aika haastavia, jos alitajuinen pyrkimys on tuottaa jotain kaunista ja soljuvaa, sillä ne olivat aika tehokkaasti kovilla konsonanteilla kyllästettyjä lauseita. Ne eivät ole mahdottomia laulaa, mutta itse koen tekstipohjaisen musaimpron vaikeaksi, kun pitää käyttää runsaasti kovia konsonanttiäänteitä. On vaan paljon helpompaa lallatella menemään, kuin esimerkiksi yrittää saada sana ”karjalanpiirakka”, minkä jollain aiemmalla kurssilla laulettavaksi sanakseni sain, sopimaan johonkin rytmiin. Sen sanominenkin tuntuu väärältä, kun sitä joutuu toistamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Vaikeus tulee jo siitä sanasta.

Totta kai nämäkin sanat olisivat voineet toimia, jos olisimme yhtenäisempi ja yhdessä pidempään treenannut ryhmä. Silloin sitä ei olisi enää niin varuillaan ja korvat höröllään, että onko ainoa joka laulaa. Se on hyvin tavallista musaimproilun alkutaipaleella sekä uusissa ryhmissä, että kun tekniikka tai joku sisällöllinen asia aiheuttaa epävarmuutta niin ääni alkaa hiljenemään. Kaikki rupeavat varomaan laulamista tai vaihtoehtoisesti, joku alkaa vetää enemmän omaan suuntaansa ja laulaa solistisemmin, jolloin muut voivat joko lähteä mukaan tai olla lähtemättä.

Olen huomannut saman myös aiemmin kuorohommissa, että uusi laulu aiheutti monesti sen, ettei omassa stemmassa yhtäkkiä kukaan laulanut, koska kaikki kai varoivat tekemästä virhettä. Se on ihan kauheaa. Siis se, kun kaikki ympärilläsi hiljenevät ja lopettavat laulamisen. Se tarvittava itseluottamuksen määrä, joka tarvitaan, jotta kehtaa vielä jatkaa laulamista, kun muut vaikenevat kesken laulun, on ihan valtava. Kyllä siinä sitten itsekin hiljenee. Ei kehtaa olla se ainoa, joka lauleskelee siinä harjoitusvaiheessa nuotin vierestä ja sitten tulla yksilönä korjatuksi, koska kukaan muu ei enää laulanut, joten kuoronjohtaja ei heidän laulunsa osumista nuotteihin voi kommentoida. Eikä mulla ole tähän mitään viisasten kiveä tarjota, millä voisi estää tällaista tapahtumasta ja saada ihmiset rohkeammin jatkamaan laulamista, vaikka tulisikin moka jossain kohtaa. Ainoa, mitä itse tiedän on ryhmän keskinäisen sidoksen ja turvallisuuden tunteen vahvistaminen, mikä voi lisätä rohkeutta myös ”menettää kasvonsa” mokaamalla, koska tietää, että muutkin laulavat kanssasi stemman ihan metsään ja sitten treenataan ja kokeillaan yhdessä, kunnes se menee niin kuin sen pitäisikin.

Nyt tällä kurssilla oli kuitenkin kyseessä lyhytaikainen ja vakiintumaton ryhmä, jota ei ole erityisemmin ryhmäytetty, niin sellaista yhteishenkeä ja vahvaa turvallisuuden tunnetta ei ollut vielä kehittynyt. Se on ihan ok, koska jokaisessa ryhmässä on omat kehitysvaiheensa ja me neljä emme olleet tuota hetkeä aiemmin ryhmänä improvisoineet tämän tyyppistä kuorolaulua. Jos treenaisimme yhdessä useamman kerran, niin se varmasti alkais sujua. Nyt oli takkuista, eikä siinä ole mitään pahaa tai hävettävää, vaan siitä voi oppia aika paljon itsestään ja omasta roolistaan ryhmässä laulajana.

Itsestäni huomasin sen, että peesaan luontaisesti tosi paljon. Se on ihan tuttu tunnistus, koska olen aika usein improvisoidessa ylikohtelias ja kuuntelen enemmän muita kuin tuotan itse materiaalia tai impulsseja. Nyt se ei strategiana toiminut, koska muutkin tekivät hyvin varovaisesti tarjouksia. Joitain voimakkaampia impulsseja siellä oli, joihin ei kuitenkaan välttämättä tartuttu eli ei otettu siitä kaverin impulssista edes jotain elementtiä, vaan kaikki olivat melko yksin omassa kuplassaan yrittäen tuottaa melodioita annetuilla sanoilla. Minä kipuilin niiden konsonanttien kanssa ja yritin löytää kohtia, missä luontevasti saada pidennettyä jotain vokaalia tai ylipäätään sanat sopimaan omaan suuhun. Eivät sopineet, se oli melko vaivaannuttavaa tarpomista. Sellaistakin välillä on.

Naama-anteeksipyynnön paluu

Naama-anteeksipyyntö, säpsähdys (flinch) tai millä ikinä nimellä reaktiota jonkun, omasta mielestä jotenkin, pieleen menneen jutun jälkeen haluaakin kutsua, se elää vahvana minussa, koska sisäinen rimani on joskus aivan liian korkealla. Siinä reaktiossa sinänsä ei ole mitään outoa tai väärää, vaan se on ihan normaali suojareaktio. Toki sitä voi vaimentaa omalta kohdaltaan treenaamalla vastakkaisia eli uskalluksen ja terveen ylpeyden lihaksia. Sitä, että pystyy seisomaan minkä tahansa suustaan ilmoille vapautuvan äänen, äännähdyksen, nuotin, melodian tai vaikka monologin takana, eikä pyydä sitä naamallaan tai koko olemuksellaan anteeksi. Tällä musaimprokurssin toisella kerralla naama-anteeksipyynnöt kuitenkin jäivät huomioinnin mielessä taka-alalle, sillä äänellinen epävarmuus iski ihan satasella joissain kohdissa.

Ja tässä ei siis ole sinänsä itsensä ruoskimisen jälkimakua, vaan tunnistus siitä, että olen tehnyt joistain musiikkijutuista mörön itselleni. Tajusin sen oikeastaan kolmessa kohtaa, etten ole musaimpron kanssa vielä sillä tasolla tai en ehkä ikinä tule olemaankaan, että kuulisin musiikin, kuten muusikko tai laulaja kuulee. Istuin siinä muun ryhmän kanssa kuuntelemassa duettoja ja meillä yleisönä oli pieni tehtävä tunnistaa sieltä tällä kertaa opeteltuja juttuja, kuten sekvenssejä tai vaikka inversioita. En tunnistanut mitään. En tietoisesti kyennyt tunnistamaan ja nimeämään yhtäkään pätkää, vaikka varmasti kuulin ne. Tajusin etten vaan osaa kuunnella sillä tavalla. Kuulin toki toistuvan motiivin, kun Iiro niitä joistain esimerkkibiiseistä esitteli, mutta kun olisi pitänyt itse löytää ne toisten laulusta, niin en pystynyt.

Toinen tunnistus tuli sekvenssiharjoitteessa, jossa piti toistaa toisen laulama melodia, mutta eri kohdasta nuotistoa. Aivoni nyrjähtivät saman tien, kun kaksi edeltävää laulajaa oli nostanut sävelkorkeutta ja päässäni naksahti. Tajusin, etten pysty enää nostamaan tuosta, koska korkeimmat äänet olisivat äänialani ulottumattomissa. En pystynyt laulamaan, koska päässäni raksutti ajatus, että näin tämän pitäisi loogisesti mennä, että sarja jatkaa nousua, enkä fyysisesti pysty sitä seuraavaa sekvenssiä laulamaan. En siinä hetkessä kyennyt ajattelemaan, että voisin myös laskea sävelkorkeutta, koska sarja oli niin selkeä.

Kolmas tunnistus tuli motown-kuorotekniikassa (yksi solisti ja muutaman hengen taustakuoro), siinä hetkessä, kun minun olisi pitänyt laulaa soolo. En pystynyt edes aloittamaan. Kuuntelin Iiron soittoa ja mietin inspiraatioksi annettua sanaa ja yhtäkkiä tajusin, etten erota säestyksestä mitään. Siinä soi musiikki, mutta en yhtään hahmota, millainen. Jokin semmonen jäätymisefekti joissain vieraammalta tuntuvissa musatyyleissä blokkaa kaiken ymmärrykseni. En vaan tajua missä kohtaa pitäisi aloittaa. En vaikka joku laskisi sen kohdan minulle, vaan iskee hirveä paniikki: ”en pysty, en tajua, mitä tässä tapahtuu”. Tämä on ihan perusimprossankin ongelmani, että liiallinen järjellisyyteen turvautuminen salpaa mieleni ja estää kaiken toiminnan. En pysty, koska en tajua, enkä tiedä miksi en tajua, kun hetki sitten kuitenkin tajusin. Näistä kolmesta tämä viimeinen hetki oli tunnetasolla voimallisin, koska se tapahtui ihan kerran lopulla ja väsymyksen vuoksi oli pää jo muutenkin tilttaamassa. Ei se kuitenkaan ollut lopullinen blokki, vaan väliaikainen. Siinä hetkessä, sillä säestyksellä ja sillä inspiraatiosanalla, en tiennyt, mitä tehdä. En vaan pystynyt laulamaan.

Tämä tilanne ei jäänyt siihen jäätymiseen, vaan toisen laulettua ensin oman soolonsa sain tilaisuuden kokeilla uudestaan. Silloin samaa blokkia ei tullut. Toki siitä tuli aika synkkä kallio-inspiroitunut biisi, mutta tiesin kyllä pystyväni siihen. Siinä vaan tuli joku ylikuormitus ja paniikki sen seurauksena, niin en kyennyt aloittamaan laulamista. Se on outoa, miten vahvoja lukkoja oma mieli voi rakentaa. Siinä hetkessä, kun bambin silmät ajovaloissa loistaen kieltäydyin laulamasta ja sitten kun seuravalla vuorolla suostuin laulamaan, joku sanoi tilanteen jälkeisessä keskustelussa, että se oli rohkea teko. Hiljaa mielessäni kiistin väitteen, koska mielestäni toiminnassani ei ollut mitään rohkeaa. Se teko ei ollut minun tekemänäni rohkeaa, koska minusta minulla ei olisi saanut sitä pelkoa edes olla. Niinpä tuon pelon ylittäminen oli tekona yhtä ylimääräinen, kuin se pelkokin. Se on hyvin tyypillistä omalle ajattelulleni, että mietin saako minulla enää tässä vaiheessa olla tällaisa pelkotilaa, eikö tämän pitäisi jo sujua. Olen tehnyt tuota tekniikkaa aiemminkin, joten miksi panikoiduin?

Se on kuitenkin minun, ja varmasti monen muunkin, hyvä muistaa, että polku ei ole aina niin suora. Eikä kaikkia pelkoja voi ylittää yhdellä harppauksella. Toisaalta, joskus ihan vaan oma sisäinen tila (vaikkapa väsymys) voi vaikuttaa siihen, että joku reaktio voimistuu. Vaikka normaali voimin se pieni pelko olisi ylitettävissä, niin väsyneenä tai masentuneena ei välttämättä jaksa. Samoin pitkä tauko jutuista voi nostaa rimaa tarpeettomasti myös tuttujen juttujen osalta, jos on yhtään taipuvainen näkemään uhkia, kuten minä olen. Kaiken kaikkiaan hirveän positiivinen ja iloinen kurssikerta kuitenkin. Vähän pelotti. jotkut jutut tuntuivat vaikeilta ja mieli tilttaili, mutta kaikesta selvittiin. Opin asioita ja juttuja myös omista tämän hetkisistä epävarmuustekijöitä. Tämän hieman yliajalle venähtäneen kurssikerran jälkeen poistuin hyvillä mielin jo hämärtyneen Helsingin katuja tallaamaan.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑